perjantai 23. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!

Tänään lähdetään viettämään joulua appivanhempien luokse. Mies sai lomaa, joten ollaan pitempään matkassa. Appiukko soitti eilen kysyäkseen, onko meillä toiveita loman ajaksi. Mies toivoi, että me voitais levätä. Luulen, että se ois onnistunut toivomattakin.

Minua on siunattu aivan ihanilla apiivanhemilla. Olen osannut arvostaa jo ennen poikien syntymää, mutta tämän myötä arvostus nousi aivan uudelle tasolle. Välistä aina harmittaa, että asuvat parin tunnin ajomatkan päässä, eivätkä siis pääse mukaan arkeen. Toisaalta olen salaa onnellinen siitä, että asuvat kauempana. Jos asuisivat vieressä, ei meillä olisi tekosyytä mennä viikonlopuksi yökylään ja nauttia täysin siemauksin viiden tähden isovanhenhotellissa. Maksuksi ylläpidosta vaativat saada lapsenlapsiinsa rajattoman sylissäpito-oikeuden.

***

Huomenna saunon, syön läjäpäin kraavisiikaa, muita kylmiä kalaherkkuja ja suklaata, lojun sohvalla villasukat jalassa ja ilahdun loputtomasti lahjoista. Edellisen kaavan mukaan on mennyt kaikki joulut, jotka olen yhdessä miehen kanssa viettänyt. Hyvä kaava. Tänä vuonna superlisänä on kaksi pikkutonttua, jotka läsnäolollaan saavat isovanhempien silmät loistamaan. Enempää en voisi toivoa.


Hyvää joulua!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Joulun toivelista

Joulun toivelistalla tänään:

1. Joulu appivanhempien luona, ei sairaalassa
Aa jätti taas päivän verran joka ruualta syömättä lähes puolet. Tai no, illalla isä sai syötettyä koko annoksen ja yövelli meni kaikki. Tänään päivä lähti hyvin käyntiin. Toivotaan, että meno jatkuu näin, ettei tarvi olla sairaalassa ja nenämahaletkussa joulua. Se on varmaa, että jos sairaalaan viikonlopuksi päädytään, niin äidin ja isän henkiset voimavarat on vähissä.

2. Vähemmän kipuja
Äidin fyysiset voimavarat on myös vaarassa. Vanha olkapää vaiva yltyi eilen. Yöllä en saanut kivulta nukuttua. Aamulla tuli itku, kun kipu ei vaan hellittänyt. Kävin lääkärissä hakemassa relaksantteja. Mies ottaa vastuulleen pari seuraavaa yötä, äiti kun on tainnoksissa ja lääketokkurassa.
Pelottaa. Viimeeksi kun vaiva vaivasi, alkoi tavarat tippua käsistä. Nyt käsissä on kaksi pikkuista miestä.

3. Miehelle lomaa, perheelle aikaa
Suuri jännitys on myös miehen joululoman suhteen, saako sitä vai ei. Kiinni projektista, joka pitää saada tehtyä ennen kuin voi lomailla. Ois se vaan niin mahtavaa kun ukkokulta vois olla välipäivät poissa töistä. Päästäis vähän pidemmäksi aikaa miehen vanhempien luokse ja silti ehdittäis olla muutama päivä rauhassa kotonakin.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Ehkä sitten taas ensivuonna.

Olen ristiriitaisin tuntein seuraillut muiden blogeja ja koteja. Kaikille muille se joulu tuntuu tulla jolkotelevan. Meidän aikakapselissa ei tänä vuonna ollut kesää, eikä nyt taida tulla joulua.

En ole mikään erityisen suuri jouluihminen. En pidä joulukoristeista, ylipirteistä nissepolkista, joululaatikoista tai suurimmaksi osaksi muistakaan joulun ulkoisista merkeistä. Silti aloitan jouluvalmistelut yleensä viimeistään elokuussa. Pidän joulun tunnelmasta.

Olen näpertelijäihminen. Säilön kesän antimia pikkupurkkeihin, joiden etiketit kirjailen kauniisti. Pitkin syksyä ostan vastaan tulevia sopivia lahjoja. Etsin ideoita ja suunnittelen millainen tänä vuonna on joulukorttimme ja millaisia karkkeja ja leinonnaisia teen tutuille. Viikkoa ennen joulua minulla on iso pino monen näköisiä itsetehtyjä herkkuja, joita lähteä jakamaan pitkin kyliä.

Yleensä en välitä joulusiivon tekemisestä. Perussiivo riittää. En vaihda jouluverhoja ja jouluvalot laitan, jos ne jostain vastaan tulevat. Joulukoristeita en oikeastaan edes omista. Kynttilöitä poltan yleensä ympäri vuoden paljon, joulun alla ehkä hieman vielä ahkerammin. Joulumusiikkia meillä taitaa olla kolme levyä, nekin hieman vaihtoehtoisia: Vuoden synkin juhla, Raskasta joulua ja se tiernapojat, jossa on Niskalaukaus taustabändinä. Minun joulumusiikki kuuluu kirkkoon ja sitä kuuluu nauttia aitona, paikan päällä.

Joulutunnelma meille tulee yleensä puuhastelusta, tuoksuista, joulukonserteista, ystävien ja sukulaisten tapaamisesta.
Vaan ei tänä vuonna.

En säilönyt kesällä mitään. En edes omiin tarpeisiin.
Viime viikolla tajusin, että joulu on tulossa, eikä meillä ole mietittynä kenenkään joululahjoja. Samaan syssyyn aloin epätoivoisesti puuhata joulukortteja. Olisin todennäköisesti luopunut koko hommasta, jollei tarkoituksena olisi ollut laittaa kiitoskorttia menemään samassa. Ehtivät onneksi joulumerkeillä lähtemään.
Joulukarkkien valmistuksen aloitin eilen. Tänä vuonna ystävät eivät saa yksittäisesti käsin valmistettuja, eritavoin maustettuja ja koristeltuja tryffeleitä ja konvehteja. Tänä vuonna valmistin valtavan panforte-mukaelman, josta saa helposti ja nopeasti leikattua paloja.
Joulusiivo tehtiin jo viikko sitten. Hätäpäissämme siivosimme ennen myskyttäjän tuloa. Seuraavan kerran täällä saa siivota kunnolla tammikuun puolessavälissä. Jo nyt pitäisi.

Sunnuntaina kun tajusin olevan jo neljäs adventti, yritin sentään hieman. Keitin riisipuuroa aamiaiseksi, laitoin spotifystä joululauluja soimaan ja sytytin kattokruunun kynttilät. Kaivoin vähät lahjat kaapista ja paketoin ne. Ei auttanut. Meidän arkinen tunnelma ei hievahdakkaan, vaan on pinttynyt huoneilmaan yhdessä kakanhajun kanssa.

Kun oikeastaan kaikki minun jouluun kuuluvat rutiinit ovat jääneet puuttumaan, huomaan kaipaavani niitä ulkoisia joulun merkkejä. Haluaisin löytää kaapistani jouluverhot. Haluaisin ripustaa jouluvalot ikkunaan. Haluaisin vaihtaa joululiinan pöytään ja polttaa adventtikynttilöitä.

Kuten alussa mainitsin, en ole erityisen suuri jouluihminen. Siltikin sivupersoonani Pienen jouluihmisen itsenstätoteuttaminen on mitä ilmeisimmin minulle tärkeää ja merkityksellistä.

Ehkä sitten taas ensivuonna.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Ihmiskokeen väliraportti

Olen kadottanut täysin käsityksen siitä, miten lapsen pitäisi kehittyä. Vain pari vuotta takaperin tentin erinomaisin arvosanoin lapsen fyysisen-, psyykkisen-, sosiaalisen- ja kielellisenkehityksen vaiheet. En muista aiheesta enää mitään.
Ajattelin, että kun lapsi syntyy, on jännää seurata meneekö homma oppikirjan mukaan vai ei. No ei mene. Niin paljon menee ohi kehitysopin, että niitä pieniä hatariakin muistikuvia teorioista alkaa epäillä.

Viime perjantaina Aalla aloitettiin fysioterapia. Kehitysikä on 4kk, poika on vasta oppinut hallitsemaan päänsä keskiasennossa. Kääntyy kyllä kyljelleen ja kykenisi kääntymään vatsalleen, mutta kun ei kiinnosta. Pää on suhteessa muuhun vartaloon niin iso, ettei sitä saa kannateltua. Vatsamakuulla poika huutaa epätoivoisesti nenä kiinni lattiassa, kunnes joku tulee kääntämään.

Viikko sitten Bee nousi konttausasentoon. (Kehitysikä siis tuo sama 4kk.) Eteneminen tuossa asennossa ei onnistu, mutta asennossa heiluminen on jännää. Sivutuotteena konttausasentoa testaillessa, poika hoksasi että pääsee etenemään lattialla taakse päin, kun työntää käsillä. Viikonlopun ajan ukkeli on tehnyt ensimmäistä hammasta.

Kielenkehitys on tietenkin molemmilla vielä alkutekijöissään, mutta erot ovat siinäkin valtavat.
Bee on jokellellut parisen kuukautta tosi monipuolisesti. Sen kerran jokeltelusta jo muodostui selvästi sana "äiti". Viikonloppuna tajusin, että Bee ragoi nimeensä.
Aa sai itsestään äänen ulos ensimmäistä kertaa viikko sitten. Viikko on kulutettu tehokkaasti omaa uutta hienoa ääntä testaillessa. Jännänä yksityiskohtana mainittakoon, että itku on edelleen äänetöntä. Ääni tuli ensin nauruun ja sitten höpöttelyyn.

Kaikesta huolimatta en osaa sanoa kovin selkeää eroa poikien sosiaalisessa tai psyykkisessä kehityksessä. (Näitä osa-alueita pidän itse korkeimmassa arvossa.) Molemmat nauraa ja hymyilee kaikille maailman ihmisille, jotka vaan vähääkään heille suo aikaansa. Beetä kiinnostaa enemmän lelut, Aata ihmiset. Toistensa seurasta nauttivat enemmän kuin muiden.

Pitkäkestoisen ihmiskokeen väliraporttina voin siis täydellä varmuudella todeta, että lapset kehittyvät jokainen omaa tahtiaan. Stressaaminen asiata ja kehitysteorioiden tuijottelu ovat turhia.

***

Aa pääsi eroon lopusitakin lääkkeistä. Keittiölaboratorion päättymisen kunniaksi joimme miehen kanssa perjantaina kuohuvaa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Hajoavia kalloja

Ei oltu näin kauaa sairaalassa. Selvittiin kahdella yöllä. Saatiin lupa mennä kotiin sairastamaan, kunhan pojat jaksavat syödä. Asumme niin lähellä sairaalaa, että pääsisimme helposti takaisin, jos ruoka ei maistukaan.
Kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä sun toista syytä, etten ole blogiin ehtinyt/päässyt.

Syy 1:
En ole jaksanut. sairaalasta kun päästiin taas kotiin, valahdin täysin toimintakyvyttömäksi. (Pyykkivuoresta päätellen, olin sitä ollut kyllä jo myös ennen sairaalareissua.) En jaksanut tehdä mitään. Kaikki voimat meni jännittämiseen, syökö pojat vai ei. Erityisesti tietenkin Aan kohdalla. Mies taipui vihdoin minun jo aiemmin ehdottelemaan desimitta lautasena -tekniikkaan. Helpompi pitää kirjaa siitä, syökö poika oikeasti tarpeeksi vai ei. Eihän se syö. Rittävästi kuitenkin, ettei ole takaisin nenämahaletkuun tarvinnut viedä.

Syy 2:
Netti tökkii. Tai kone. Tai blogger. En tiedä. Hajotin meidän läppärin, enkä pääse siis toiselle koneelle vertailemaan. Sähköpostiini kyllä pääsen ja facebook toimii, joka tietenkin viittais bloggerin vaikeuksiin. Muutenkin systeemi flippailee. Mun seurattavien blogien luettelosta on kadonnut puolet blogeista ja tästä kirjoitusikkunasta tekstin muokkauspikavalinnat hävinneet.

Syy 3:
Likaa menoja. Oli pakko siivota, koska kämppä taas myrkytettiin. Oltiin siis jälleen evakossa. Tuli taas ylimääräinen sairaalakäynti, rsv-rokotukset. Keskosvanhempien pikkujoulut. Psykiatrisen perhetyöntekijöiden tapaaminen. Oma influenssa-rokotus.
Eihän tuo listana niin älyttömän pitkä ole, mutta meille tuossa on jo monen viikon tekemiset. Tätä kaikkea kun pyörittää lamaantunut äiti ja väsähtänyt isä, niin tästä viikosta selviämistä voi pitää jo pienenä urotekona.
Vaikka eihän tää nyt vielä oo ohi. Vielä mahtuu samaan viikkoon Aan fysioterapia ja äidille yksi vuoden verran lykkääntynyt tapaaminen.

***

Tapasimme siis psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Alkutapaaminen, jossa mietittiin mitä apua tilanteemme vaatii.
Olen onnellinen, että päätimme päästää nuo ihmiset luoksemme. Monet sellaiset asiat, jotka ovat tuntuneet liian isoilta ja pelottavilta sanoa ääneen, tuli nyt kakistettua ilmoille. Olen pelännyt ajatella tai muistella kaikkea tapahtunutta. Tuntuu, että jos annan ajatuksille tilaa, lahoan tähän paikkaan enkä saa enää huolehdittua pojista. Noiden kahden ammattilaisen istuessa olohuoneessamme, uskalsin ja pystyin. Tuskin ne olisivat pois lähteneet ennen kuin olisin itseni kasaan taas saanut.

Päätimme jatkaa tapaamisia. Jossain kohtaa todennäköisesti minä aloitan yksityiset terapiakäynnit. Miehelle suosittlivat parin viikon sairaslomaa. Toivon, että se järjestyy.

***

Eilen löysin Been kallosta halkeaman. Tai ei ehkä halkeman, mutta sauman.
Järjellä sain ajateltua, että kyseessä on kallonsauma, joka ei vaan ole vielä kunnolla umpeutunut. Tuolaisiahan pojilla oli keskolassa paljon.
Tunne puoli kuitenkin ajoi soittamaan lääkärille. Alla ote tuosta puhelusta:

Minä: Onhan se varmasti sellainen?

Lääkäri: Luuletko, että jos poika olisi lyönyt pään niin kovaa, että kallo on haljennut, että et olisi huomannut tai että siihen ei olisi jäänyt jälkeä?

Minä: Jos se on sellainen, niin onko se ihan ok, että semmoinen vielä on?

Lääkäri: Onhan siellä vielä lapsella aukilekin. Ei se kallo vielä valmis ole.

Minä: No hyvä sitten. Taidan olla taas vaan vähän hysteerinen, mutta en voinut odottaa yli kuukautta seuraavaan lääkärikäyntiin asiaa hautoen.

Lääkäri: Jos mielenrauha vaatii, niin tule huomenna näyttämään.

Minä: Mielenrauha taisi löytyä jo näin puhelimessa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ostoskanavayö

Ei 125 riittänyt.
Tämän yön viettää sairaalassa molemmat pojat ja mies. Minä tulin kotiin nukkumaan kunnon parantavat unet.

Niin. Been tauti tarttui Aahan. Maanataikappalekeuhkoilla varustettu nuorukainen lopetti syömisen. Pari maitohörppyä aiheutti infernaalisen yskäkohtauksen. Samanmoisia köhäkonsertteja saimme kuunnella useamman yöllä. Aamulla soitin sairaalaan ja selitin tilanteen. Lääkäri kysyi kuinka kauan meidän kestää tulla ja käski pakata niin, että jäisimme osastolle.

Molemmat pojat tutkittiin ja testailtiin. Virusinfektioepäily, mutta taaskaan ei mitään virusta saada testeillä kiinni. RS-virukselta kuulema kaikki oireet vaikuttavat, mutta kahteen otteeseen testin tulos näytti negatiivista. Perus. Ei ensimmäinen (eikä varmasti viimeinen) kerta kun pojat sairastavat jotain mikä jää ikuiseksi mysteeriksi. En vielä ole päässyt selvyyteen onko selvän diagnoosin puuttuminen hyvä vai huono.

Jälleen sain myös ämpärillisen paskaäitikuraa niskaani. Been paino oli laskenut viikossa 200g. Minä en ollut huomannut mitään. Olimme kyllä miehen kanssa mielestämme tarkkailleet, että poika syö kipeänäkin riittävästi. Kelvotonta tarkkailua. Ja milläs sitä mitenkään ehtii lastaan observoimaan kun on kiire retuuttaa kipeää lasta kyläpaikasta toiseen? Sitä saa mitä ansaitsee. Pika-karma.

Nyt on molemmilla pojilla nenämahaletkut. Äitiä kirpaisi sielusta. Ja poikia nielusta. Onneksi pojat pääsivät asettamisen jälkeen nopeasti kiukustaan yli. Molemmat nukkuivat kuin enkelit ruuan valuessa tasaisena virtana mahaan.

Tunne on kovin ristiriitainen. Toisaalta, en tahtoisi perheemme sairaalayösaldon karttuvan enää yhtään. Toisaalta tuntui huojentavalta kun joku muu otti vastuun viruksentäyteisistä lapsistani. (On huomattavan pelottavaa kuunnella keuhkosairaiden lasten yskimistä.) Kaipaan kunnon yöunia ja hetken rauhaa manata tuo virus itsestäni ulos. Vaikka helpottaa se, että mies on poikien luona ja pojat toistensa turvana, silti koen hylänneeni lapset. Ikävä on jo nyt levinnyt päästä varpaisiin.

Ajatus alkaa harhailla. Taitaa olla aika siirtyä sänkyyn parantelu-unille.
Kissa kainaloon ja jotain ostoskanava-henkistä pyörimään tuutulauluksi.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Väsyttää

Väsyttää.

Bee on taas kipeänä. Hengitys rohisee ja yskittää. Päivät sujuu, iltaa kohden pahenee ja yöt on levottomia. Miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri mieltä huolestumisen tarpeellisesta tasosta.

Sunnuntaiaamu tuli monta tuntia liian aikaisin. Bee itki ja yski. Mies totesi, että pitää varmaan peruuttaa isoäitini luokse sovittu kyläreissu. Sängystä noustessa tiputin kännykkäni ja tallasin kissan hännän päälle. Kaikki tekeminen kangerteli. Vedin kivirekeä kiisselissä. Poikien aamupalasörsselit levisivät pitkin pöytiä. Vein Been aamupalapullon makuuhuoneeseen, jotta mies voisi aloittaa nälkäisen ukon syöttämisen. Viiden minuutin jälkeen kun tulin käymään makuuhuoneessa, mies nukkui edelleen sängyssä ja poika itki omassaan. Hermostutti. Syötin Aan, jota kiinnosti kaikki muu paljon enemmän kuin syöminen.
Asiasta erikseen sopimatta, oli täysin selvää, että jatkaisimme unia vielä seuraavan ruokavälin. Palautin Aan makuuhuoneeseen. Itse en vaan pystynyt käymään miehen viereen maate, vaikka kuinka väsytti. Suututti, hermostutti, harmitti ja suretti aivan liikaa.

Käperryin olohuoneen tuolille itkemään. Itkin sitä, että 88-vuotias rakas ja läheinen isoäitini oli nähnyt pojat vasta kerran. Sitä, että itse olin nähnyt isoäitini 7kk aikana vain kaksi kertaa. Ennen joimme kahvia yhdessä vähintään kerran viikossa.
Itkin huonoa vanhemmuuttamme. Itkin koville joutunutta parisuhdettamme. Itkin ikävöiden mieheni huoletonta katsetta, jota en ole nähnyt kuukausiin.
Ja itkin poikien elämää. Liian rankkaa alkua. Kaikkea sitä, mitä tavallisen vauvan elämästä pojat ovat menettäneet.

Sain lopulta kyyneleet loppumaan. Päätin puhua miehen ympäri kyläreissun suhteen ja menin takaisin nukkumaan. Muutaman tunnin unien jälkeen olo tuntui paremmalta. Uni oli tainnut helpottaa miehenkin ahdistusta, sillä ilman suurempia neuvotteluita lähdimme isoäitini luokse.

**

Viime yönä heräsimme molempien poikien itkiessä nenät tukossa. Kun saimme pojat taas rauhoittumaan, jäimme itse valveille sänkyyn makaamaan. Väsytti, mutta tuntui ettei voi nukkua. Pitää vahtia pienten hengitystä. Lopulta onneksi uni vei voiton.

Aamulla neuvottelin hoitajan kanssa puhelimessa. Pärjäämme flunssasta huolimatta kotona, joten emme lähteneet lääkäriin.
Miehen piti lähteä tänään työporukan kanssa juhliin toiseen kaupunkiin. Ei taida lähteä. Vaikka pärjäisinkin poikien kanssa omillani kyllä, ei mies huolelta pystyisi nauttimaan reissusta. Yritin rohkaista lähtemään, mutta luulen miehen jo tehneen päätöksen.

Toinen vaikea päätös koskee minun ja poikien iltaa. Olimme sopineet menevämme veljeni perheen luokse iltaa viettämään. Mies on taas sitä mieltä, että homma pitää ehdottomasti perua. Itse en ole niin varma. Ymmärrän kyllä, että Bee on kipeä ja siihen auttaa parhaiten lepo. Vaan eipä tuo poika kotona olemisesta huolimatta lepää. Pyörii ja hyörii, leikkii minkä kerkeää. Olisi varmaan fyysisesti rauhallisempi kyläpaikassa, jossa riittäisi tuijoteltavaa ja ihmeteltävää. Tietenkin meno perutaan, jos olo tuosta heikkenee, poika väsyy tai kuume nousee. Mutta jos muuten lapsi on aivan oma itsensä ja äidin mielenterveyden ja jaksamisen kannalta meneminen olisi tärkeää?

Olenko taas aivan kelvoton äiti? Retuutanko kipeää lasta täysin vastuuttomasti ympäri maailmaa, jotta oma oloni helpottuisi? Vai miten tavallisten lasten kanssa toimitaan? Olemmeko ylivarovaisia ja hysteerisiä, jos emme yskivän lapsen kanssa uskalla lähteä kotoa paikkaa, jossa voi olla kuin kotonaan? Kärsiikö lapsi enemmän matkasta vai väsyneestä masentuneesta äidistä? Vai pitäisikö äidin vaan kasvaa aikuiseksi, niellä omahyväisyytensä, käyttäytyä vastuulllisesti ja jäädä kotiin?

perjantai 2. joulukuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 3

Pojat olivat päivän parin ikäisiä, kun tuli aika aloittaa lypsäminen. Osastolla mukava hoitaja neuvoi ja ohjasi. Ensin opeteltaisiin lypsämään käsin ja kun maitoa alkaisi tulla hieman enemmän, siirryttäisiin koneeseen.

Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.

Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.

Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.

Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.

*

Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".

Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Sudenkuoppa

Eilen käytiin taas seurantapolilla. Sama meno jatkui poikien kohdalla. Beetä kehuttiin ja Aan kasvusta oltiin huolissaan. Ei tosin niin huolissaan enää kuin aiemmin, mutta kuitenkin niin että 2 viikon välein käydään puntarilla. Nyt vihdoin pääsemme aloittamaan fysioterapian. Aivan mahtava juttu on, että fyssari tulee meille kotiin.

Tällä käynnillä keskityttiin myös meihin vanhempiin. Olin etukäteen ajatellut kysyä mahdollisuutta saada vielä jotain keskusteluapua. Sata varmasti en olisi saanut suutani auki, jollei lääkäri olisi asiaa ottanut puheeksi. Miten me jaksamme? Vieläkö keskola-ajalta jokin asia on jäänyt erityisesti painamaan mieltä? Täytimme kyselyn, pikatesti mahdollisen masennuksen tms. arviointiin. Sain raja-arvon, lievä synnytyksenjälkeinen masennus.

Kesän aikana tapasimme psykologia muutaman kerran, mutta kaiken keskellä se tuntui ehkä liian isolta panostukselta. Piti keskittyä vain poikiin, omia tunteita ei uskaltanut miettiä. Pelkäsin tippuvani johonkin syvään pimeään, jos tunnustaisin ja sanoisin ääneen pelkoni ja suruni. Olisinko päässyt sieltä enää ylös?

Edelleen tunne on hieman sama. En pysty lukemaan muiden keskosäitien keskolakertomuksia, en lehtijuttuja keskosista tai oikeastaan mitään muutakaan aiheeseen liittyvää. Niitä lukiessa omat muistot tulvivat väkisin mieleen. Uudessa Yhteishyvä-lehdessä oli juttu keskosista. Otsikon lukeminen riitti nostattamaan palan kurkkuun, möykyn mahaan ja kyyneleet silmiin. En voinut lukea enempää. Enää en pysty pidättelemään kyyneleitä niin kuin kesällä. Nyt pelottaa jo sekin kuinka isoksi tuo kuoppa on mahtanut kasvaa näinä kuukausina? Kuinka paljon ohuen pintakerroksen alle on ehtinyt kertyä? Pelkään niin kovasti, että jos annan ajatuksille tilaa, ne lamannuttavat minut täysin enkä saa enää poikia hoidettua.

Lääkäri sanoi ääneen eilen sen, mitä olen kaivannut kuulla. Me olemme kokeneet paljon enemmän kuin keskiverto keskolavanhemmat. Osittain tietysti koska poikia on kaksi. Enimmäkseen kuitenkin Aan moninaisten ongelmien takia.
En kaivannut kuulla sitä siksi, että se pönkittäisi egoani. Siksi, että voisin kulkea rintaa pörhistellen ja huudella muille "te ette tiedä oikeasta elämästä mitään!". En siksi, että voisin hymyillä Katie Holmes -hymyä*. Ei. Halusin kuulla sen, jotta voin antaa itselleni luvan olla rikki, väsynyt ja surullinen. Ei ihan helppoa ihmiselle, jolle lapsena on opetettu, että ilman fyysistä kipua on tuha itkeä.

Suomalaisella sisulla varustettu hyvä äiti laittaa omat tarpeensa kiven alle säilöön odottelemaan lasten kasvamista aikuiseksi, hakeakseen ne sieltä sitten vaihdevuosien aikaan, jolloin viha ja katkeruus on päässyt kasvamaan homeeksi tarpeiden päälle. Vai voisko hyvä äiti olla sittenkin se, joka pyytää apua ja uskaltaa hetkeksi vajota, hoitaakseen pois sen alla jatkuvasti suurenevan sudenkuopan?




*Katie Holmes -hymy = Joo-olihan-toi-hauska-vitsi-mut-mä-oon-kokenut-niin-kovia-että-tiedän-paremmin-enkä-siksi-enää-hymyile-kuin-hiukan-suuta-venyttämällä-silmissä-teitä-muita-säälivä-katse-hymy

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kuka nukkuu ja missä?

Viime viikon aikana yhteinen pinnasänky alkoi käydä pojille ahtaaksi. Ongelmaa ei ole, jos molemmat nukahtavat heti, nukkuvat rauhassa ja likkumatta. Arvata siis saattaa, että ongelma on. On käsittämätöntä kuinka monta kertaa voi kääntyä ympäri yön aikana. Bee pyörii akselinsa ympäri ja Aa sillä lailla erilailla, siis niin että pää ja jalat vaihtaa paikkaa. Touhua on pitkin yötä ja unet katkonaiset.

Eilen haimme vihdoin toisen pinnasängyn. Asia on ollut jo pitkään vireillä, mutta aiemmin ei olla aikaiseksi saatu. Luulen, että suurin este on ollut henkinen. Meidän sängyn viereen ei mahdu kahta pinnasänkyä. Toinen sängyistä on laitettava seinän toiselle puolen. Kyseessä on väliseinä joka ei ole kattoon saakka, joten teknisesti huone on sama. Nyt kuitenkin toinen pojista nukkuisi niin, etten sängystä nousematta näe lasta. Äidin sielussa välimatka tuntuu kilometreiltä.

Tuhon uuteen sänkyyn joutui Bee. Syynä yksinkertaisesti se, että Aan itkusta ei vieläkään kuulu kunnon ääntä. Bee parka oli illalla aivan hämillään. Pyöri ja kieri sängyssä toljotellen isoilla silmillään ympärilleen. Nukahti kuitenkin lopulta.

Olin melko varma, että itse en nukkuisi kunnolla. Kun viiden aikaan seinän takaa lopulta kuului itkun alku, popsahdin sängystä vieteriukonlailla. Herranjestas! Olin nukahtanut! Olin nukkunut sikeästi! Olin täysin piittaamattoman äidin tavoin jättänyt lapseni oman onnensa nojaan nukkumaan ypöyksin 1,5 metrin matkan päähän!

Lopun yöstä Bee nukkui tiukasti äidin kainalossa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Valoa, ei väkivaltaa

Tänään on myös YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä.


www.valoaeivakivaltaa.fi


Tärkeää asiaa. En pysty muuta asiasta sanomaan.

Lähes selkärankainen

Ha-haa! Kerrankin muistin ajoissa Älä osta mitään -päivän.



Kannatan moisia päiviä kovasti. Earth Hour, autoton päivä jne. Kaikki hyviä tapoja muistuttaa ihmisiä siitä, että omia kulutustapoja kannattaa kyseenalaistaa.
Mun kohdalla ongelma on se, että mua pitäis muistuttaa siitä, että mua muistutetaan. Edelliset vuodet on järjestäen menneet niin, että illalla kotona oon tajunnut päivän olleen äom-päivä. Tai jos olen sen jo päivällä tajunnut, on ollut jotain mitä varten on ollut aivan pakko ostaa.

Tuo "pakko ostaa" on tietenkin suhteellinen ilmaus. Kerran ainakin oli pakko ostaa lääkkeitä. Se kai käy oikeana syynä rikkuroida? Entä se, että isoäiti on tulossa kylään ja on unohtanut edellisen päivän kauppareissulla olennaisen aineksen kuivakakkutaikinasta? Onko riittävä syy autoilla autottomana päivänä, jos työmatka kestää 2h julkisilla, pääsee 12h työvuoron jälkeen vasta klo21 ja seuraavana aamuna pitää olla taas klo7 paikalla? Saako Earth Hourin aikana mennä saunaa, jos juuri silloin on vakituinen vuoro taloyhtiön sähkösaunassa ja se lämmitetään kuitenkin?

Tänään onneksi ei tarvitse miettiä asiaa. Tänään en osta mitään. Ei ole tarvetta. Sen sijaan surffailen nettikauppojen sivuilla ja suunnittelemaan mitä tilaan huomenna levykaupasta ja mitä sunnuntaina ehkä käydään ostamassa Ikeasta. Tietenkin samalla hyvin kriittisesti omia kulutustottumuksiani pohtien.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

"Niitä on kaks ihan koko ajan."

Eilinen oli taas niitä päiviä.

Bee aloitti sängyssä pyörimisen neljältä yöllä. Kuudelta pyöriminen yltyi huudoksi. Otin viereen, mutta kainalopaikka ei kelvannut. Pyöräytin pojan vatsanpäälle, jolloin ilme kirkastui. Poika nosti päätään, katsoi silmiin ja sanoin hymyillen "äiti".
Tiedän kyllä, että alle 4kk kehitysikäinen ei oikeasti vielä ymmärrä sanojen päälle mitään. Sattui vaan sopivasti käymään, että poika valitsi jokeltaa peräjälkeen juuri nuo äänteet. Silti se lämmitti mieltä.

Siinä se menikin päivän paras hetki. Loppupäivä kului minulta itkua kuunnellessa ja taltutellessa. Ensimmäisen ruokavälin itki Bee, toisen Aa, jne. Kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen olisin kerrankin ollut valmis nukahtamaan päiväunille minä hetkenä hyvänsä. Ei tarvinnut.
Illalla kerroin siskolle päivän kulusta: "Niitä on kaks ihan koko ajan".

Kun mies saapui vihdoin kotiin, kappasi hän pojat huostaansa. Minä laahustin iltapesulle ja kaaduin sänkyyn. Kissa käpertyi kainalooni ja sen suloiseen kehräämiseen nukahdin. Hyvät 8 tunnin unet ilman keskeytyksiä. Joskos tästä päivästä tulisi vähän vähemmän sellainen.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 2

Bee oli ollut kotona jo pari viikkoa. Olin osastolla sylittelemässä Aata. Hengitys oli taas hiukan kiivampaa kuin parhaina päivinä, mutta ei mitenkään hälyttävää. Tunsin kuinka poika töräytti vaippaan lastin. Ruoka-aika oli jo lähellä, joten nopstin poajn sänkyyn ja aloin vaihtamaan vaippaa. Stoomapussi oli täynnä vihreää liejua. Pyysin hoitajaa paikalle. Hoitaja pyysi lääkärin. Lääkäri pyysi näytteen. Siltä seisomalta pojalle pantiin antibiootit ja huone laitettiin eristyksiin.

Lähdin tilanteen rauhoituttua Been kanssa kotiin. Poika nukahti kotimatkalla niin, etten hennonnut siirtää tuvaistuimesta pois, vaan päätin antaa nukkua siinä ruoka-aikaan asti. Istuin nojatuolissa virkaten, ukkeli lattialla edessäni. Pieni inahdus miehestä kuului juuri siihen aikaan kun odotinkin. Laitoin virkkuutyöni pois. Kääntyessäni Beetä kohti, oli poika ehtinyt muuttua kasvoiltaan täysin siniseksi. Vartalo oli vääntynyt kaarelle. Ilme kasvoilla oli kuin valtavan itkukohtauksen aiheuttama irvistys. Itkukohtausta ei kuitenkaan ollut, pieni inahdus vain.

Riuhtaisin pojan irti istuimesta ja yritin saada taas hengittämään. Pikkuinen oli kuitenkin täysin krampissa eikä kyljelleen laittaminen, selän taputtelu, kasvojenpuhaltelu, eikä muutkaan keskolassa opitut neuvot auttaneet. Lopulta poika valahti harmaaksi ja löysäksi käsilleni. Juoksin ympäri asuntoa etsien puhelintani. Näppäillessäni puhelimeen 112 tajusin käsieni tärisevän niin, että kohta tipputtaisin lapsen lattialle. Laskin pojat maahan samalla hetkellä kun hälytyskekus vastasi puheluuni.

Kertoessani tilannetta, näin Been rintakehän nousevan. Hengityksiä tuli, mutta satunnaisesti. Yksi hengitys ja taas pitkä tauko. Toinen hengitys. Hälytyskeskus lähetti apua. Sain sulkea puheliman ja soitin miehelle, joka oli kodin läheillä ulkoilemassa. "Tule kotiin. Ambulanssi on tulossa. Bee ei hengitä." Kun laskin puhelimen, kuulin jo sireenien äänen. Lähdin juoksemaan poika käsilläni alakertaan, kun tajusin että kerrostalomme alaovet ovat jo lukossa. Portaissa tunsin kuinka pojan hengitys alkoi pikkuhiljaa palautua.

Ambulanssi oli pihalla nopeasti. Ennen kuin mies ehti juosten vähän matkan päästä paikalle, oli pihalla jo kolme yksikköä. Bee hengitteli, vaikkakin laiskasti. Suurin hätä oli kuitenkin jo ohi. Ambulanssimatka kuljettiin ilman pillejä ja valoja, happimaski koko ajan pojan kasvoilla. Välillä jouduin herättelemään pikkuista kun tunsin, että hengitys alkaa taas hidastua.

*

Perillä meitä vastassa oli tuttu lääkäri. Sama lääkäri oli ensimmäisestä päivästä alkaen hoitanut poikia keskolassa. Vasta tuolloin lääkärin huoneessa Bee alkoi ripuloida. Saman näköistä ja hajuista tavaraa kuin aiemmin päivällä veljellä. Niin kuljetettiin Bee veljen yläkertaan lasten teho-osastolle eristyksiin. Samat lääkitykset päälle, samat näytteet laboratorioon tutkittaviksi.

Yön mietin asiaa. Bee oli tehnyt aiemminkin vastaavanlaisia temppuja. Ilman suurempaa varoitusta vetänyt itsensä kaarelle ja lopettanut hengittämisen. Tähän asti olin kuitenkin saanut pikku kikoilla kohtaukset katkeamaan. Voisiko jo parin viikon ajan jatkuneet kohtaukset olla merkki jostain isommasta? Tuntui epätodennäköiseltä, että lapsi oireilisi alkavaa vatsatautia niin pitkään.


*

Aamuun mennessä lääkärit olivat vakuuttuneita siitä, että hengityskatkos johtui vain alkavasta vatsataudista. Bee siirrettäisiin teho-osastolta infektio-osastolle. Yritin selittää lääkärille yöllisiä mietteitäni. Lääkäri puhui apneasta. Toistin kertomani ja sanoin, ettei mielestäni kohtaus ollut apnea. Lääkäri toisti sanomansa ja puhui edelleen apneasta.

Muutaman tunnin päästä mieheni ryhtyi syöttämään Beetä. Kesken kaiken alkoi poika taas kramppaamaan. Painoin hädissäni hoitajan kutsunapulaa, mutta niin nopeasti meni pikkuinen niin huonon näköiseksi, että juoksin käytävään hakemaan apua. Paikalle tuli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Yrityksistä huolimatta eivät hekään saaneet hengitystä alkamaan. Poika oli taas veltto ja harmaa. Lääkäri toisteli sykkeen kuitenkin tuntuvan. Kiireellä lähdimme kohti teho-osastoa. Hississä Bee aloitti jälleen hengittämään.

Tilanteen rauhoituttua keskustelin teo-osaston lääkärin kanssa. Selitin mitä oli tapahtunut. Lääkäri puhui taas apneasta, nyt syömiseen liittyvästä. Yritin selittää miten kohtaukset alkavat kaarelle vääntymisestä, eikä tietääkseni apneoihin liity kouristelu. Nyt tunnuin saaneen viestin perille. Lääkäri alkoi puhumaan affektikrampista. Tyypillisä kuulema tuon ikäiselle.


*

Ilta ehti pitkälle ennen kuin lähdimme miehen kanssa sairaalasta. Tärisin. Jalat pettivät alta. Parkkipaikalla maassa istuen yritin itkuni seasta saada miehelle sanotuksi, etten voisi mennä kotiin nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen. Mies epäili pystyisikö meistä kumpikaan ajamaan autoa. Soitimme ystäväpariskunnalle ja pääsimme heille yöksi.


*

Seuraavana päivänä saapuessamme sairaalaan tuntui kuin lääkärit olisivat unohtaneet täysin edellisen päivän keskustelumme. Teholta poika tahdottiin siirtää jälleen takaisin infektio-osastolle koska "apneat näyttäisivät loppuneen". Infektio-osasto kieltäytyi ottamasta poikaa vastaan, heillä kun kaikki potilaat ovat eristyksissä ilman monitorivalvontaa. Onneksi kieltäytyivät, sillä Bee sai vielä tuona päivänä uuden kohtauksen. Nyt kohtaus saatiin nopeasti katkeamaan happimaskin ollessa aivan käden ulottuvilla.


*

Viikko jatkui eteenpäin. Lääkärit puhuivat affektikrampeista ja apneasta. Minä yritin saada jonkun kuuntelemaan ja ymmärtämään pelkoani hengityskatkoja edeltävistä krampeista ja niiden yllättävyydestä. Kohtauksia kun ei edellä itku tai mikään muukaan säännönmukaisuus millä niitä voisi ennustaa. Tuntui kuin kukaan ei kuulisi puheitani. Tuntui kuin kävisin saman keskustelun uudestaan ja uudestaan. Lääkärit alkoivat puhua jo kotiutumisesta.Myönnytyksenä hysteriaamme, lääkäri määräsi aivosähkökäyrätutkimuksen unenaikaisten apneoiden selvittämiseksi.

Aloin olla epätoivoinen. Olimme miehen kanssa peloissamme. Emme voisi ottaa poikaa kotiin ennen kuin tietäisimme mistä on kyse ja mistä kohtaukset johtuvat. Poikaa ei muuten uskaltaisi jäättää hetkeksikään silmistään.

Aloin epäillä omaa mielenterveyttä. Olinko sittenkin pelokas aivan turhaan? Pitäisikö minun pystyä luottamaan lääkäreihin ja pelkoni johtuvat vain traumaattisista kokemuksista? Koska pojat olivat eristyksissä, oli meidänkin kulkua rajoitettu sairaalassa. En saanut käyttää keskolan vanhemmille tarkoitettua taukotilaa, enkä käydä muiden äitien kanssa yhdessä lypsyllä. Olin menettänyt tärkeän vertaistuen tukiverkon juuri silloin, kun sitä olisin eniten tarvinnut. Oliko pelkoni siis ylimitoittunut eristyksen aiheuttamasta ahdistuksesta? Otin yhteyttä aiemin meitä auttaneeseen psykologiin ja sovimme tapaamisen.

Tapaaminen oli antoisa. Psykologi oli ensimmäinen joka todella kuunteli meitä. Tapaamisen lopussa hän sanoi uskovansa meitä. Vaikka hän ei sinäänsä voikkaan sanoa juuta eikä jaata lääkäreiden pojalle antamiin diagnooseihin, hän voi sanoa varmuudella että meidän pelkomme on aiheellinen ja tosi. Hän pyysi lupaa saada liittää Been papereihin oman lausuntonsa, jossa puoltaisi sitä ettei Beetä kotiutettaisi ennen kuin meillä on varma tunne siitä, että pärjäämme kotona.


*

Seuraavana aamuna kun tutut lääkärit keskolassa Aan kierrolla kysyivät mitä Beelle sinne toiselle osastolle kuuluu, aloin hysteerisesti itkeä. Selitin millaisia pojan kohtaukset olivat, kuinka olin yrittänyt niitä lääkäreille selittää ja kuinka paljon pelkäsimme mieheni kanssa molemmat. Katsoi lääkäriä ja näin kuinka vihdoin joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä kerroin. Tuo ihana lääkäri totesi, että hänkään ei usko että me turhasta hermostuisimme. Olihan hän seurannut meitä jo parin kuukauden ajan ja tunsi meidät.

Keskolan lääkäri otti asian hoitaakseen ja vihdoin joku todella mietti mistä voisi olla kyse. Tuon päivän aikana Beelle määrättiin liuta uusia tutkimuksia. Kyse voisi olla jostakin harmittomasta kuten refluksista tai jostain vakavammasta kuten epilepsiasta.

Viikon ajan Beetä tutkittiin ja tarkkailtiin. Uusia kohtauksia ei enää tullut ja kaikki tulokset tulivat negatiivisina takaisin. Lääkärit olivat tutkineet kaikki keksimänsä vaihtoehdot kramppien aiheuttajaksi. Lopulta aloimme itsekin luottaa siihen, että kohtaukset eivät ehkä enää uusisi. Kyse oli ollut todennäköisesti jostain tilapäisestä, mitä emme saisi koskaan selville.

Kun vihdoin aloimme mekin puhua kotiinlähtemisestä, kysyivät hoitajat ja lääkärit moneen kertaan olimmeko varmoja. Psykologin lausunto tuntui olevan tehokas. Meidän kanssa keskusteltiin pitkään erilaisita kotiutusvaihtoehdoista ja -mahdollisuuksista. Päätimme kotiutua kertarytinällä. Asumme lähellä sairaalaa ja tulisimme joka tapauksessa päivittäin Aan takia keskolaan.


*

Pojat olivat eristyksissä viikon. Vatsataudin aiheuttajaa ei saatu selville. Kohtauksia Bee ei saanut enää koskaan. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen kävimme vielä muutamassa tutkimuksessa, mutta mitään syytä kohtauksille ei koskaan löytynyt.

Äiti irti letkuista

Nyt on asunto myrkytetty. Myrkyttäjäpoika varoitteli, että nyt voi näkyä vähän enemmän toukkia liikenteessä kun ne lähtee koloistaan pakoon. Yks ollaan nähty. Toivottavasti enempää ei tarvi nähdäkään. Eihän ne vaarallisia oo, mutta jokin niissä ällöttää. Jopa tällaista Afrikassa työskennellyttä ja kaikenmaailman matoja ja heinäsirkkoja kotonaan kasvattanutta ihmistä. (Noi kaks asiaa ei muuten liity toisiinsa. Työkseni en ötököitä kasvattanut, enkä liioin Afrikassa. Kotona suomessa liskoilleni ruuaksi.)

Evakkoreissu vanhempieni luona meni lähes ongelmitta. Ainoa onglema oli kissa, joka uudessa kyläpaikassa meni aivan vauhkoksi. Meidän säyseistä säysein kissa ei saanut hajuilta hetken rauhaa. Sen valtasi kaikki mahdolliset eläimelliset vaistot ja lopulta se ei pystynyt katsomaan kunnolla enää edes eteensä. Niinpä nyt Bee on saanut ensimmäisen kohtaamisensa kissan kanssa. Kissa ei hyökännyt ja tahallaan raapinut, vaan villisti ympäriinsä ravatessaan, arvioi vauhtinsa väärin ja loikatessaan Been yli osui kynnellä pikkuista korvaan.

Evakosta jatkettiin matkaa appivanhempien luokse. Ajateltiin, että kun kuitenkin pakataan koko revohka autoon, niin saman tien sitä ajaa vähän pidemmälle. Omalla agendallani oli myös rankan viikonjälkeen tarpeeseen tulevat apukädet. Ja valmiiksi katettu ruokapöytä. Ja talo, jossa itse ei tarvi siivota. Oli kuin olikin hyvin rentouttava ja voimia palauttava viikonloppu. Ihanaa on seurata kuinka isovanhemmat saa pikku-ukoista iloa ja pikku-ukot isovanhemmista aina valmiin sylin. Win-win.

No joo. Oli viikonlopulla myös tylsät puolensa. Saatiin kiusaksemme enterorokko. En vaan tajunnut sitä ennen kuin se iski sunnuntaina myös minuun. Poikein oireet ovat olleet niin pieniä ja vähäisiä, etten niitä osannut yhdistää. Hyvä niin. Omalla kohdalla on kuitenkin vaikea olla huomaamatta käsiä, jalkoja ja suuta vallaneita pisteitä tai kipua juodessa ja kävellessä. Onneksi ei kuitenkaan päänsärkyä tai kuumetta. Näiden vaivojen kanssa elämä vielä rullaa. Varsinkin kun viikonloppuna sai nukuttua univelat pois.

Viikonloppuna tehtiin myös iso päätös. Lopetin lypsämisen.
Lypsin 200 päivää. Se tekee n. 1200 lypsykertaa. Minuutteina 1800. Tunteina 300. Vuorokausina 12,5. Aika pieni uhraus siihen nähde, kuinka iso hyöty siitä on pojille ollut. Silti tuntuu vapauttavalta lopettaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta

Olen kirjoitellut luonnoksiksi joitakin juttuja ja tapahtumia keskola-ajastamme. Terapeuttista yrittää saada muistoihin tolkkua. Kirjoittaminen auttaa hahmottamaan muuten sekavina päässä pyörivät ajatukset.

Julkaisen niitä sitä mukaan kun saan valmiiksi, en kronologisessa järjestyksessä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 1

Pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, Bee taisi olla happiviiksissä ja Aa c-papissa. Olin edellisenä päivänä katsellut Aata sisälläni tunne, että jokin on hassusti. Sanoin asiasta omahoitajalle, joka tuli vuoronsa aikana samaan tulokseen. Ihan varmasti emme kuitenkaan osanneet sanoa mikä on pielessä.

Nyt poikia oli hoitamassa osastolla vain satunnaisesti vuoroja tekevä nuori hoitaja. Istuin nojatuolissa Aa sylissäni odottelemassa silmäläääkäriä. Niin kuin monesti, nytkin hengitys vaikeutui syliin nostaessa. Yritin hakea pojalle parempaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Laskeskelin kelloa katsoen pojan hengitystiheyttä. Sen pysyessä jatkuvasti sadan tienoilla, päätin laskea pojan takaisin sänkyyn ja kiinni mittareihin.

Yleensä aika nopeasti hengitys helpottui kun ukkelin laittoi takaisin sänkyyn. Tällä kertaa ei. Mittarit näyttivät samoja lukemia kuin olin itse laskenut. Kävin hakemassa hoitaja. Hoitaja haki lääkärin. Otettiin verikokeet. Mittailtiin verenpainetta. Tuli toinen lääkäri. Osaston verianalyysikoneen tulokset näyttivät vain kysymysmerkkejä. Otettiin uudet näytteet. Hoitaja tiputteli pojan silmiin laajennustippoja silmälääkäriä varten. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, koska kaikki muuten tuntui pojalla olevan kunnossa. Kolmas lääkäri kävi tutkailemassa. Vieläkään ei oikein kukaan keksinyt mistä kiikastaa. Otettiin lisää verinäytteitä.

Silmälääkäri saapui. Ei se silmälääkäri, joka on erikoistunut vauvojen silmien tutkimiseen. Kesätuuraaja. Joku keskolan lääkäreistä päätti, että Aata ei tänään tutkita. Liian paljon rasitusta yhteen päivään muutenkin ja kun vielä terveydentilasta ei voitu olla varmoja. Bee tutkittaisiin niin kuin oli suunniteltu. Koska Aa tarvitsi jatkuvaa tarkkailua, hoitaja pyysi minua pitämään Beetä kapalossa silmälääkärin tutkimuksen ajan. Ei tutkimuksessa ollut mitään ihmeellistä. Näitä oli tehty jo monet kerrat ja olin aina ollut paikalla. Been hengityskin oli jo niin hienoa, että tutkimuksen ajaksi riitti happimaski varalta viereen.

Kun silmälääkäri oli juuri aloittanut Been tutkimisen, säntäsi yksi keskolan lääkäreitä huoneeseen. Aan verikokeiden tulokset olivat olleet heikot ja verenpaine laskenut niin, että poika olisi laitettava hengityskoneeseen. Huoneessa alkoi melkoinen tohina, silmälääkärin samalla yrittäessä kovasti keskittyä tekemiseensä. Bee ei tehnyt silmälääkärin työstä helppoa, vaan huusi ja sätki kaikella voimallaan.

Yhtäkkiä Bee hiljeni ja valahti aivan löysäksi. Silmälääkäri ei huomannut mitään, vaan jatkoi tutkimista. Keskeytin ja yritin saada Been taas tajuihinsa. Ei auttanut. Pyysin vieressä Aan intubointia valmistelevan lääkärin Been luokse. Lääkäri saikin Been havahtumaan. Lääkäri määräsi napakasti hoitajan hakemaan apua. Äiti ei missään nimessä voi olla tutkimuksen aikana vastuussa lapsesta. Kun toinen hoitaja tuli paikalle, lähdin huoneesta käytävälle.

Tärisin. Istuin alas ja yritin rauhoittaa hengitykseni. Tuntui, että pyörtyminen ei ollut kaukana. Oli vaikea ymmärtää mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Keskustelin myöhemmin lääärin kanssa tilanteesta. Hän oli aidon pahoillaan siitä, että olin joutunut keskelle kaikkea. Siitä, että hoitaja ei ollut heti ymmärtänyt pyytää toista hoitajaa avuksi. Siitä, että silmälääkäri oli kokematon ja jännityksen keskellä ei huomannut että poika lopetti hengittämisen. Kehui minua. Olin tilanteen hektisyyteen ja kauheuteen nähden toiminut tyynesti ja järkevästi.

Silmälääkäri ei onnistunut saamaan riittäviä tuloksia Beeltä, vaan pyysi toista lääkäriä tulemaan parin päivän päästä uudestaan arvioimaan tilanteen.
Aan vaivaa ei koskaan saatu selville. Poika oli hengityskoneessa viikon.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Mörkö

Viikonloppu taisi käydä voimille. Peilistä nimittäin katsoo vastaan mörkö.

Kummallisesti sitä aina löytää voimaa siihen tiukimpaan hetkeen. Päivystyksessä ja sairaalassa ollessa huijasin itsänikin tyyneydellä. ("Tälläistähän tää meillä on, ei tässä ihmeempiä.") Sunnuntai illalla pistin vielä väsymyksen kahden huonosti nukutun yön piikkiin. Maanantaina syytin uudelleen yltynyttä flunssaa. (Illalla olin niin väsynyt, että kaikki oli liikaa. Itku meinasi tulla kun mies kertoi vitsin.) Eilen syytin poikia, jotka eivät nukkuneet ollenkaan päikkäreitä. Ja nälkää. (Aamulla heitin viimeiset leivät homeisina roskiin. Päivällä mietin mitä saa valmistettua yhdellä kädellä ketsupista ja margariinista.)

Lopulta illalla Aata syöttäessä purskahdin itkuun. Väsytti, nälätti, janotti, niveliä särki, ahdisti. Silloin vasta sain ajatuksesta kiinni. Viikonloppu oli pelottava. Niin monta kamalaa takapakkia sai keskolassa alkunsa noilla samoilla oireilla.

Pojat kastanut pappi kysyi jutellessamme, kuinka kauan meni, että pelko hellitti ja uskalsi uskoa poikien selvinneen? Vastasin kierrellen ja kaarrelle, kun en pystynyt sitä suoraan sanomaan. Ei se ole hellittänyt ja pelkään ettei se hellitä ikinä.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Saldo 125

Meidän perheen tämän vuoden sairaalayösaldoa kartutettiin taas viikonloppuna. Nyt on kasassa öitä 125. Se on sitten yli kolmasosa tämän vuoden öistä. Jos laskee jokaisen kohdalta henkilökohtaisen saldon ja ne yhteen, niin sairaalassa on vietetty nyt 218 yötä. Ajattelin, että loput yöt ollaan tänä vuonna kotona.

Aa oireili kummallisesti itkuisuudella, pienellä lämmönnousulla ja kovin tiheällä hengityksellä lauantai aamuyöstä alkaen. Puolen päivän aikaan, kun hengitys ei tasaantunut, lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä osastolle iltaan asti seurantaan. Vaikka kuinka pistin vastaan, niin "iltaan asti" muuttui lääkärin iltakierrolla "aamuun asti".

Olen melko varma, että syy oli lääkärin tuoreudessa. Kyseinen lääkäri teki vielä viime kesänä harjoittelua keskolassa. En kyllä itsekään olisi meidän pojan kaltaista vaikeaa BPD-tapausta uskaltanut päästää kotiin, jos olisin ollut tuon nuoren lääkärin kengissä. Päivällä kokeneemmatkin lääkärit olivat olleet epävarmoja tilanteesta ja ottaneet tarkkailuun. Ymmärrän siis kyllä, mutta harmitti älyttömästi.

Osaan lukea Aata tarkkaan. Tiedän oikeastaan katsomalla kuinka monta kertaa minuutissa pikku-ukko hengittää. Näen vaatteiden läpi milloin hegitykseen käytetään apulihaksia. Asumme 15min matkan päässä sairaalasta. Näillä perusteilla yritin tehdä sopimusta lääkärin kanssa. Tulemme takaisin jos lämpö nousee, hengitys ei laske alle sadan tietyn ajanjakson aikana, tai apulihaksia käytetään yli jonkun ajan. Ei onnistunut. Yritin vielä vedota siihen, että Bee oli regoinut kotona poissaolemiseemme kovin voimakkaasti ja kun on vielä isänpäiväkin. Edelleen vastaus oli ei. Niinpä vietin yön sairaalan ennätys epämukavalla matkasängyllä, Aan vieressä, huonosti ilmastoidussa eristyshuoneessa.

Onneksi vierailu jäi yhteen yöhön. Aamulla ukkeli oli taas oma itsensä, lämpö normaali ja hengitys rauhallista. Tuntui, että ne keksii vielä jonkun verukkeen pitää meidät siellä, jos nyt ei lähdetä vikkelään. Teki mieli juosta ulos.


***

Keskustelin miehen kanssa siivousfirman palkkaamisesta. Päätimme kokeilla. Vaan heti tuli rattaaseen kapuloita:
Löysin olohuoneesta turkiskuoriaisen toukkia. Yök. Ensi perjantaina siis otan pojat ja kissan kainaloon ja lähdemme aamusta evakkoon. Tuholaistorjuja tulee käsittelemään jalkalistat ja tuuletusventtiilit myrkyllä. Myrkky on kuulema muuten vaaratonta ihmisille (ja kissoille), mutta käsittelyn jälkeen muutaman tunnin ajan sitä höyrystyy ilmaan ja se rasittaa kehukoja. Mikäs sen mukavampaa kahden keuhkosairaan lapsen kanssa? No tietenkin se, että kuukauteen en saa imuroida enkä pyyhkiä jakalistoja! Kuukauden päästä myrkyttäjä tulee uusimaan käsittelyn. Uusintaa edeltävänä päivänä saan siivota, mutta uusinnan jälkeen on jälleen odotettava kuukausi. Jesh! Ihanaahan se on antaa poikien peuhata lattiatta, jossa pyörii siis kahden kuukauden ajan väkisinkin pölyä, kun sitä ei saa kunnolla siivota pois.

Ainakin on tekosyy joulusiivottomuudelle.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Jaksais vai maksais?

Tapasin eilen äitiyslomalla olevaa ystävääni ensimmäistä kertaa play-date-meiningillä. Tai no, ystävän lapsi on jo yli 1v. joten leikit meidän poikien kanssa jäi vähäisiksi. Oli silti ihanaa. Joimme yhdessä päiväkahvit ja kävimme pitkällä kävelyllä. Illa ystäväni soitti ja kertoi tytöllä nousseen kuumeen. Tietysti. Nyt seuraillaan tarkasti meidän ukkeleita, mutta hyvältä näyttää vielä.

Erityisen ihanaa tapaamisen aikana oli seurata kuinka  hienosti ystäväni kasvatti lastaan. En voinut olla hämmästelemättä.
Lapsi on vilkas. Äiti totesi asian ilman sen suurempaa tunnelatausta. Ystäväni osasi mahtavalla tavalla suhtautua omaan rauhalliseen tyyliinsä siihen, että lapsensa luonne on mitä on. Ei kokenut olevansa epäonnistunut äiti. Ei hävennyt kyläpaikassakaan lastaan, vaan antoi lapsen vipeltää niissä määrin mitä minä koin kotonani sopivaksi. Ymmärsi vilkkauden olevan eri asia kuin tuhmuus. Heti heidän saapuessaa äiti teki arvion, että meillä on paljon lasta varmasti kiinnostavaa ja houkuttelevaa, mutta mitään ei tarvitse heidän takia siirtää piiloon. Ystäväni kulki lapsen perässä hermostumatta, sopivan napakasti kieltäen, antaen kuitenkin vapauden tutkia. Vahinkojakin toki sattui, mutta niistä mentiin eteenpäin ilman turhaa paniikkia tai sättimistä. Ihailtavaa.

Oli mukava huomata, että kasvatusasioissa olemme ystäväni kanssa samoilla linjoilla. Tai no, minulla ne ovat vielä vain ideoita ja tavoitteita. Ystäväni tuntui onnistuvan siinä, mitä itse toivoisin joskus osaavani pikku ukkojen kanssa. Saa nähdä..

Mietin illalla laitanko ystävälleni viestin kertoakseni kuinka paljon arvostan häntä äitinä. En vielä tohtinut, mutta miksikäs en. Itse saisin varmasti moisesta viestistä voimaa moneksi päiväksi.


***

Olen harkinnut siivousfirman palkkaamista. Kerran kuussa joku kävisi pikkuisen perusteellisemmin, pikkuisen taitavammin loihtimassa kotimme puhtaaksi. Aluksi ajattelin asiaa vitsinä, nyt hiukan enemmän tosissaan. Niin tosissani, että soitin yhteen kotisiivousta tarjouavaan yritykseen tänään kyselläkseni arviota siitä kuinka kauan kotimme siivoukseen menisi ja mitä se maksaisi. Miehelle en ole asiasta vielä puhunut.

Siivoan kyllä. Joka päivä. Miehen palattua isyyslomalta töihin on siivouksen taso on kuitenkin parhaimmillaankin ollut perusteellinen hätäsiivous. (Sis. nopea imurointi, lattioidenpesu+pölyjen pyyhkiminen. Ei sis. tuolien nostaminen lattialta, sohvansiirtäminen, mattojen liikuttaminen jne.) Viikonloppuina onnistuisi varmasti miehen kanssa yhdessä siivota kunnollakin, mutta aina keksin parempaakin tekemistä. Mies kun vielä vihaa koko homaa, on yhdessä siivoaminen raskasta. Itse tykkään siivota rauhassa ja ajalla. Mies murisee imurin kanssa kilpaa ja huiskii menemään niin, että pölyt pyyhkiytyy hyllyltä pelkästä vauhdin aiheuttamasta tuulahduksesta.

Nyt siis käyn tiukkaa sisäistä debattia asiasta. Kumpi on minulle arvokkaampaa aika vai raha? Saisimmeko pienistä tuloistamme säästettyä tuon siivousfirman arvioiman 60-75e/kk? (Tuosta summasta tosin verottaja vuoden lopulla hyvittää 60% kotitalousvähennyksiä.) Onko siivoojan palkkaaminen käsittämättömän laiskuuden merkki? Olenko elitisti ja/tai porvari? Vai voisinko sittenkin olla pienyrittäjän asialla ja lapsieni etujen ajaja? Kehtaisinko koskaan kertoa kenellekään? Saisinko tuolla summalla ostettua tarvittavaa voimaa olla ystäväni kaltainen kasvattaja?

Täytynee varovaisesti keskustella asiasta miehen kanssa.

torstai 10. marraskuuta 2011

Ylen vammaisiltaa odottaessa

En pääse irti Taina K:n aiheuttamasta kohusta. Harmittaa koko juttu. Miten tässä kävi niin, että juttu jäi ainoastaan pyörimään Tainan ympärillä ja se todellinen aihe unohtui täysin? Vaikka olenkin sitä mieltä, että tuollasia ei sivistysvaltiossa voi julkisesti laukoa, niin silti perun sanani siitä, että Taina ansaitsee kaiken ryöpytyksen mitä tää sille on aiheuttanut. Tappouhkaukset ei myöskään kuulu sivistykseen, eikä kukaan ansaitse niitä.

Mihin jäi kunnolliset keskustelut siitä, miksi edelleen kehitysvammaisuutta pelätään? Missä on perustellut asiantuntevat puheenvuorot siitä mitä kehitysvammaisuus tarkoittaa ja mitä hyötyjä intgraatiosta ja inkluusiosta on kaikille? Toivon kehitysvammaisten etujärjestöjen jo suunnittelevan näkyviä kampanjoita kehitysvammaisuustietoisuuden lisäämiseksi. Tiedon lisääminen on ainoa tie ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

En olisi uskonut, että otan tän koko jutun näin henkilökohtaisesti. En tiedä kertooko se, että olen oikealla alalla vai, että mun pitäis nopeasti keksiä joku uusi urapolku kun tähän alaan oon niin tunteellisesti sitoutunut?
Taidan kaivaa esiin Simo Vehmaksen kirjoitukset ja imeä niistä lohtua.

Vahva tunne siitä, että tästä aiheesta jatketaan vielä..

tiistai 8. marraskuuta 2011

Levosta kiitollinen

Mies on viime päivät loistanut ihanuudellaan. Aamuisin ennen töihinlähtöä on se siivonnut edellisen illan jäljet, tyhjentänyt tiskikoneen, laittanut pojille aamupalan ja syöttänyt vielä toisen. Erityisen iso asia mulle on ollut tiskikoneen tyhjentäminen. Ei mitenkään vaativin homma tässä talossa, mutta siksi nimenomaan. Se on sellanen ärsyttävä pikkuhomma, mikä pitäis jaksaa tehdä joka päivä. Sellanen mikä menee nopeasti ohi, mutta jonka aloittaminen multa vaatii ihan älyttömästi. Mun koko päivä on helpompi ja parempi kun mies on aamulla tehnyt tuollasen pikku jutun. Saan ruuan jälkeen aina tiskit suoraan koneeseen, eikä ne kasaannu hermoja raastavaksi vuoreksi tiskipöydälle.
Pitäis varmaan muistaa miehelle kertoa, kuinka kiitollinen olen. Hävettää kun en oo muistanut kertaakaan kiittää.

***

Viikonloppu oli kiva. Perjantai meni pakatessa ja sillon tuntui, ettei mikään voi olla moisen säätämisen arvoista. Lauantai aamuna syötettiin pojat, pakattiin auto ja lähdettiin parin tunnin ajomatkan päähän mummolaan. Ennen kuin autosta oltiin kunnolla pihalle päästy, oli mamma jo juossut ulos vastaan. Sama innostunut meno jatkui koko vierailun ajan. Sitä oli herttaista seurata. Bee tuntui unohtavan olevansa flunssassa. Hymyili ja leperteli isovanhemmilleen jatkuvasti.  Aa oli oma rauhallinen itsensä, eikä ympäristön vaihtumine tuntunut häntäkään häiritsevän.

Minä nautin kaikin siemauksin innokkaista apukäsistä, valmiiksikatetusta pöydästä, miehen kanssa tehdystä lenkistä ja saunasta. Kun appivanhemmat ovat vielä miellyttävää keskusteluseuraa, niin viikonloppu tuntui enemmän kuin kaiken vaivan arvoiselta. Eiköhän me aika nopeasti lähdetä uudestaan kyläilylle.

***

Lauantai illan harmiksi huomasin inhottavan tunteen kurkussa. Eiliseen mennessä tunne yltyi oikein kunnon flunssaksi. Päivä oli raskas ja ilta raskaampi. 10h unet (kiitos rakkaan mieheni) kuitenkin tuntuu tehonneen ja tänään olo on jo hurjasti parempi. Voi kun tää tosiaan menis näin helpolla.


Pitäisköhän sitä isänpäiväksi keksiä jotain oikeen mukavaa miehelle kiitokseksi kaikesta ihanuudesta...

torstai 3. marraskuuta 2011

NIMBangsti

Oon aivan pöyristynyt. Oikeasti syvintä sisintäni myötä kauhuissani. Pakko avautua.

Katsoin äsken Ajankohtaisen kakkosen viime viikon tiistailta. Jaksossa käsiteltiin Liedon Verkatehtaalle suunniteltuja kehitysvammaisten asuntoja. Ja niin kuin aina, jossain kun vammaiset uskaltautuu lähelle muun kansan asutusta, niin nytkin joku on keksinyt hyvän syyn miksi ei just sinne. Tällä kertaa eritytisen pöyristyttävää on, että ohjelmassa haastateltu Taina Kovalainen ei edes vaivautunut keksimään mitään kunnollisia tekosyitä. Ihan rehellisesti sanoi, että kehitysvammaiset on ällöttäviä ja vaarallisia, laskevat lähiasuntojen arvoa ja ovetkin pitää lukita jos sellasia tulee sinne pyörimään.

Raivostuttavaa! En mä niin sinisilmäinen oo, että mä en ymmärtäis, että monien asenteet on tuollaiset. Mä vaan haluaisin ajatella asuvani sivistysvaltiossa, jossa ihmisillä on käytöstavat. (Ja nyt en harhaudu vaahtoamaan siitä, että kansanedustajat ei vaan voi päästellä suustaan mitä tahansa, vaikka kuinka edustais peruskansaa. Mikään ei oikeuta huonoa käytöstä, ei varsinkaan kansanedustajille. Jos valtakunnan eturiviltä hyväksytään moiset möläytykset, niin mitä se kertoo meidän maan siivtyksestä?!) Hienoahan ois jos oikeasti saatais kansa aidosti hyväksymään ja ymmärtämään erilaisuus voimavarana, ei uhkana. Niin ei vaan taida ikinä käydä. Silti pidän jotenkin hyväksyttävämpänä sitä, että naamioidaan omat pelot jonkun tekosyyn taakse. Esimerkkinä vaikka Liedon naapurissa Turussa tällä hetkellä käytävä keskustelu kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta lähiseudun ihmisille kuulema tärkeälle virkistysalueelle. (Oon harkinnut mennä sinne kalliolle istumaan ja tarkkailemaan kuinka monta ihmistä siellä todella päivässä ulkoilee.)

Tein viime keväänä esseen siitä, miten asenteet vammaisia kohtaan ovat avartuneet. Yleinen asennemuutos koko ajan yksilökeskeisempään suuntaan sattaa olla monessa kohtaa turmiollista yhteiskunnalle, mutta vammaisille se on tuonut tarvittavaa mahdollisuutta vaatia. Jokaisella kun on oikeus olla sitä mitä haluaa, heijastuu se myös vammaisiin. Kuntoutusta ja esteettömyyttä yritetään koko ajan enemmän tuoda vammaisten luonnolliseen ympäristöön, eikä jokaista vammaista enää viedä helvetin kyytiä jemmaan laitokseen kauas muista ihmisistä. Pienin askelin ehkä siis saatetaan olla menossa kohti inkluusioyhteiskuntaa, joka on vaikean matkan päässä (ehkä mahdottoman), mutta ois kaiken sen vaivan arvoinen.
Kaiken maailman taina kovalaiset on märkä rätti päin naamaa munlaiselle idealistille.

Vaan onneksi maailmassa on myös appiukkoja. Siis sellaisia kuin omani.
Appivanhempieni talon viereen päätettiin rakentaa kehityvammaisten asuntola. Tottakai se tarkoitti ovelta ovelle kiertävää adressia suunnitelmien kumoamiseksi. Appi oli nimienkerääjllle kertonut odottelevansa sitä adressia, missä kerätään nimiä niiden ihmisten poistamisesta naapurustosta, jotka ovat allekirjoittaneet ensimmäisen adressin. Pilaavat moiset ihmiset appiukon tunnelman.

Alla vielä linkki tuohon Ajankohtaisen kakkosen jaksoon. Juttu alkaa 30min kohdalta. 
http://areena.yle.fi/video/1319570745531

Jään pyörittelemään päätäni tuohtuneena.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Wau ja oih!

Jo toinen hyvä osastonäyttökerta putkeen!
Aa oli kasvanut viikossa samana verran kuin aiemmin kuukaudessa. Sydän tutkittiin ja hyvien tuloksien jälkeen saatiin ohjeistus miten pikkuhiljaa vähennetään nesteenpostolääkkeitä ja ennen joulua niistä toivottavasti ollaan päästy eroon. Mahtavaa!

Vähän jännitin etukäteen fysioterapeutin kommennteja Been kehityksestä. Viimeeksi kun käytiin jäytillä ja sanoin, että poika yrittää jo kääntyä selältään vatsalleen, niin fyssari torppasi puheeni. Ei voi vielä yrittää, aivan liian aikaista. Viime sunnuntaina ristiäisten kunniaksi poika kiepsahti ympäri. Kerroin asiasta varovasti. Reaktio olikin tosi positiivinen. Nyt kuulema saa jo yrittää, vielä vaan ei ois ollut mikään kiire onnistua.  

Tuntuu ihanalta. En tiedä onko kertaakaan ollut tunne, että ei tarvi olla pojista huolissaan. Kyllä ne tuosta tokenevat. Wau! Lääkäri ja fyssari yritti kehua meitä vahempia hienosta toiminnasta. Totesin, että suurin kiitos molempien kehityksestä menee pojille itselleen ja toisilleen. Nauttivat toistensa seurasta ihan älyttömästi. Ei ne mun seurassa lattialla viihdy, haluavat vaan syliin. Mutta kun laittaa vierekkäin matolle, niin saattavat puuhailla siinä yhdessä tunnista toiseen. Pitkät lattiallaoloajat ovat varmasti iso syy hyvään fyysiseen kehitykseen.

***

Pääsin eilen lenkille sauvojen ja ystävän kanssa. Oli ihanaa. Parin pururatakierroksen jälkeen juoksin vielä kotiin. Ihan puhki olin ovesta sisään päästyäni. Yllätin itseni nousemalla aamulla sängystä ilman kolotuksia. Huomenna uusiks. Oih!

maanantai 31. lokakuuta 2011

Normaaliuden kaipuu

Viikonloppuna juteltiin miehen kanssa arjesta. Sen yksitoikkoisuudesta ja urautumisesta.

Me ei olla koskaan oltu kauhean meneviä ihmisiä. Viihdytään molemmat kotona. Molemmille sosiaalinen elämä on tärkeää, mutta se tarkottaa lähinnä hyvien ystävien ja perheen kanssa vietettyä aikaa. Aiemmin kävimme paljon keikoilla ja festareilla. Edelleen moisiin on kiva päästä välillä, mutta enää ei kaikki kesän viikonloput mene teltassa nukkuen.

Päätimme ryhdistäytyä. Edes viikonloppuihin on meitittävä jotain tekemistä. Muuten tuntuu, että meidän elämä alkaa pyöriä likaa poikien keskosuuden ympärillä. Se piiri on pieni. Niin ihanaa kun onkin saada olla rauhassa kotona perheen kanssa, tarvitaan me muutakin. Tarvitaan tunnetta, että me pystytään itse vaikuttamaan elämäämme. Sitä tunnetta ei puoleen vuoteen ole oikein ollut. Eikä me tarvita isoja ja ihmellisiä juttuja. Päästä lenkille rauhassa tai kylään sinne minne halutaan kylään.

Tälle viikolle sovittiin lenkkivuorot. Kahdelle seuraavalle viikonlopulle kyläpaikat.

****

Pojat saivat eilen kasteen. Juhlat oli mukavat. Päätös pitää juhlat muualla kuin kotona ja ottaa catering hoitamaan ruuat, oli aivan oikea. Oli helpottavaa kun itse ei tarvinnut huolehtia kuin siitä, että ehditään ajoissa paikalle.

Yllätin itseni olemalla tosi tyyni koko kasteen ajan. En itkenyt, enkä edes meinannut. Mahtaako olla poikien hurja alku kehittänyt mulle kyvyn hillitä itseni silloin kun siihen on tarvetta. Kotona illalla kun köllin poikien kanssa sängyllä tirautin muutaman onnenkyyneleen. Oli ihanan normaali olo.

torstai 27. lokakuuta 2011

Poikkeustila

Epäilen, että Bee on alkanut tehdä jo nyt hampaita. Kuola valuu niin, että rinnan iho punottaa. Meidän aina niin iloinen pikku mies on yhtäkkiä kovin itkuinen. Ja nyrkki on koko ajan suussa rystysiä myöden.
Eilen itkulle ei tullut loppua. Välillä sai unen päästä kiinni hetkeksi, mutta kovin lyhyitä oli pätkät. Syliin piti päästä koko ajan, eikä sylissäkään kuitenkaan ollut hyvä.

Aa jäi pahasti paitsiolle. Onneksi sentään sen aikaa kun oli yksin kotona, Aa söi kiltisti ja muuten nukkui tai leikki tyytyväisenä. Vasta ihan hetkeä ennen miehen työpäivän päättymistä, alkoi Aata tympiä yksin oleminen. Miehen tullessa kotiin, istuin kaksi vauvaa sylissä olohuoneen nojatuolissa niin nälkäisenä, että itku meinasi tulla jo itseltäkin.

Tietenkin kun mies tuli paikalle, niin Bee rauhoittui. Taisi olla niin uupunut koko päivän itkettyään, että ei reagoinut edes kun siirrettiin sylistä muualle nukkumaan. Ehdittiin tehdä ruokaa ja syömään kun Aa aloitti itkemisen. Sitä kestikin sitten lopun iltaa.

Kun vihdoin vähän ennen puoltayötä molemmat hiljenivät sänkyyn, tein kaiken sen mikä oli päivälllä jäänyt tekemättä: Läjä likaisia kestovaippoja odotti huuhtelua hoitopöydän vieressä. Iso liuta tuttipulloja pitkin asuntoa odottamassa tiskaamista. Harsoja, rättejä ja talouspalamyttyjä joka nurkalla. Pyykit kuivatusrummussa odottamassa viikkaamista. Lypsykone tuijottamassa syyllistävästi päivän vähäisen käytön takia. Kainaloista tursuava haju, jolle olisi pakko tehdä jotain ennen pieneen neljän hengen makuuhuoneeseen tunkemista. 

Edellispäivän voimaa antava hyvä palaute tuli juuri oikeaan aikaan. Sitä voimaa tarvittiin eilen. Päivä oli oikeastaan juuri sellainen mitä pelkäsin kaksosten kanssa arjen olevan joka päivä. Onneksi me saatiin maailman suloisimmat kasoset ja onneksi eilinen oli meillä poikkeus. *kop-kop-kop*

tiistai 25. lokakuuta 2011

Oikea suunta

Jesh!
Käynti osastolla hyvin tuloksin! Aa on kasvanut taas käyrien mallisesti. Ei toki ole vielä saavuttanut käyriä, mutta suunta on nyt oikea. Isoimpana ilona fyssarin kehut: Poika on yhtäkkiä omatoimisesti kehittynyt aivan valtavasti! Edelleen on tarve fysioterapialle, eikä sitä vieläkään voida aloittaa, mutta huoli ei ole enää niin suuri.

Meinasin pakahtua ilosta ja ylpeydestä. Mies oli palaverissa kun päästiin osastolta ulos, enkä voinut heti soittaa. Harkitsin hetken pysäyttäväni jonkun kadulla vastaantulijoista halatakseni ja kertoakseni ilouutiset. Unohtui tyystin aamun pelko, kiire ja pahamieli. Unohtui harmitus siitä, että etsittiin parkkipaikkaa sairaalan lähettyviltä yli puolituntia ja lopulta juostiin osastolle ollenn silti myöhässä ja sakkopaikalla. Luulen,ettei ois harmittanut vaikka oltais ne sakot saatu.

Osastolla törmättiin myös viimeiseen siellä olevaan kämppikseen. Omaa riemua vaan lisäsi kun kertoivat olevansa juuri pakkailemassa kotiinlähtöä varten. Halattiin ja itkin yhdessä äidin kanssa. Ehdittiin olla osastolla yhdessä pari kuukautta ja kokemaan paljon samanlaisia juttuja. Ei riittänyt sanat kertomaan kuinka isosti ja aidosti onnellinen mä olen koko perheen puolesta.

Tuntuu, että sain käynnistä voimaa niin, että jaksan mitä vaan. Tässä huumassa annoin miehelle luvan lähteä illalla sulkapalloilemaan iltasyöttöaikaan. Mikäs näin ihania lapsia on hoidellessa vaikka yksinään päivästä toiseen!


(Kaikesta ilosta huolimatta sisäinen tylsimys pessimistini nostaa päätään ja toteaa meidän ultraäänilääkärin tavoin: "Toistaiseksi kaikki hyvin". Vaan katsotaanpa taas ensi viikolla asiaa uudestaan.)

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lähteminen

Pojat eivät sairastuneet. Mitä mahtoi olla viime viikon oireilut, mutta ohi menivät taas sillä että käytiin sairaalassa. Tehokasta hoitoa.

***

Viikonloppua on leimanneet pettymykset. Sunnuntaina mun piti mennä ravintolaan syömään ystävien kanssa. Homman perui ystävän vatsatauti. Tänään kylään piti tulla kauan kaivattu ystäväni Saksasta lapsensa kanssa. Kyläily taas peruuntui lapsen kuumeilun takia. Todennäköistä on, että kuume johtuu puhkeavista hampaista, mutta riskiä ei voi ottaa.

Harmittaa. En koskaan ajatellutkaan, että voisin jatkaa elämääni ihan normaalisti lapsien saamisen jälkeen. Enkä ajatellu, että olisin sitä tyyppiä, joka lapsi kainalossa viipottaa menemään päivästä toiseen. En vaan myöskään ajatellut, etten voi mennä tuosta vaan vauvatreffeille äitiyslomalla olevien ystävieni kanssa. Tai, että menee puoli vuotta ennen kuin lapseni pääsevät ensi kertaa kylään isovanhemmilleen. 

Niin. Eilen lähdimme illalla käymään vanhempieni luona. Soitin äidilleni kysyäkseni onko siellä kukaan kotona, jos tulisimme katsomaan mahdollista kastemaljaa. Hieman ihmettelin kun äitini oli niin innokas ja perui saman tien illan menonsa. Tajusin syyn vasta kun ovesta sisään päästyämme äitini alkoi höpötellä pojille, että ihanaa vihdoin saada meidät kylään.

Asiassa on varmaan monta puolta. Menemisiämme rajaa lääkäreiden määräykset, mutta myös niin monta muuta tekijää:

Rohkeus. Kun joka viikko ollaa käyty päivystyksessä, välillä omalla autolla välillä ambulanssilla, niin ajatus kovin pitkälle lähtemisestä ei houkuta. Ja minne tahansa kotoa lähdetään, aina on mahdollisuus saada jokin tartunta. Osastolle joutuminen on iso mörkö, hengityskoneeseen joutuminen vielä isompi.

Pakkaaminen. Miten saan pakattua äidinmaidon niin, ettei se varmasti lämpene ennen aikojaa? Miten pakkaan lääkkeet, vahvikkeet, öljyt jne maidon joukkoon tulevat? Ja sitten on vielä ne kiinteät ruuat. Tietenkin myös vauvojen perusarsenaali x2.
Onnekseni sain uuden repun lahjaksi, johon mahtuu meidän kaikkien kolmen tavarat. Enää ei tarvi pakata kolmea tai neljää laukkua aina ulos mentäessä.

Viitsiminen. Kun on ensin vaihtanut vaipat, syöttänyt lapset, pessyt pullot, desinfioinut pullot, lypsänyt, pessy ja desinfioinut lypsyvehkeet, käynyt itse suihkussa ja syönyt itse, onkin enää aikaa seuraavaan vaipanvaihtoon ja ruokaan sen verran vähän, että sitä alkaa miettiä jaksaako lähteä tässä välissä minnekään. Pyykkiäkin pitäisi pestä ja joskus siivota. Kaksosten vaunut eivät mahdu talomme hissiin yhtenäkappaleena ja vaatii melkoista taituruutta päästä talosta ulos. Jos mulla on taskussa edes kukkaro, en mahdu itse vaunujen välistä hissiin. Oma vaatetilanteeni on tällä hetkellä vähäinen ja ankea. Sadesäälle mulla ei oikeastaan ole takkia.



Kaikesta huolimatta tiedän, että ois tosi tärkeää, että me käytäis kävelyllä ja kyläilemässä. Lääkäri kielsi ehdottomasti muumioitumisen. Jotenkin vaan se lähteminen aina muistuttaa niin isosti siitä miten surullisella tavalla erityinen meidän tilanne on. Lähteminen pitäis olla innostavaa ja kivaa, mutta se tekee mut alakuloiseksi. En mä kotona jatkuvasti mieti, että voi vitsi sentään kun saatiin tuollaset sairastelevat keskoset ja elämä on kurjaa. Ei. Kotona kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Vasta kun tuosta ovesta yrittää ulos, niin homma menee hankalaksi.
Mutta onneks se on vaan se lähteminen. Tuosta kynnyksen yli kun pääsee, niin se yleensä palkitsee.
 
Toisten isovanhempien luokse olemme menossa parin viikon päästä. Asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulla. Onneksi asuvat siellä. Lastenklinikka on niin lähellä, että uskalletaan mennä yökylään.

torstai 20. lokakuuta 2011

Syömishäiriöitä

En tainnut tulla kipeäksi. Pojat taisi. Tai sitten niille tuli taas niin ikävä kivoja lääkäreitä ja hoitajia sairaalassa. Kun näytti jo siltä että tällä viikolla sinne ei pääse, niin jotakin piti keksiä.

Kun ihmiset kyselee miten meillä menee, niin vastaan aina että hienosti ja hyvin. Pojat on ihan älyttömän helppoja, syövät ja nukkuvat hyvin. Pitävät toisilleen seuraa ja viihtyvät hyvin myös yksinään. Mä saan juoda aamukahvini hesarin kanssa yleensä aivan rauhassa.
Vaan ilmeisesti on olemassa joku tietty taso minkä verran pitää olla vaivaa lapsista. Meillä se täytetään linnuilla, lääkkeillä, fyysisenkehityksen hitaudella, syömisvaikeuksilla ja epämääräisillä sairaalareissuilla. Viime viikolla päivystyskäynnin syynä oli Been pissavaivat. Tällä viikolla Aan oksentelu ja ripulointi.

Lähdin Aata näyttämään sairaalaan eilisen oksentelun ja yöllisen ripuloinnin takia. Mies sano aamulla, että mun pitää pitää lapsi koko ajan sylissäni, ettei ne ota sitä osastolle. Oli mukava lääkäri vastassa ja koska aamupala oli tutkittaessa pysynyt jo monta tuntia sisällä, sain valita mennäänkö kotiin vai osastolle. Täytyy nyt vaan toivoa, että oikeasti tää alkaa sujumaan pian. Muussa tapauksessa nenämahaletku osastolla odottaa..

Kotona kokeiltiin taas syödä. Kiinteä ei mennyt millään. Maito jotenkuten. Kaiken kukkuraksi myös Been syöminen alkoi takkuamaan. Herra syö normaalisti kiinteitä valtavia määriä hymy korvissa asti. N yt tuli itku jokaisesta lusikallisesta. Maito meni onneksi Beellekin. Poika tuntuu myös vähän lämpimältä. Vielä ei ollut kuumetta, mutta lämpö oli kyllä tavallista korkeampi. Toivon, että se on eilisen rokotuksen jälkimaininkeja. Vaikka ei kai sen näin kauan pitäis kestää..

Saa nähdä kuinka monta tuntia saadaan oltua kotona, ennen seuraavaa päivystysreissua.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ristiäissuunnitelmia

On tunne, että oon tulossa kipeäksi. Ei parasta. Poikien keuhkot kun on mitä on, jos fllunssan saavat niin sairaalareissu siitä tulee. Täytyy toivoa, että jaksavat taas vastustaa pöpöjä. Aan kotiuduttua me nimittäin miehen kanssa sairastettiin aivan kamala flunssa vuorollamme (epäilen, että kyseessä oli samanlainen stressin purku sairaalajakson jälkeen, kun lapsena tuli aina koulujen loma-aikoina) eikä kumpikaan pojista oireillut yhtään. Nyt ois huono aika joutua sairaalaan (onko koskaan hyvä?) kun ensi viikolla on poikien ristiäiset. Vihdoin!

Olen suunnitellut ristiäisiä siitä saakka kun me päätettiin yrittää lasta. Tähän mennessä yksikään asia ei oo menny niin kuin suunnittelin.

Kummisuunnitelmat meni uusiksi kun tulikin kaksoset. Piti keksiä kaksi kummia lisää ja kun suurinosa meidän ystävistä ei kuulu kirkkoon, niin homma ei ollut ihan helppo. Kun vihdoin oltiin kummit päätetty, niin ensimmäinen jota pyydettiin, kertoi eronneensa kirkosta jokin aika sitten. Taas mietittiin. Ei ole aivan yksinkertaista keksiä kummeja kun halusin ehdottomasti molemmille omat (kun kaikki muu on yhteistä, niin edes kummilat ois omia erityisiä paikkoja) ja kuitenkin pitää olla tasapuolisesti lähellä ja kaukana, tätejä ja setiä.

Olen tehnyt rippijuhlistani asti tarjoilut juhliin aina itse. Mulla oli monta ihanaa tarjoiltavaa jo mielessä ja odotin innolla, että pääsisin niitä leipomaan. Kesän aikana into kuitenkin hiipui. Kun itselle kokkaaminen tuntui ylivoimaiselta, ymmärsin etten ikinä saisi aikaiseksi 25 ihmisen juhlatarjoiluja. Ensimmäistä kertaa siis meille on tulossa pitopalvelu.

Eilen tuli pappi käymään sopimaan asioista. Ristimään tulee pappi, jonka seurakuntamme papeista olisin viimeisenä itse valinnut. Vaan minkäs teet kun viikonlopuista meillä itsellämme ei ollut oikein valinnanvaraa. (Samasta syystä ristiäiset on seurakuntatalolla eikä kirkossa.) Pappi onneksi osoittautui mukavammaksi kuin mitä muissa yhteyksissä on tuntunut olevan.
Olin valmistautunut papin tuloon käymällä läpi kaavan, valitsemalla toivomani psalmit, raamatunkohdat, virret jne. Vaan pappipa ei moisia turhia kysellyt. Virret sentään sain päättää itse, mutta ilmeisesti muuten pappi tekee omien tapojensa mukaan. Kysyi hän sentään otetaanko se rukous, jossa vanhemmat, kummit ja siovanhemmat osallistuvat rukoukseen vai se minkä pappi lukee kokonaan.
Saa nähdä. Toivottavasti ei mee ihan paatokseksi koko homma. Vähän jännittää.




Mutta jos jotain, niin pojilla on aivan älyttömän hienot kastemekot. Kun kahta suvussakulkevaa mekkoa ei löytynyt, niin hommasin pojille uudet. Ovat käsityönä tehdyt luonnon pellavaiset. Mies totesi, että näyttävät perunasäkeiltä.



***

Parvekkeelle on taas tätä kirjoittaessani löytänyt tiensä tirppa toisensa perään. Nyt niitä on siellä kolme. Kissa on ihan vauhkona ikkunan tällä puolella. Korjaaja on tulossa huomenna.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ehdottomuudesta

Tän kesän aikana olen oppinut paljon. Olen ollut aina hyvin tiukka periaatteissani. Minulla on ollut kova tarve pystyä hallitsemaan kaikkea ja epävarmuus on ollut sietämätöntä.  Kaksoset ja synnytys viikolla 27 ei ollut se mitä olin suunnitellut.
Olen oppinut luopumaan omista ehdottomuuksistani ja ihanteistani. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja hyväksymään asioita, joita en toivoisi kellekään, viimeisenä omille lapsilleni. Olen oppinut, että on asioita joille ei voi mitään, ja jos niiden asioiden alle ei tahdo rusentua on siinä hetkessä pakko päästäää irti siitä ajatuksesta mikä itsellä oli asioiden kulusta. Tärkeimpänä olen oppinut, että jokaisen lapsen tilanne on erityinen ja jokainen lapsia sanelee itse mikä hänelle on parasta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen olen alkanut kuunnella aivan uudella tavalla ihmisten suunnitelmia. Varsinkin lastenhankintaan ja kasvatukseen liittyviä. Erityisen tiukkaa tekee kuunnella niitä, jotka hankkii lapsia tää-lapsi-ei-sitten-muuta-meidän-elämää-yhtään -asenteella. Niitä jotka suunnittelee lasketunajan jälkeiselle viikolle purjehdusta tai ulkomaanmatkaa. Entäs jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis?

Olen seurannut sekavin mielin myös viime päivien imetys vs korvike keskustelua. Ahdistaa ehdottomuus millä ihmiset laukoo mielipiteitään. Jokainen kommentoi asiaa sellaisella jyrkkyydellä, että samalla tulee mitätöineeksi kaikkien muiden mielipiteet. Mistään aiheesta ei ole kovin rakentavaa keskustella tuollasilla sävyillä. Ehkä pahinta se on kuitenkin näin henkilökohtaisessa aiheessa. Varsinkin kun imetykseen vaikuttaa älyttömästi korvien välissä tapahtuva liikehdintä. Ovatkohan imetyksestä ehdottomuutena meuhkaavat äidit miettineet miltä tuntuu kuunnella saarnaavia mielipiteitä jos maidon tuottaminen on tiukilla? Harvat niistä, joilla maitoa ei tule kunnolla, aivan tyytyväisin mielin vastikkeeseen siirtyy. Pääsääntöisesti vastiketta annetaan pakon edessä. Miksi näitä äitejä pitää asiasta syyllistää? Vähemmällä syyllistämisellä olis vähemmän stressiä ja ehkä sitä maitoakin heruis paremmin.
Älkää ymmärtäkö väärin. Mä olen kyllä sitä mieltä, että imetys ja äidinmaito on parasta lapselle. Oon silti iloinen, että joku kertoo myös, että korvikkeella kasvavatkaan ei oo tuhon omia. Mun mielestä on väärin, että keskustelussa lähdetään olettamuksesta, että korviketta lapselleen antavat äidit antaa sitä koska eivät viitsi tai halua imettää.

Luulen, jos olisin saanut yhden täysaikaisen terveen vauva, olisin ollut vähintään puolenvuoden ajan täysimetyksellä ja sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa. Olisin antanut lapsen nukkua yöt vieressäni, päivät kantanut kantoliinassa ja vältellyt viimeiseen asti valmisruokia ja lääkkeitä. Toisin kävi.

Meidän pojat ovat ensimmäiset kuukautensa nukkuneet yksin, ilman vanhempien läheisyyttä. Aa pääsi syliin ensimmäisen kerran kolmen viikon ikäisenä. Kenguruhoito ja muukin sylittäminen jouduttiin Aan kanssa laittamaan yli kuukaudeksi katkolle sairaalassa, koska hengittäminen ei sylissä vaan onnistunut. Kotona molemmat nukkuvat (samassa) pinnasägyssä, eivät meidän vieressä, nukkuvat nimittäis omillaan paremmin. Bee ei voi sietää kantoliinaa, koska siinä peittyy pää. Cpap-laitteen pipo on aiheuttanut sen, että poika ei kestä mitään päässään. Kumpaakaan ei voi pitää liian tiukasti sylissä, koska tiukka tarkoittaa inhottavia testejä, pistämistä tai muuta. Aa on nyt kotona muuten alkanut olla kovin sylin perään. Siitä oon niin oonnelinen, että itku tulee välillä. Pelkäsin, että ensimmäiset kuukaudet johtais siihen, että läheisyys vaan ahdistaa. 

Bee sai äidinmaitoa ensimmäiset 3,5 kuukautta pääsääntöisenä ravintona. Ensin nenämahaletkun kautta ja 8 viikon iästä suunkautta. Onnellinen oon siitä, että molemmat pojat on alottaneet suunkautta syömisen tissiltä. Lääkkeiden ja maidonvahvikkeiden takia kuitenkin on täytynyt siirtyä pulloon. Lääkketiä molemmat on saaneet ensimmäisestä päivästä asti niin paljon, että kauhistuttaa.
Aalta puhkesi suoli kahden päivän iässä ja äidinmaitoa voitiin aloittaa letkuttaa vasta monen viikon iässä. Taidettiin olla yli kolmen kuukauden iän kun hengitys oli sillä tasolla, että voitiin aloittaa suun kautta syöminen. Ja Aan suolisto-ongelmien takia Bee joutui luopumaan äidinmaidosta jossain kohtaa kokonaan. Molemmille mulla ei lypsämällä riitä ja Aalle se on ollut hengissäpysymisen ehto.
Meillä aloitettiin 4 kuukauden iässä kiinteiden syöminen, eli siis kuukaudenikäisen vauvan fysiikalla. Siitä kuukauden päästä liha. Olin aivan järkyttynyt kun kuulin asiasta. Nopeasti silti taas omat periaatteet haudattiin poikeien tarpeiden tieltä.

Tahtoisin uskoa, että lapseni eivät ole täysin piloilla. Tahdon uskoa, että meidän välille voi kehittyä vielä hyvä ja vahva tunneside. Tahdon luottaa siihen, että vastikkeesta huolimatta myös Bee kasvaa ihan normaalisti. Varmasti hurjat ekat kuukaudet jättää jälkensä, en epäile sitä hetkeäkään. En epäile silti sitäkään eikö pojistani voi vielä kasvaa terveitä, onnellisia ja tasapainoisia miehiä, joilla on hyvät suhteet toisiinsa ja vanhempiinsa.

Tottakai minunkin ihanne on edelleen luonnonmukainen synnytys, vierihoito, imetys jne. Kaikkea sitä aion tavoitella jos vielä saan lapsen. Tavoitteiden toteutuminen onkin sitten niin monesta asiasta kiinni, että siitä en aio stressata.

 

torstai 13. lokakuuta 2011

Äitiysvarmuus

Mietin vielä eilistä osastonäyttöä. Eihän tästä mitään tule, jos joka kerta jännitän noin paljon ja otan hommat noin raskaasti. Niitä on kuitenkin edessä kahden vuoden ajan, kahden lapsen kanssa. Täytyy toivoa, että itseluottamukseni nousee ja epävarmuus karisee niin kuin keskolassa:

Kun pojat syntyivät, ensimmäiset viikot keskolassa oli monella tapaa ahdistavia. Suurin syy tietysti poikien epävarma tilanne. Yli kolme viikkoa meille puhuttiin vain päivästä kerrallaan. Ahdistavaa oli itsessään myös koko sairaalaympäristö. Pelon keskellä, täysin luonnottomassa ympäristössä minun piti aloittaa äitiyteni. Kun muutenkin kärsin huonosta itsetunnosta, oli minulla suuria vaikeuksia luottaa siihen, että osaan toimia oikein. Olin jatkuvasti varma, että hoitajat, lääkärit ja muut vanhemmat tarkkailevat ja arvostelevat jokaista liikettäni ja sanaani. Epäilin itseäni kaikessa, käytävällä liikkumisen sopivasta nopeudesta lapsilleni puhumiseen. Olin varma, että keskolassa ollessani häiritsin hoitajien töitä ja olin siellä liikaa. Muualla ollessani tiesin hoitajien ihmettelevän enkö välitä lapsistani, kun muualla olo on tärkeämpää. Ihailin pitempään keskolassa olleita äitejä ja heidän varmoja liikkeitään.

Hieman ennen kotiutumistamme huomasin, että minusta oli tullut se pitempään keskolassa ollut varmaliikkeinen äiti. En enää epäillyt itseäni hoitotilanteissa. Uskalsin ottaa osaa lääkäreiden keskusteluihin ja kertoa oman mielipiteeni. En epäillyut hetkeäkään kysyä, jos jokin vaivasi mieltäni. Neuvoin hoitajia poikiemme hoidossa. Autoin uusia äitejä lypsykoneiden kanssa ja lohdutin kokeneemman myötätunnolla niitä joiden tilanne oli vielä epävarma.
Iso osa itsevarmuutta oli varmasti tullut kokemuksesta. Olimme selvinneet jo niin monesta tiukasta tilanteesta. Paljosta on kuitenkin kiitos keskolan loistavan henkilökunnan. Niin luonnoton ympäristö kuin sairalla onkin aloittaa äitiys, minulle huonon itsetuntoni kanssa on se saattanut olla myös jonkinasteinen pelastus. Sain niin paljon kannustusta hoitajilta ja lääkäreiltä, että neljässä kuukaudessa aloin itsekin uskoa itseeni.

Ehkä vuoden päästä kuljen tarkastuskäynnille ilman möykkyä mahassa ja sieltä ulos pää pystyssä. Ehkä vuoden päästä en valmistaudu käynnille vuorokautta ja soimaa itseäni jälkeen vielä seuraavana päivänä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Osastonäytöllä

Meillä oli tänään osastonäyttö poika A:lla. Ylimääräinen, huonon hengityksen ja fyysisenkehityksen takia. Voi miten ristiriitainen tunne oli ennen ja jälkeen käynnin.

Aloitin valmistelut eilen illalla. Valitsin tarkkaan vaatteet molemmille pojille ja itselleni. Järjestin mukaan tarvittavat paperit ja pakkasin ne kassiin siististi. Aamulla puunasin molemmat oikein huolellisesti joka ikistä kaulapoimua ja korvantaustaa myöten. En halua, että käynneillä löytyy mitään ylimääräistä arvosteltavaa pojista tai minusta.

Tavallaan on helpottavaa ja ihanan turvallista, että käymme keskolassa tapaamassa tuttuja lääkäreitä edelleen säännöllisesti kahden viikon välein. Varsinkin poika A:lla on pienten syntymäviikkojen ja pienen syntymäpainon (vajaa 600g) niin monta diagnoosia (epikriisissä 19 listattuna), että jos kukaan ei sitä vapaaehtoisesti tarkastaisi vähän väliä, niin todennäköisesti keksisin jatkuvasti epäilyttäviä oireita päästäkseni lääkärin puheille.

Näytölle meneminen tuntuu kuitenkin vähintään yhtä kamalalta kuin helpottavalta. Pelottaa, mitä virheitä lapsesta tällä kertaa löytyy. Tänään pienessä näyttöhuoneessa oli lääkäri, hoitaja, fysio-, puhe-, ja ravintoterapeutti. Jokainen teki havaintojaan lapsesta ja pommitti minua kysymyksillään . Jokaiseen kysymykseen pelkäsin vastaavani väärin. Hirveä tunne, että kaikki koittavat kysymyksillään saada minut kiinni virheistä, joilla itse aiheutan lapseni ongelmat. 

Ja löytyihän niitä vikoja taas. Paino ei ollut noussut toivotulla tavalla. Tällä kertaa oikeastikin vanhemmissa syytä. Olimme ymmärtäneet ravintoterapeutin ohjeet väärin. Vähemmän meistä riippuvainen toinen syy on, ettei lapsi kertakaikkiaan jaksa syödä sellasia määriä, joita laskelmien mukaan pitäisi. Hengitys oli mennyt ehkä jopa huonompaan suuntaan viime kerrasta. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun en kehdannut suoraan sanoa, etten ole huomannut hengityksessä mitään muutosta. Hävetti. Enkö sen vertaa kinnitä lapseeni huomiota, että tietäisin miten sen henki kulkee? Fysioterapiaa, jolle olisi akuuttia tarvetta, ei siis edelleenkään voida aloittaa huonon hengityksen takia. Lapsi murisee hengittäessään. Ilmeisesti kurkun rakenteet ovat liian pehmeät ja uloshegittäessä poika käyttää äänihuuliaan. En saanut oikein tolkkua kuinka vakava juttu on kyseessä. Se ilmeni kuitenkin, ettei ainakaan vielä asialle voida tehdä mitään.    

Käynnin lopulla tuttu lääkäri taisi aistia hermostuneisuuteni. Rauhoitteli ja sanoi kaikesta huolimatta tilanteen menneen positiiviseen suuntaan. Kyseistä lääkäriä en epäilisi koskaan epärehellisyydestä tai tosiasioiden siloittelusta.

Autoon päästyäni soitin miehelle. En oikeen osannut sanoa menikö hyvin vai ei.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Särö

Meidän idyllissä on särö. Tai no, särö on oikeammin parvekkeen pleksilasissa, mutta se aiheuttaa harmia meidän idylliseen arkeen. Haljenneen pleksin aukosta lasitetulle parvekkeellemme pääsee lintuja.

Huomasin sen eilen kun kurkkasin toista pokaamme, joka oli vaunuissa päiväunilla parvekkeella. Kaksi talitiaista lenteli hämmentyneinä ympäriinsä pienen pienellä parvekkeella. Tempaisin parvekkeen oven auki, jolloin kissa ryntäsi salamana parvekkeelle yhtäaikaa lintujen pyrkiessä sisälle. Rektioni oli sulkea parvekkeen ovi. Parvekkeelle siis jäi kissa, kaksi lintua ja lapsi. Sisällä olin minä toinen lapsi sylissäni. Luojan kiitos, vaunut olivat tiiviisti kiinni. Silti seurasin tilannetta kauhun vallassa. Näyttelyrotukissamme kaivoi hämmentävän vikkelästi sisäisen metsästäjänsä ja ratkaisi tilanteen. Sisälle palasi hengissä lapsi ja kissa, joka ylpeyttä puhkuen kantoi suussaan toisen linnunraadoista olohuoneemme matolle.

Koko illan syyttelin itseäni. Olisi pitänyt huomata ne linnut jo aikaisemmin. Olisi pitänyt tajuta laittaa kissa toiseen huoneeseen. Olisi pitänyt korjauttaa pleksi heti kun se hajosi.
Ahdistukseni kasvoi kiukutteluksi ja edelleen kehnoiksi yöuniksi. Vettä lisäsi myllyyn tieto, että eläkkeellä oleva isäni oli tulossa aamulla meille kotiavuksi.

En ollut itse apua pyytänyt, vaan vanhempani olivat päättäneet minun tarvitsevan apua. Oikeassahan tavallaan ovat. Tarvitsen apua ja mielelläni sitä otan vastaan. En vain keksinyt yhtään asiaa jossa isäni voisi auttaa. Ja rehellisyyden nimissä en erityisemmin osaa nauttia isäni seurasta, joten koko homma tuntui hiukan kiusalliselta.

Vaan kun isäni pimpotti ovikelloa, olin enemmän kuin onnellinen. Parvekkeemme oli nimittäi hetkeä aiemmin taas vallaanneet linnut. Tällä kertaa onneksi molemmat pojat olivat sisällä. Olin jo yrittänyt laittaa kissan toiseen huoneeseen vapautusoperaation ajaksi. En tahtonut enää yhtään linnun raatoa kotiini. Kissan metsästäjänvaisto oli kuitenkin liian kova, eikä mitkään herkut tai ovet pidetelleet sitä. Niinpä isäni tultua otin kissan kainaloon ja lukittauduin sen kanssa vessaan, isän vapauttaessa talitiaisparan.

Seuraavat pari tuntia isäni istui pöydänääressä, putsasi pari päivää jääkappissa odottaneet sienet ja laittoi ne kuivuriin. Sain rauhassa tehtyä sienipiirakan. Vielä lähti isoisä meidän kanssa kävelylle ja vastoin kaikkia odotuksiani, oli iloinen saadessani juttuseuraa ulkoiluun. 

--


Keräsin olohuoneen maton pois odottamaan pesua. Hain apteekista kissalle matolääkettä. Soitin isännöitsijän korjaamaan parvekkeen pleksin. Merkkasin kalenteriini ylös ensi tiistaille isäni kyläilyn.


 

maanantai 10. lokakuuta 2011

Odotettu arki

Tänään on taitekohta. Ensimmäinen päivä siinä arkisten päivien putkessa, joita toivon jatkuvan pitkään. Mies palasi töihin isyysloman jälkeen. Minä jäin kotiin kahden pienen pojan kanssa.

Tässä se nyt on. Arki, jota on toivottu ja odotettu.
Odotin ensin, että olisin aikuinen. (Ystäväkirjoihin merkkasin jo ala-asteella haluavani isona olla äiti.) Odotin yksinäni etsien sitä toista kenen kanssa arkea rakentaa. (Ostin kolmion opiskeluaikoina yksinäni.) Kun se toinen löytyi, piti odottaa että sekin on valmis. Ja kun lopulta molemmat halusimme samaa, ei mitään tapahtunut. 
Kun yrityksemme sitten palkittiin, kirimmekin yllätykseksemme aikataulua kiinni: kaksoset! Intoa puhkuen odotimme lapsiamme syntyviksi loppukesästä. Vaan tuo odotettu iloinen odotus loppuikin lyhyeen. Poikamme syntyivät raskausviikolla 27. Keskolassa vietimme aikaa 4 kuukautta, kunnes viimeinkin odottaminen oli ohi. Perhe kasassa ja kaikki kotona.

Kaiken jälkeen (ennen kaikkea tulevaa) voi pakahtua onnesta kahvikuppi kädessä kuunnellessaan kahden pienen tuhinaa aamupalanjälkeisillään.