maanantai 31. lokakuuta 2011

Normaaliuden kaipuu

Viikonloppuna juteltiin miehen kanssa arjesta. Sen yksitoikkoisuudesta ja urautumisesta.

Me ei olla koskaan oltu kauhean meneviä ihmisiä. Viihdytään molemmat kotona. Molemmille sosiaalinen elämä on tärkeää, mutta se tarkottaa lähinnä hyvien ystävien ja perheen kanssa vietettyä aikaa. Aiemmin kävimme paljon keikoilla ja festareilla. Edelleen moisiin on kiva päästä välillä, mutta enää ei kaikki kesän viikonloput mene teltassa nukkuen.

Päätimme ryhdistäytyä. Edes viikonloppuihin on meitittävä jotain tekemistä. Muuten tuntuu, että meidän elämä alkaa pyöriä likaa poikien keskosuuden ympärillä. Se piiri on pieni. Niin ihanaa kun onkin saada olla rauhassa kotona perheen kanssa, tarvitaan me muutakin. Tarvitaan tunnetta, että me pystytään itse vaikuttamaan elämäämme. Sitä tunnetta ei puoleen vuoteen ole oikein ollut. Eikä me tarvita isoja ja ihmellisiä juttuja. Päästä lenkille rauhassa tai kylään sinne minne halutaan kylään.

Tälle viikolle sovittiin lenkkivuorot. Kahdelle seuraavalle viikonlopulle kyläpaikat.

****

Pojat saivat eilen kasteen. Juhlat oli mukavat. Päätös pitää juhlat muualla kuin kotona ja ottaa catering hoitamaan ruuat, oli aivan oikea. Oli helpottavaa kun itse ei tarvinnut huolehtia kuin siitä, että ehditään ajoissa paikalle.

Yllätin itseni olemalla tosi tyyni koko kasteen ajan. En itkenyt, enkä edes meinannut. Mahtaako olla poikien hurja alku kehittänyt mulle kyvyn hillitä itseni silloin kun siihen on tarvetta. Kotona illalla kun köllin poikien kanssa sängyllä tirautin muutaman onnenkyyneleen. Oli ihanan normaali olo.

torstai 27. lokakuuta 2011

Poikkeustila

Epäilen, että Bee on alkanut tehdä jo nyt hampaita. Kuola valuu niin, että rinnan iho punottaa. Meidän aina niin iloinen pikku mies on yhtäkkiä kovin itkuinen. Ja nyrkki on koko ajan suussa rystysiä myöden.
Eilen itkulle ei tullut loppua. Välillä sai unen päästä kiinni hetkeksi, mutta kovin lyhyitä oli pätkät. Syliin piti päästä koko ajan, eikä sylissäkään kuitenkaan ollut hyvä.

Aa jäi pahasti paitsiolle. Onneksi sentään sen aikaa kun oli yksin kotona, Aa söi kiltisti ja muuten nukkui tai leikki tyytyväisenä. Vasta ihan hetkeä ennen miehen työpäivän päättymistä, alkoi Aata tympiä yksin oleminen. Miehen tullessa kotiin, istuin kaksi vauvaa sylissä olohuoneen nojatuolissa niin nälkäisenä, että itku meinasi tulla jo itseltäkin.

Tietenkin kun mies tuli paikalle, niin Bee rauhoittui. Taisi olla niin uupunut koko päivän itkettyään, että ei reagoinut edes kun siirrettiin sylistä muualle nukkumaan. Ehdittiin tehdä ruokaa ja syömään kun Aa aloitti itkemisen. Sitä kestikin sitten lopun iltaa.

Kun vihdoin vähän ennen puoltayötä molemmat hiljenivät sänkyyn, tein kaiken sen mikä oli päivälllä jäänyt tekemättä: Läjä likaisia kestovaippoja odotti huuhtelua hoitopöydän vieressä. Iso liuta tuttipulloja pitkin asuntoa odottamassa tiskaamista. Harsoja, rättejä ja talouspalamyttyjä joka nurkalla. Pyykit kuivatusrummussa odottamassa viikkaamista. Lypsykone tuijottamassa syyllistävästi päivän vähäisen käytön takia. Kainaloista tursuava haju, jolle olisi pakko tehdä jotain ennen pieneen neljän hengen makuuhuoneeseen tunkemista. 

Edellispäivän voimaa antava hyvä palaute tuli juuri oikeaan aikaan. Sitä voimaa tarvittiin eilen. Päivä oli oikeastaan juuri sellainen mitä pelkäsin kaksosten kanssa arjen olevan joka päivä. Onneksi me saatiin maailman suloisimmat kasoset ja onneksi eilinen oli meillä poikkeus. *kop-kop-kop*

tiistai 25. lokakuuta 2011

Oikea suunta

Jesh!
Käynti osastolla hyvin tuloksin! Aa on kasvanut taas käyrien mallisesti. Ei toki ole vielä saavuttanut käyriä, mutta suunta on nyt oikea. Isoimpana ilona fyssarin kehut: Poika on yhtäkkiä omatoimisesti kehittynyt aivan valtavasti! Edelleen on tarve fysioterapialle, eikä sitä vieläkään voida aloittaa, mutta huoli ei ole enää niin suuri.

Meinasin pakahtua ilosta ja ylpeydestä. Mies oli palaverissa kun päästiin osastolta ulos, enkä voinut heti soittaa. Harkitsin hetken pysäyttäväni jonkun kadulla vastaantulijoista halatakseni ja kertoakseni ilouutiset. Unohtui tyystin aamun pelko, kiire ja pahamieli. Unohtui harmitus siitä, että etsittiin parkkipaikkaa sairaalan lähettyviltä yli puolituntia ja lopulta juostiin osastolle ollenn silti myöhässä ja sakkopaikalla. Luulen,ettei ois harmittanut vaikka oltais ne sakot saatu.

Osastolla törmättiin myös viimeiseen siellä olevaan kämppikseen. Omaa riemua vaan lisäsi kun kertoivat olevansa juuri pakkailemassa kotiinlähtöä varten. Halattiin ja itkin yhdessä äidin kanssa. Ehdittiin olla osastolla yhdessä pari kuukautta ja kokemaan paljon samanlaisia juttuja. Ei riittänyt sanat kertomaan kuinka isosti ja aidosti onnellinen mä olen koko perheen puolesta.

Tuntuu, että sain käynnistä voimaa niin, että jaksan mitä vaan. Tässä huumassa annoin miehelle luvan lähteä illalla sulkapalloilemaan iltasyöttöaikaan. Mikäs näin ihania lapsia on hoidellessa vaikka yksinään päivästä toiseen!


(Kaikesta ilosta huolimatta sisäinen tylsimys pessimistini nostaa päätään ja toteaa meidän ultraäänilääkärin tavoin: "Toistaiseksi kaikki hyvin". Vaan katsotaanpa taas ensi viikolla asiaa uudestaan.)

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lähteminen

Pojat eivät sairastuneet. Mitä mahtoi olla viime viikon oireilut, mutta ohi menivät taas sillä että käytiin sairaalassa. Tehokasta hoitoa.

***

Viikonloppua on leimanneet pettymykset. Sunnuntaina mun piti mennä ravintolaan syömään ystävien kanssa. Homman perui ystävän vatsatauti. Tänään kylään piti tulla kauan kaivattu ystäväni Saksasta lapsensa kanssa. Kyläily taas peruuntui lapsen kuumeilun takia. Todennäköistä on, että kuume johtuu puhkeavista hampaista, mutta riskiä ei voi ottaa.

Harmittaa. En koskaan ajatellutkaan, että voisin jatkaa elämääni ihan normaalisti lapsien saamisen jälkeen. Enkä ajatellu, että olisin sitä tyyppiä, joka lapsi kainalossa viipottaa menemään päivästä toiseen. En vaan myöskään ajatellut, etten voi mennä tuosta vaan vauvatreffeille äitiyslomalla olevien ystävieni kanssa. Tai, että menee puoli vuotta ennen kuin lapseni pääsevät ensi kertaa kylään isovanhemmilleen. 

Niin. Eilen lähdimme illalla käymään vanhempieni luona. Soitin äidilleni kysyäkseni onko siellä kukaan kotona, jos tulisimme katsomaan mahdollista kastemaljaa. Hieman ihmettelin kun äitini oli niin innokas ja perui saman tien illan menonsa. Tajusin syyn vasta kun ovesta sisään päästyämme äitini alkoi höpötellä pojille, että ihanaa vihdoin saada meidät kylään.

Asiassa on varmaan monta puolta. Menemisiämme rajaa lääkäreiden määräykset, mutta myös niin monta muuta tekijää:

Rohkeus. Kun joka viikko ollaa käyty päivystyksessä, välillä omalla autolla välillä ambulanssilla, niin ajatus kovin pitkälle lähtemisestä ei houkuta. Ja minne tahansa kotoa lähdetään, aina on mahdollisuus saada jokin tartunta. Osastolle joutuminen on iso mörkö, hengityskoneeseen joutuminen vielä isompi.

Pakkaaminen. Miten saan pakattua äidinmaidon niin, ettei se varmasti lämpene ennen aikojaa? Miten pakkaan lääkkeet, vahvikkeet, öljyt jne maidon joukkoon tulevat? Ja sitten on vielä ne kiinteät ruuat. Tietenkin myös vauvojen perusarsenaali x2.
Onnekseni sain uuden repun lahjaksi, johon mahtuu meidän kaikkien kolmen tavarat. Enää ei tarvi pakata kolmea tai neljää laukkua aina ulos mentäessä.

Viitsiminen. Kun on ensin vaihtanut vaipat, syöttänyt lapset, pessyt pullot, desinfioinut pullot, lypsänyt, pessy ja desinfioinut lypsyvehkeet, käynyt itse suihkussa ja syönyt itse, onkin enää aikaa seuraavaan vaipanvaihtoon ja ruokaan sen verran vähän, että sitä alkaa miettiä jaksaako lähteä tässä välissä minnekään. Pyykkiäkin pitäisi pestä ja joskus siivota. Kaksosten vaunut eivät mahdu talomme hissiin yhtenäkappaleena ja vaatii melkoista taituruutta päästä talosta ulos. Jos mulla on taskussa edes kukkaro, en mahdu itse vaunujen välistä hissiin. Oma vaatetilanteeni on tällä hetkellä vähäinen ja ankea. Sadesäälle mulla ei oikeastaan ole takkia.



Kaikesta huolimatta tiedän, että ois tosi tärkeää, että me käytäis kävelyllä ja kyläilemässä. Lääkäri kielsi ehdottomasti muumioitumisen. Jotenkin vaan se lähteminen aina muistuttaa niin isosti siitä miten surullisella tavalla erityinen meidän tilanne on. Lähteminen pitäis olla innostavaa ja kivaa, mutta se tekee mut alakuloiseksi. En mä kotona jatkuvasti mieti, että voi vitsi sentään kun saatiin tuollaset sairastelevat keskoset ja elämä on kurjaa. Ei. Kotona kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Vasta kun tuosta ovesta yrittää ulos, niin homma menee hankalaksi.
Mutta onneks se on vaan se lähteminen. Tuosta kynnyksen yli kun pääsee, niin se yleensä palkitsee.
 
Toisten isovanhempien luokse olemme menossa parin viikon päästä. Asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulla. Onneksi asuvat siellä. Lastenklinikka on niin lähellä, että uskalletaan mennä yökylään.

torstai 20. lokakuuta 2011

Syömishäiriöitä

En tainnut tulla kipeäksi. Pojat taisi. Tai sitten niille tuli taas niin ikävä kivoja lääkäreitä ja hoitajia sairaalassa. Kun näytti jo siltä että tällä viikolla sinne ei pääse, niin jotakin piti keksiä.

Kun ihmiset kyselee miten meillä menee, niin vastaan aina että hienosti ja hyvin. Pojat on ihan älyttömän helppoja, syövät ja nukkuvat hyvin. Pitävät toisilleen seuraa ja viihtyvät hyvin myös yksinään. Mä saan juoda aamukahvini hesarin kanssa yleensä aivan rauhassa.
Vaan ilmeisesti on olemassa joku tietty taso minkä verran pitää olla vaivaa lapsista. Meillä se täytetään linnuilla, lääkkeillä, fyysisenkehityksen hitaudella, syömisvaikeuksilla ja epämääräisillä sairaalareissuilla. Viime viikolla päivystyskäynnin syynä oli Been pissavaivat. Tällä viikolla Aan oksentelu ja ripulointi.

Lähdin Aata näyttämään sairaalaan eilisen oksentelun ja yöllisen ripuloinnin takia. Mies sano aamulla, että mun pitää pitää lapsi koko ajan sylissäni, ettei ne ota sitä osastolle. Oli mukava lääkäri vastassa ja koska aamupala oli tutkittaessa pysynyt jo monta tuntia sisällä, sain valita mennäänkö kotiin vai osastolle. Täytyy nyt vaan toivoa, että oikeasti tää alkaa sujumaan pian. Muussa tapauksessa nenämahaletku osastolla odottaa..

Kotona kokeiltiin taas syödä. Kiinteä ei mennyt millään. Maito jotenkuten. Kaiken kukkuraksi myös Been syöminen alkoi takkuamaan. Herra syö normaalisti kiinteitä valtavia määriä hymy korvissa asti. N yt tuli itku jokaisesta lusikallisesta. Maito meni onneksi Beellekin. Poika tuntuu myös vähän lämpimältä. Vielä ei ollut kuumetta, mutta lämpö oli kyllä tavallista korkeampi. Toivon, että se on eilisen rokotuksen jälkimaininkeja. Vaikka ei kai sen näin kauan pitäis kestää..

Saa nähdä kuinka monta tuntia saadaan oltua kotona, ennen seuraavaa päivystysreissua.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ristiäissuunnitelmia

On tunne, että oon tulossa kipeäksi. Ei parasta. Poikien keuhkot kun on mitä on, jos fllunssan saavat niin sairaalareissu siitä tulee. Täytyy toivoa, että jaksavat taas vastustaa pöpöjä. Aan kotiuduttua me nimittäin miehen kanssa sairastettiin aivan kamala flunssa vuorollamme (epäilen, että kyseessä oli samanlainen stressin purku sairaalajakson jälkeen, kun lapsena tuli aina koulujen loma-aikoina) eikä kumpikaan pojista oireillut yhtään. Nyt ois huono aika joutua sairaalaan (onko koskaan hyvä?) kun ensi viikolla on poikien ristiäiset. Vihdoin!

Olen suunnitellut ristiäisiä siitä saakka kun me päätettiin yrittää lasta. Tähän mennessä yksikään asia ei oo menny niin kuin suunnittelin.

Kummisuunnitelmat meni uusiksi kun tulikin kaksoset. Piti keksiä kaksi kummia lisää ja kun suurinosa meidän ystävistä ei kuulu kirkkoon, niin homma ei ollut ihan helppo. Kun vihdoin oltiin kummit päätetty, niin ensimmäinen jota pyydettiin, kertoi eronneensa kirkosta jokin aika sitten. Taas mietittiin. Ei ole aivan yksinkertaista keksiä kummeja kun halusin ehdottomasti molemmille omat (kun kaikki muu on yhteistä, niin edes kummilat ois omia erityisiä paikkoja) ja kuitenkin pitää olla tasapuolisesti lähellä ja kaukana, tätejä ja setiä.

Olen tehnyt rippijuhlistani asti tarjoilut juhliin aina itse. Mulla oli monta ihanaa tarjoiltavaa jo mielessä ja odotin innolla, että pääsisin niitä leipomaan. Kesän aikana into kuitenkin hiipui. Kun itselle kokkaaminen tuntui ylivoimaiselta, ymmärsin etten ikinä saisi aikaiseksi 25 ihmisen juhlatarjoiluja. Ensimmäistä kertaa siis meille on tulossa pitopalvelu.

Eilen tuli pappi käymään sopimaan asioista. Ristimään tulee pappi, jonka seurakuntamme papeista olisin viimeisenä itse valinnut. Vaan minkäs teet kun viikonlopuista meillä itsellämme ei ollut oikein valinnanvaraa. (Samasta syystä ristiäiset on seurakuntatalolla eikä kirkossa.) Pappi onneksi osoittautui mukavammaksi kuin mitä muissa yhteyksissä on tuntunut olevan.
Olin valmistautunut papin tuloon käymällä läpi kaavan, valitsemalla toivomani psalmit, raamatunkohdat, virret jne. Vaan pappipa ei moisia turhia kysellyt. Virret sentään sain päättää itse, mutta ilmeisesti muuten pappi tekee omien tapojensa mukaan. Kysyi hän sentään otetaanko se rukous, jossa vanhemmat, kummit ja siovanhemmat osallistuvat rukoukseen vai se minkä pappi lukee kokonaan.
Saa nähdä. Toivottavasti ei mee ihan paatokseksi koko homma. Vähän jännittää.




Mutta jos jotain, niin pojilla on aivan älyttömän hienot kastemekot. Kun kahta suvussakulkevaa mekkoa ei löytynyt, niin hommasin pojille uudet. Ovat käsityönä tehdyt luonnon pellavaiset. Mies totesi, että näyttävät perunasäkeiltä.



***

Parvekkeelle on taas tätä kirjoittaessani löytänyt tiensä tirppa toisensa perään. Nyt niitä on siellä kolme. Kissa on ihan vauhkona ikkunan tällä puolella. Korjaaja on tulossa huomenna.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ehdottomuudesta

Tän kesän aikana olen oppinut paljon. Olen ollut aina hyvin tiukka periaatteissani. Minulla on ollut kova tarve pystyä hallitsemaan kaikkea ja epävarmuus on ollut sietämätöntä.  Kaksoset ja synnytys viikolla 27 ei ollut se mitä olin suunnitellut.
Olen oppinut luopumaan omista ehdottomuuksistani ja ihanteistani. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja hyväksymään asioita, joita en toivoisi kellekään, viimeisenä omille lapsilleni. Olen oppinut, että on asioita joille ei voi mitään, ja jos niiden asioiden alle ei tahdo rusentua on siinä hetkessä pakko päästäää irti siitä ajatuksesta mikä itsellä oli asioiden kulusta. Tärkeimpänä olen oppinut, että jokaisen lapsen tilanne on erityinen ja jokainen lapsia sanelee itse mikä hänelle on parasta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen olen alkanut kuunnella aivan uudella tavalla ihmisten suunnitelmia. Varsinkin lastenhankintaan ja kasvatukseen liittyviä. Erityisen tiukkaa tekee kuunnella niitä, jotka hankkii lapsia tää-lapsi-ei-sitten-muuta-meidän-elämää-yhtään -asenteella. Niitä jotka suunnittelee lasketunajan jälkeiselle viikolle purjehdusta tai ulkomaanmatkaa. Entäs jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis?

Olen seurannut sekavin mielin myös viime päivien imetys vs korvike keskustelua. Ahdistaa ehdottomuus millä ihmiset laukoo mielipiteitään. Jokainen kommentoi asiaa sellaisella jyrkkyydellä, että samalla tulee mitätöineeksi kaikkien muiden mielipiteet. Mistään aiheesta ei ole kovin rakentavaa keskustella tuollasilla sävyillä. Ehkä pahinta se on kuitenkin näin henkilökohtaisessa aiheessa. Varsinkin kun imetykseen vaikuttaa älyttömästi korvien välissä tapahtuva liikehdintä. Ovatkohan imetyksestä ehdottomuutena meuhkaavat äidit miettineet miltä tuntuu kuunnella saarnaavia mielipiteitä jos maidon tuottaminen on tiukilla? Harvat niistä, joilla maitoa ei tule kunnolla, aivan tyytyväisin mielin vastikkeeseen siirtyy. Pääsääntöisesti vastiketta annetaan pakon edessä. Miksi näitä äitejä pitää asiasta syyllistää? Vähemmällä syyllistämisellä olis vähemmän stressiä ja ehkä sitä maitoakin heruis paremmin.
Älkää ymmärtäkö väärin. Mä olen kyllä sitä mieltä, että imetys ja äidinmaito on parasta lapselle. Oon silti iloinen, että joku kertoo myös, että korvikkeella kasvavatkaan ei oo tuhon omia. Mun mielestä on väärin, että keskustelussa lähdetään olettamuksesta, että korviketta lapselleen antavat äidit antaa sitä koska eivät viitsi tai halua imettää.

Luulen, jos olisin saanut yhden täysaikaisen terveen vauva, olisin ollut vähintään puolenvuoden ajan täysimetyksellä ja sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa. Olisin antanut lapsen nukkua yöt vieressäni, päivät kantanut kantoliinassa ja vältellyt viimeiseen asti valmisruokia ja lääkkeitä. Toisin kävi.

Meidän pojat ovat ensimmäiset kuukautensa nukkuneet yksin, ilman vanhempien läheisyyttä. Aa pääsi syliin ensimmäisen kerran kolmen viikon ikäisenä. Kenguruhoito ja muukin sylittäminen jouduttiin Aan kanssa laittamaan yli kuukaudeksi katkolle sairaalassa, koska hengittäminen ei sylissä vaan onnistunut. Kotona molemmat nukkuvat (samassa) pinnasägyssä, eivät meidän vieressä, nukkuvat nimittäis omillaan paremmin. Bee ei voi sietää kantoliinaa, koska siinä peittyy pää. Cpap-laitteen pipo on aiheuttanut sen, että poika ei kestä mitään päässään. Kumpaakaan ei voi pitää liian tiukasti sylissä, koska tiukka tarkoittaa inhottavia testejä, pistämistä tai muuta. Aa on nyt kotona muuten alkanut olla kovin sylin perään. Siitä oon niin oonnelinen, että itku tulee välillä. Pelkäsin, että ensimmäiset kuukaudet johtais siihen, että läheisyys vaan ahdistaa. 

Bee sai äidinmaitoa ensimmäiset 3,5 kuukautta pääsääntöisenä ravintona. Ensin nenämahaletkun kautta ja 8 viikon iästä suunkautta. Onnellinen oon siitä, että molemmat pojat on alottaneet suunkautta syömisen tissiltä. Lääkkeiden ja maidonvahvikkeiden takia kuitenkin on täytynyt siirtyä pulloon. Lääkketiä molemmat on saaneet ensimmäisestä päivästä asti niin paljon, että kauhistuttaa.
Aalta puhkesi suoli kahden päivän iässä ja äidinmaitoa voitiin aloittaa letkuttaa vasta monen viikon iässä. Taidettiin olla yli kolmen kuukauden iän kun hengitys oli sillä tasolla, että voitiin aloittaa suun kautta syöminen. Ja Aan suolisto-ongelmien takia Bee joutui luopumaan äidinmaidosta jossain kohtaa kokonaan. Molemmille mulla ei lypsämällä riitä ja Aalle se on ollut hengissäpysymisen ehto.
Meillä aloitettiin 4 kuukauden iässä kiinteiden syöminen, eli siis kuukaudenikäisen vauvan fysiikalla. Siitä kuukauden päästä liha. Olin aivan järkyttynyt kun kuulin asiasta. Nopeasti silti taas omat periaatteet haudattiin poikeien tarpeiden tieltä.

Tahtoisin uskoa, että lapseni eivät ole täysin piloilla. Tahdon uskoa, että meidän välille voi kehittyä vielä hyvä ja vahva tunneside. Tahdon luottaa siihen, että vastikkeesta huolimatta myös Bee kasvaa ihan normaalisti. Varmasti hurjat ekat kuukaudet jättää jälkensä, en epäile sitä hetkeäkään. En epäile silti sitäkään eikö pojistani voi vielä kasvaa terveitä, onnellisia ja tasapainoisia miehiä, joilla on hyvät suhteet toisiinsa ja vanhempiinsa.

Tottakai minunkin ihanne on edelleen luonnonmukainen synnytys, vierihoito, imetys jne. Kaikkea sitä aion tavoitella jos vielä saan lapsen. Tavoitteiden toteutuminen onkin sitten niin monesta asiasta kiinni, että siitä en aio stressata.

 

torstai 13. lokakuuta 2011

Äitiysvarmuus

Mietin vielä eilistä osastonäyttöä. Eihän tästä mitään tule, jos joka kerta jännitän noin paljon ja otan hommat noin raskaasti. Niitä on kuitenkin edessä kahden vuoden ajan, kahden lapsen kanssa. Täytyy toivoa, että itseluottamukseni nousee ja epävarmuus karisee niin kuin keskolassa:

Kun pojat syntyivät, ensimmäiset viikot keskolassa oli monella tapaa ahdistavia. Suurin syy tietysti poikien epävarma tilanne. Yli kolme viikkoa meille puhuttiin vain päivästä kerrallaan. Ahdistavaa oli itsessään myös koko sairaalaympäristö. Pelon keskellä, täysin luonnottomassa ympäristössä minun piti aloittaa äitiyteni. Kun muutenkin kärsin huonosta itsetunnosta, oli minulla suuria vaikeuksia luottaa siihen, että osaan toimia oikein. Olin jatkuvasti varma, että hoitajat, lääkärit ja muut vanhemmat tarkkailevat ja arvostelevat jokaista liikettäni ja sanaani. Epäilin itseäni kaikessa, käytävällä liikkumisen sopivasta nopeudesta lapsilleni puhumiseen. Olin varma, että keskolassa ollessani häiritsin hoitajien töitä ja olin siellä liikaa. Muualla ollessani tiesin hoitajien ihmettelevän enkö välitä lapsistani, kun muualla olo on tärkeämpää. Ihailin pitempään keskolassa olleita äitejä ja heidän varmoja liikkeitään.

Hieman ennen kotiutumistamme huomasin, että minusta oli tullut se pitempään keskolassa ollut varmaliikkeinen äiti. En enää epäillyt itseäni hoitotilanteissa. Uskalsin ottaa osaa lääkäreiden keskusteluihin ja kertoa oman mielipiteeni. En epäillyut hetkeäkään kysyä, jos jokin vaivasi mieltäni. Neuvoin hoitajia poikiemme hoidossa. Autoin uusia äitejä lypsykoneiden kanssa ja lohdutin kokeneemman myötätunnolla niitä joiden tilanne oli vielä epävarma.
Iso osa itsevarmuutta oli varmasti tullut kokemuksesta. Olimme selvinneet jo niin monesta tiukasta tilanteesta. Paljosta on kuitenkin kiitos keskolan loistavan henkilökunnan. Niin luonnoton ympäristö kuin sairalla onkin aloittaa äitiys, minulle huonon itsetuntoni kanssa on se saattanut olla myös jonkinasteinen pelastus. Sain niin paljon kannustusta hoitajilta ja lääkäreiltä, että neljässä kuukaudessa aloin itsekin uskoa itseeni.

Ehkä vuoden päästä kuljen tarkastuskäynnille ilman möykkyä mahassa ja sieltä ulos pää pystyssä. Ehkä vuoden päästä en valmistaudu käynnille vuorokautta ja soimaa itseäni jälkeen vielä seuraavana päivänä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Osastonäytöllä

Meillä oli tänään osastonäyttö poika A:lla. Ylimääräinen, huonon hengityksen ja fyysisenkehityksen takia. Voi miten ristiriitainen tunne oli ennen ja jälkeen käynnin.

Aloitin valmistelut eilen illalla. Valitsin tarkkaan vaatteet molemmille pojille ja itselleni. Järjestin mukaan tarvittavat paperit ja pakkasin ne kassiin siististi. Aamulla puunasin molemmat oikein huolellisesti joka ikistä kaulapoimua ja korvantaustaa myöten. En halua, että käynneillä löytyy mitään ylimääräistä arvosteltavaa pojista tai minusta.

Tavallaan on helpottavaa ja ihanan turvallista, että käymme keskolassa tapaamassa tuttuja lääkäreitä edelleen säännöllisesti kahden viikon välein. Varsinkin poika A:lla on pienten syntymäviikkojen ja pienen syntymäpainon (vajaa 600g) niin monta diagnoosia (epikriisissä 19 listattuna), että jos kukaan ei sitä vapaaehtoisesti tarkastaisi vähän väliä, niin todennäköisesti keksisin jatkuvasti epäilyttäviä oireita päästäkseni lääkärin puheille.

Näytölle meneminen tuntuu kuitenkin vähintään yhtä kamalalta kuin helpottavalta. Pelottaa, mitä virheitä lapsesta tällä kertaa löytyy. Tänään pienessä näyttöhuoneessa oli lääkäri, hoitaja, fysio-, puhe-, ja ravintoterapeutti. Jokainen teki havaintojaan lapsesta ja pommitti minua kysymyksillään . Jokaiseen kysymykseen pelkäsin vastaavani väärin. Hirveä tunne, että kaikki koittavat kysymyksillään saada minut kiinni virheistä, joilla itse aiheutan lapseni ongelmat. 

Ja löytyihän niitä vikoja taas. Paino ei ollut noussut toivotulla tavalla. Tällä kertaa oikeastikin vanhemmissa syytä. Olimme ymmärtäneet ravintoterapeutin ohjeet väärin. Vähemmän meistä riippuvainen toinen syy on, ettei lapsi kertakaikkiaan jaksa syödä sellasia määriä, joita laskelmien mukaan pitäisi. Hengitys oli mennyt ehkä jopa huonompaan suuntaan viime kerrasta. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun en kehdannut suoraan sanoa, etten ole huomannut hengityksessä mitään muutosta. Hävetti. Enkö sen vertaa kinnitä lapseeni huomiota, että tietäisin miten sen henki kulkee? Fysioterapiaa, jolle olisi akuuttia tarvetta, ei siis edelleenkään voida aloittaa huonon hengityksen takia. Lapsi murisee hengittäessään. Ilmeisesti kurkun rakenteet ovat liian pehmeät ja uloshegittäessä poika käyttää äänihuuliaan. En saanut oikein tolkkua kuinka vakava juttu on kyseessä. Se ilmeni kuitenkin, ettei ainakaan vielä asialle voida tehdä mitään.    

Käynnin lopulla tuttu lääkäri taisi aistia hermostuneisuuteni. Rauhoitteli ja sanoi kaikesta huolimatta tilanteen menneen positiiviseen suuntaan. Kyseistä lääkäriä en epäilisi koskaan epärehellisyydestä tai tosiasioiden siloittelusta.

Autoon päästyäni soitin miehelle. En oikeen osannut sanoa menikö hyvin vai ei.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Särö

Meidän idyllissä on särö. Tai no, särö on oikeammin parvekkeen pleksilasissa, mutta se aiheuttaa harmia meidän idylliseen arkeen. Haljenneen pleksin aukosta lasitetulle parvekkeellemme pääsee lintuja.

Huomasin sen eilen kun kurkkasin toista pokaamme, joka oli vaunuissa päiväunilla parvekkeella. Kaksi talitiaista lenteli hämmentyneinä ympäriinsä pienen pienellä parvekkeella. Tempaisin parvekkeen oven auki, jolloin kissa ryntäsi salamana parvekkeelle yhtäaikaa lintujen pyrkiessä sisälle. Rektioni oli sulkea parvekkeen ovi. Parvekkeelle siis jäi kissa, kaksi lintua ja lapsi. Sisällä olin minä toinen lapsi sylissäni. Luojan kiitos, vaunut olivat tiiviisti kiinni. Silti seurasin tilannetta kauhun vallassa. Näyttelyrotukissamme kaivoi hämmentävän vikkelästi sisäisen metsästäjänsä ja ratkaisi tilanteen. Sisälle palasi hengissä lapsi ja kissa, joka ylpeyttä puhkuen kantoi suussaan toisen linnunraadoista olohuoneemme matolle.

Koko illan syyttelin itseäni. Olisi pitänyt huomata ne linnut jo aikaisemmin. Olisi pitänyt tajuta laittaa kissa toiseen huoneeseen. Olisi pitänyt korjauttaa pleksi heti kun se hajosi.
Ahdistukseni kasvoi kiukutteluksi ja edelleen kehnoiksi yöuniksi. Vettä lisäsi myllyyn tieto, että eläkkeellä oleva isäni oli tulossa aamulla meille kotiavuksi.

En ollut itse apua pyytänyt, vaan vanhempani olivat päättäneet minun tarvitsevan apua. Oikeassahan tavallaan ovat. Tarvitsen apua ja mielelläni sitä otan vastaan. En vain keksinyt yhtään asiaa jossa isäni voisi auttaa. Ja rehellisyyden nimissä en erityisemmin osaa nauttia isäni seurasta, joten koko homma tuntui hiukan kiusalliselta.

Vaan kun isäni pimpotti ovikelloa, olin enemmän kuin onnellinen. Parvekkeemme oli nimittäi hetkeä aiemmin taas vallaanneet linnut. Tällä kertaa onneksi molemmat pojat olivat sisällä. Olin jo yrittänyt laittaa kissan toiseen huoneeseen vapautusoperaation ajaksi. En tahtonut enää yhtään linnun raatoa kotiini. Kissan metsästäjänvaisto oli kuitenkin liian kova, eikä mitkään herkut tai ovet pidetelleet sitä. Niinpä isäni tultua otin kissan kainaloon ja lukittauduin sen kanssa vessaan, isän vapauttaessa talitiaisparan.

Seuraavat pari tuntia isäni istui pöydänääressä, putsasi pari päivää jääkappissa odottaneet sienet ja laittoi ne kuivuriin. Sain rauhassa tehtyä sienipiirakan. Vielä lähti isoisä meidän kanssa kävelylle ja vastoin kaikkia odotuksiani, oli iloinen saadessani juttuseuraa ulkoiluun. 

--


Keräsin olohuoneen maton pois odottamaan pesua. Hain apteekista kissalle matolääkettä. Soitin isännöitsijän korjaamaan parvekkeen pleksin. Merkkasin kalenteriini ylös ensi tiistaille isäni kyläilyn.


 

maanantai 10. lokakuuta 2011

Odotettu arki

Tänään on taitekohta. Ensimmäinen päivä siinä arkisten päivien putkessa, joita toivon jatkuvan pitkään. Mies palasi töihin isyysloman jälkeen. Minä jäin kotiin kahden pienen pojan kanssa.

Tässä se nyt on. Arki, jota on toivottu ja odotettu.
Odotin ensin, että olisin aikuinen. (Ystäväkirjoihin merkkasin jo ala-asteella haluavani isona olla äiti.) Odotin yksinäni etsien sitä toista kenen kanssa arkea rakentaa. (Ostin kolmion opiskeluaikoina yksinäni.) Kun se toinen löytyi, piti odottaa että sekin on valmis. Ja kun lopulta molemmat halusimme samaa, ei mitään tapahtunut. 
Kun yrityksemme sitten palkittiin, kirimmekin yllätykseksemme aikataulua kiinni: kaksoset! Intoa puhkuen odotimme lapsiamme syntyviksi loppukesästä. Vaan tuo odotettu iloinen odotus loppuikin lyhyeen. Poikamme syntyivät raskausviikolla 27. Keskolassa vietimme aikaa 4 kuukautta, kunnes viimeinkin odottaminen oli ohi. Perhe kasassa ja kaikki kotona.

Kaiken jälkeen (ennen kaikkea tulevaa) voi pakahtua onnesta kahvikuppi kädessä kuunnellessaan kahden pienen tuhinaa aamupalanjälkeisillään.