keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Sudenkuoppa

Eilen käytiin taas seurantapolilla. Sama meno jatkui poikien kohdalla. Beetä kehuttiin ja Aan kasvusta oltiin huolissaan. Ei tosin niin huolissaan enää kuin aiemmin, mutta kuitenkin niin että 2 viikon välein käydään puntarilla. Nyt vihdoin pääsemme aloittamaan fysioterapian. Aivan mahtava juttu on, että fyssari tulee meille kotiin.

Tällä käynnillä keskityttiin myös meihin vanhempiin. Olin etukäteen ajatellut kysyä mahdollisuutta saada vielä jotain keskusteluapua. Sata varmasti en olisi saanut suutani auki, jollei lääkäri olisi asiaa ottanut puheeksi. Miten me jaksamme? Vieläkö keskola-ajalta jokin asia on jäänyt erityisesti painamaan mieltä? Täytimme kyselyn, pikatesti mahdollisen masennuksen tms. arviointiin. Sain raja-arvon, lievä synnytyksenjälkeinen masennus.

Kesän aikana tapasimme psykologia muutaman kerran, mutta kaiken keskellä se tuntui ehkä liian isolta panostukselta. Piti keskittyä vain poikiin, omia tunteita ei uskaltanut miettiä. Pelkäsin tippuvani johonkin syvään pimeään, jos tunnustaisin ja sanoisin ääneen pelkoni ja suruni. Olisinko päässyt sieltä enää ylös?

Edelleen tunne on hieman sama. En pysty lukemaan muiden keskosäitien keskolakertomuksia, en lehtijuttuja keskosista tai oikeastaan mitään muutakaan aiheeseen liittyvää. Niitä lukiessa omat muistot tulvivat väkisin mieleen. Uudessa Yhteishyvä-lehdessä oli juttu keskosista. Otsikon lukeminen riitti nostattamaan palan kurkkuun, möykyn mahaan ja kyyneleet silmiin. En voinut lukea enempää. Enää en pysty pidättelemään kyyneleitä niin kuin kesällä. Nyt pelottaa jo sekin kuinka isoksi tuo kuoppa on mahtanut kasvaa näinä kuukausina? Kuinka paljon ohuen pintakerroksen alle on ehtinyt kertyä? Pelkään niin kovasti, että jos annan ajatuksille tilaa, ne lamannuttavat minut täysin enkä saa enää poikia hoidettua.

Lääkäri sanoi ääneen eilen sen, mitä olen kaivannut kuulla. Me olemme kokeneet paljon enemmän kuin keskiverto keskolavanhemmat. Osittain tietysti koska poikia on kaksi. Enimmäkseen kuitenkin Aan moninaisten ongelmien takia.
En kaivannut kuulla sitä siksi, että se pönkittäisi egoani. Siksi, että voisin kulkea rintaa pörhistellen ja huudella muille "te ette tiedä oikeasta elämästä mitään!". En siksi, että voisin hymyillä Katie Holmes -hymyä*. Ei. Halusin kuulla sen, jotta voin antaa itselleni luvan olla rikki, väsynyt ja surullinen. Ei ihan helppoa ihmiselle, jolle lapsena on opetettu, että ilman fyysistä kipua on tuha itkeä.

Suomalaisella sisulla varustettu hyvä äiti laittaa omat tarpeensa kiven alle säilöön odottelemaan lasten kasvamista aikuiseksi, hakeakseen ne sieltä sitten vaihdevuosien aikaan, jolloin viha ja katkeruus on päässyt kasvamaan homeeksi tarpeiden päälle. Vai voisko hyvä äiti olla sittenkin se, joka pyytää apua ja uskaltaa hetkeksi vajota, hoitaakseen pois sen alla jatkuvasti suurenevan sudenkuopan?




*Katie Holmes -hymy = Joo-olihan-toi-hauska-vitsi-mut-mä-oon-kokenut-niin-kovia-että-tiedän-paremmin-enkä-siksi-enää-hymyile-kuin-hiukan-suuta-venyttämällä-silmissä-teitä-muita-säälivä-katse-hymy

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kuka nukkuu ja missä?

Viime viikon aikana yhteinen pinnasänky alkoi käydä pojille ahtaaksi. Ongelmaa ei ole, jos molemmat nukahtavat heti, nukkuvat rauhassa ja likkumatta. Arvata siis saattaa, että ongelma on. On käsittämätöntä kuinka monta kertaa voi kääntyä ympäri yön aikana. Bee pyörii akselinsa ympäri ja Aa sillä lailla erilailla, siis niin että pää ja jalat vaihtaa paikkaa. Touhua on pitkin yötä ja unet katkonaiset.

Eilen haimme vihdoin toisen pinnasängyn. Asia on ollut jo pitkään vireillä, mutta aiemmin ei olla aikaiseksi saatu. Luulen, että suurin este on ollut henkinen. Meidän sängyn viereen ei mahdu kahta pinnasänkyä. Toinen sängyistä on laitettava seinän toiselle puolen. Kyseessä on väliseinä joka ei ole kattoon saakka, joten teknisesti huone on sama. Nyt kuitenkin toinen pojista nukkuisi niin, etten sängystä nousematta näe lasta. Äidin sielussa välimatka tuntuu kilometreiltä.

Tuhon uuteen sänkyyn joutui Bee. Syynä yksinkertaisesti se, että Aan itkusta ei vieläkään kuulu kunnon ääntä. Bee parka oli illalla aivan hämillään. Pyöri ja kieri sängyssä toljotellen isoilla silmillään ympärilleen. Nukahti kuitenkin lopulta.

Olin melko varma, että itse en nukkuisi kunnolla. Kun viiden aikaan seinän takaa lopulta kuului itkun alku, popsahdin sängystä vieteriukonlailla. Herranjestas! Olin nukahtanut! Olin nukkunut sikeästi! Olin täysin piittaamattoman äidin tavoin jättänyt lapseni oman onnensa nojaan nukkumaan ypöyksin 1,5 metrin matkan päähän!

Lopun yöstä Bee nukkui tiukasti äidin kainalossa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Valoa, ei väkivaltaa

Tänään on myös YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä.


www.valoaeivakivaltaa.fi


Tärkeää asiaa. En pysty muuta asiasta sanomaan.

Lähes selkärankainen

Ha-haa! Kerrankin muistin ajoissa Älä osta mitään -päivän.



Kannatan moisia päiviä kovasti. Earth Hour, autoton päivä jne. Kaikki hyviä tapoja muistuttaa ihmisiä siitä, että omia kulutustapoja kannattaa kyseenalaistaa.
Mun kohdalla ongelma on se, että mua pitäis muistuttaa siitä, että mua muistutetaan. Edelliset vuodet on järjestäen menneet niin, että illalla kotona oon tajunnut päivän olleen äom-päivä. Tai jos olen sen jo päivällä tajunnut, on ollut jotain mitä varten on ollut aivan pakko ostaa.

Tuo "pakko ostaa" on tietenkin suhteellinen ilmaus. Kerran ainakin oli pakko ostaa lääkkeitä. Se kai käy oikeana syynä rikkuroida? Entä se, että isoäiti on tulossa kylään ja on unohtanut edellisen päivän kauppareissulla olennaisen aineksen kuivakakkutaikinasta? Onko riittävä syy autoilla autottomana päivänä, jos työmatka kestää 2h julkisilla, pääsee 12h työvuoron jälkeen vasta klo21 ja seuraavana aamuna pitää olla taas klo7 paikalla? Saako Earth Hourin aikana mennä saunaa, jos juuri silloin on vakituinen vuoro taloyhtiön sähkösaunassa ja se lämmitetään kuitenkin?

Tänään onneksi ei tarvitse miettiä asiaa. Tänään en osta mitään. Ei ole tarvetta. Sen sijaan surffailen nettikauppojen sivuilla ja suunnittelemaan mitä tilaan huomenna levykaupasta ja mitä sunnuntaina ehkä käydään ostamassa Ikeasta. Tietenkin samalla hyvin kriittisesti omia kulutustottumuksiani pohtien.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

"Niitä on kaks ihan koko ajan."

Eilinen oli taas niitä päiviä.

Bee aloitti sängyssä pyörimisen neljältä yöllä. Kuudelta pyöriminen yltyi huudoksi. Otin viereen, mutta kainalopaikka ei kelvannut. Pyöräytin pojan vatsanpäälle, jolloin ilme kirkastui. Poika nosti päätään, katsoi silmiin ja sanoin hymyillen "äiti".
Tiedän kyllä, että alle 4kk kehitysikäinen ei oikeasti vielä ymmärrä sanojen päälle mitään. Sattui vaan sopivasti käymään, että poika valitsi jokeltaa peräjälkeen juuri nuo äänteet. Silti se lämmitti mieltä.

Siinä se menikin päivän paras hetki. Loppupäivä kului minulta itkua kuunnellessa ja taltutellessa. Ensimmäisen ruokavälin itki Bee, toisen Aa, jne. Kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen olisin kerrankin ollut valmis nukahtamaan päiväunille minä hetkenä hyvänsä. Ei tarvinnut.
Illalla kerroin siskolle päivän kulusta: "Niitä on kaks ihan koko ajan".

Kun mies saapui vihdoin kotiin, kappasi hän pojat huostaansa. Minä laahustin iltapesulle ja kaaduin sänkyyn. Kissa käpertyi kainalooni ja sen suloiseen kehräämiseen nukahdin. Hyvät 8 tunnin unet ilman keskeytyksiä. Joskos tästä päivästä tulisi vähän vähemmän sellainen.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 2

Bee oli ollut kotona jo pari viikkoa. Olin osastolla sylittelemässä Aata. Hengitys oli taas hiukan kiivampaa kuin parhaina päivinä, mutta ei mitenkään hälyttävää. Tunsin kuinka poika töräytti vaippaan lastin. Ruoka-aika oli jo lähellä, joten nopstin poajn sänkyyn ja aloin vaihtamaan vaippaa. Stoomapussi oli täynnä vihreää liejua. Pyysin hoitajaa paikalle. Hoitaja pyysi lääkärin. Lääkäri pyysi näytteen. Siltä seisomalta pojalle pantiin antibiootit ja huone laitettiin eristyksiin.

Lähdin tilanteen rauhoituttua Been kanssa kotiin. Poika nukahti kotimatkalla niin, etten hennonnut siirtää tuvaistuimesta pois, vaan päätin antaa nukkua siinä ruoka-aikaan asti. Istuin nojatuolissa virkaten, ukkeli lattialla edessäni. Pieni inahdus miehestä kuului juuri siihen aikaan kun odotinkin. Laitoin virkkuutyöni pois. Kääntyessäni Beetä kohti, oli poika ehtinyt muuttua kasvoiltaan täysin siniseksi. Vartalo oli vääntynyt kaarelle. Ilme kasvoilla oli kuin valtavan itkukohtauksen aiheuttama irvistys. Itkukohtausta ei kuitenkaan ollut, pieni inahdus vain.

Riuhtaisin pojan irti istuimesta ja yritin saada taas hengittämään. Pikkuinen oli kuitenkin täysin krampissa eikä kyljelleen laittaminen, selän taputtelu, kasvojenpuhaltelu, eikä muutkaan keskolassa opitut neuvot auttaneet. Lopulta poika valahti harmaaksi ja löysäksi käsilleni. Juoksin ympäri asuntoa etsien puhelintani. Näppäillessäni puhelimeen 112 tajusin käsieni tärisevän niin, että kohta tipputtaisin lapsen lattialle. Laskin pojat maahan samalla hetkellä kun hälytyskekus vastasi puheluuni.

Kertoessani tilannetta, näin Been rintakehän nousevan. Hengityksiä tuli, mutta satunnaisesti. Yksi hengitys ja taas pitkä tauko. Toinen hengitys. Hälytyskeskus lähetti apua. Sain sulkea puheliman ja soitin miehelle, joka oli kodin läheillä ulkoilemassa. "Tule kotiin. Ambulanssi on tulossa. Bee ei hengitä." Kun laskin puhelimen, kuulin jo sireenien äänen. Lähdin juoksemaan poika käsilläni alakertaan, kun tajusin että kerrostalomme alaovet ovat jo lukossa. Portaissa tunsin kuinka pojan hengitys alkoi pikkuhiljaa palautua.

Ambulanssi oli pihalla nopeasti. Ennen kuin mies ehti juosten vähän matkan päästä paikalle, oli pihalla jo kolme yksikköä. Bee hengitteli, vaikkakin laiskasti. Suurin hätä oli kuitenkin jo ohi. Ambulanssimatka kuljettiin ilman pillejä ja valoja, happimaski koko ajan pojan kasvoilla. Välillä jouduin herättelemään pikkuista kun tunsin, että hengitys alkaa taas hidastua.

*

Perillä meitä vastassa oli tuttu lääkäri. Sama lääkäri oli ensimmäisestä päivästä alkaen hoitanut poikia keskolassa. Vasta tuolloin lääkärin huoneessa Bee alkoi ripuloida. Saman näköistä ja hajuista tavaraa kuin aiemmin päivällä veljellä. Niin kuljetettiin Bee veljen yläkertaan lasten teho-osastolle eristyksiin. Samat lääkitykset päälle, samat näytteet laboratorioon tutkittaviksi.

Yön mietin asiaa. Bee oli tehnyt aiemminkin vastaavanlaisia temppuja. Ilman suurempaa varoitusta vetänyt itsensä kaarelle ja lopettanut hengittämisen. Tähän asti olin kuitenkin saanut pikku kikoilla kohtaukset katkeamaan. Voisiko jo parin viikon ajan jatkuneet kohtaukset olla merkki jostain isommasta? Tuntui epätodennäköiseltä, että lapsi oireilisi alkavaa vatsatautia niin pitkään.


*

Aamuun mennessä lääkärit olivat vakuuttuneita siitä, että hengityskatkos johtui vain alkavasta vatsataudista. Bee siirrettäisiin teho-osastolta infektio-osastolle. Yritin selittää lääkärille yöllisiä mietteitäni. Lääkäri puhui apneasta. Toistin kertomani ja sanoin, ettei mielestäni kohtaus ollut apnea. Lääkäri toisti sanomansa ja puhui edelleen apneasta.

Muutaman tunnin päästä mieheni ryhtyi syöttämään Beetä. Kesken kaiken alkoi poika taas kramppaamaan. Painoin hädissäni hoitajan kutsunapulaa, mutta niin nopeasti meni pikkuinen niin huonon näköiseksi, että juoksin käytävään hakemaan apua. Paikalle tuli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Yrityksistä huolimatta eivät hekään saaneet hengitystä alkamaan. Poika oli taas veltto ja harmaa. Lääkäri toisteli sykkeen kuitenkin tuntuvan. Kiireellä lähdimme kohti teho-osastoa. Hississä Bee aloitti jälleen hengittämään.

Tilanteen rauhoituttua keskustelin teo-osaston lääkärin kanssa. Selitin mitä oli tapahtunut. Lääkäri puhui taas apneasta, nyt syömiseen liittyvästä. Yritin selittää miten kohtaukset alkavat kaarelle vääntymisestä, eikä tietääkseni apneoihin liity kouristelu. Nyt tunnuin saaneen viestin perille. Lääkäri alkoi puhumaan affektikrampista. Tyypillisä kuulema tuon ikäiselle.


*

Ilta ehti pitkälle ennen kuin lähdimme miehen kanssa sairaalasta. Tärisin. Jalat pettivät alta. Parkkipaikalla maassa istuen yritin itkuni seasta saada miehelle sanotuksi, etten voisi mennä kotiin nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen. Mies epäili pystyisikö meistä kumpikaan ajamaan autoa. Soitimme ystäväpariskunnalle ja pääsimme heille yöksi.


*

Seuraavana päivänä saapuessamme sairaalaan tuntui kuin lääkärit olisivat unohtaneet täysin edellisen päivän keskustelumme. Teholta poika tahdottiin siirtää jälleen takaisin infektio-osastolle koska "apneat näyttäisivät loppuneen". Infektio-osasto kieltäytyi ottamasta poikaa vastaan, heillä kun kaikki potilaat ovat eristyksissä ilman monitorivalvontaa. Onneksi kieltäytyivät, sillä Bee sai vielä tuona päivänä uuden kohtauksen. Nyt kohtaus saatiin nopeasti katkeamaan happimaskin ollessa aivan käden ulottuvilla.


*

Viikko jatkui eteenpäin. Lääkärit puhuivat affektikrampeista ja apneasta. Minä yritin saada jonkun kuuntelemaan ja ymmärtämään pelkoani hengityskatkoja edeltävistä krampeista ja niiden yllättävyydestä. Kohtauksia kun ei edellä itku tai mikään muukaan säännönmukaisuus millä niitä voisi ennustaa. Tuntui kuin kukaan ei kuulisi puheitani. Tuntui kuin kävisin saman keskustelun uudestaan ja uudestaan. Lääkärit alkoivat puhua jo kotiutumisesta.Myönnytyksenä hysteriaamme, lääkäri määräsi aivosähkökäyrätutkimuksen unenaikaisten apneoiden selvittämiseksi.

Aloin olla epätoivoinen. Olimme miehen kanssa peloissamme. Emme voisi ottaa poikaa kotiin ennen kuin tietäisimme mistä on kyse ja mistä kohtaukset johtuvat. Poikaa ei muuten uskaltaisi jäättää hetkeksikään silmistään.

Aloin epäillä omaa mielenterveyttä. Olinko sittenkin pelokas aivan turhaan? Pitäisikö minun pystyä luottamaan lääkäreihin ja pelkoni johtuvat vain traumaattisista kokemuksista? Koska pojat olivat eristyksissä, oli meidänkin kulkua rajoitettu sairaalassa. En saanut käyttää keskolan vanhemmille tarkoitettua taukotilaa, enkä käydä muiden äitien kanssa yhdessä lypsyllä. Olin menettänyt tärkeän vertaistuen tukiverkon juuri silloin, kun sitä olisin eniten tarvinnut. Oliko pelkoni siis ylimitoittunut eristyksen aiheuttamasta ahdistuksesta? Otin yhteyttä aiemin meitä auttaneeseen psykologiin ja sovimme tapaamisen.

Tapaaminen oli antoisa. Psykologi oli ensimmäinen joka todella kuunteli meitä. Tapaamisen lopussa hän sanoi uskovansa meitä. Vaikka hän ei sinäänsä voikkaan sanoa juuta eikä jaata lääkäreiden pojalle antamiin diagnooseihin, hän voi sanoa varmuudella että meidän pelkomme on aiheellinen ja tosi. Hän pyysi lupaa saada liittää Been papereihin oman lausuntonsa, jossa puoltaisi sitä ettei Beetä kotiutettaisi ennen kuin meillä on varma tunne siitä, että pärjäämme kotona.


*

Seuraavana aamuna kun tutut lääkärit keskolassa Aan kierrolla kysyivät mitä Beelle sinne toiselle osastolle kuuluu, aloin hysteerisesti itkeä. Selitin millaisia pojan kohtaukset olivat, kuinka olin yrittänyt niitä lääkäreille selittää ja kuinka paljon pelkäsimme mieheni kanssa molemmat. Katsoi lääkäriä ja näin kuinka vihdoin joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä kerroin. Tuo ihana lääkäri totesi, että hänkään ei usko että me turhasta hermostuisimme. Olihan hän seurannut meitä jo parin kuukauden ajan ja tunsi meidät.

Keskolan lääkäri otti asian hoitaakseen ja vihdoin joku todella mietti mistä voisi olla kyse. Tuon päivän aikana Beelle määrättiin liuta uusia tutkimuksia. Kyse voisi olla jostakin harmittomasta kuten refluksista tai jostain vakavammasta kuten epilepsiasta.

Viikon ajan Beetä tutkittiin ja tarkkailtiin. Uusia kohtauksia ei enää tullut ja kaikki tulokset tulivat negatiivisina takaisin. Lääkärit olivat tutkineet kaikki keksimänsä vaihtoehdot kramppien aiheuttajaksi. Lopulta aloimme itsekin luottaa siihen, että kohtaukset eivät ehkä enää uusisi. Kyse oli ollut todennäköisesti jostain tilapäisestä, mitä emme saisi koskaan selville.

Kun vihdoin aloimme mekin puhua kotiinlähtemisestä, kysyivät hoitajat ja lääkärit moneen kertaan olimmeko varmoja. Psykologin lausunto tuntui olevan tehokas. Meidän kanssa keskusteltiin pitkään erilaisita kotiutusvaihtoehdoista ja -mahdollisuuksista. Päätimme kotiutua kertarytinällä. Asumme lähellä sairaalaa ja tulisimme joka tapauksessa päivittäin Aan takia keskolaan.


*

Pojat olivat eristyksissä viikon. Vatsataudin aiheuttajaa ei saatu selville. Kohtauksia Bee ei saanut enää koskaan. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen kävimme vielä muutamassa tutkimuksessa, mutta mitään syytä kohtauksille ei koskaan löytynyt.

Äiti irti letkuista

Nyt on asunto myrkytetty. Myrkyttäjäpoika varoitteli, että nyt voi näkyä vähän enemmän toukkia liikenteessä kun ne lähtee koloistaan pakoon. Yks ollaan nähty. Toivottavasti enempää ei tarvi nähdäkään. Eihän ne vaarallisia oo, mutta jokin niissä ällöttää. Jopa tällaista Afrikassa työskennellyttä ja kaikenmaailman matoja ja heinäsirkkoja kotonaan kasvattanutta ihmistä. (Noi kaks asiaa ei muuten liity toisiinsa. Työkseni en ötököitä kasvattanut, enkä liioin Afrikassa. Kotona suomessa liskoilleni ruuaksi.)

Evakkoreissu vanhempieni luona meni lähes ongelmitta. Ainoa onglema oli kissa, joka uudessa kyläpaikassa meni aivan vauhkoksi. Meidän säyseistä säysein kissa ei saanut hajuilta hetken rauhaa. Sen valtasi kaikki mahdolliset eläimelliset vaistot ja lopulta se ei pystynyt katsomaan kunnolla enää edes eteensä. Niinpä nyt Bee on saanut ensimmäisen kohtaamisensa kissan kanssa. Kissa ei hyökännyt ja tahallaan raapinut, vaan villisti ympäriinsä ravatessaan, arvioi vauhtinsa väärin ja loikatessaan Been yli osui kynnellä pikkuista korvaan.

Evakosta jatkettiin matkaa appivanhempien luokse. Ajateltiin, että kun kuitenkin pakataan koko revohka autoon, niin saman tien sitä ajaa vähän pidemmälle. Omalla agendallani oli myös rankan viikonjälkeen tarpeeseen tulevat apukädet. Ja valmiiksi katettu ruokapöytä. Ja talo, jossa itse ei tarvi siivota. Oli kuin olikin hyvin rentouttava ja voimia palauttava viikonloppu. Ihanaa on seurata kuinka isovanhemmat saa pikku-ukoista iloa ja pikku-ukot isovanhemmista aina valmiin sylin. Win-win.

No joo. Oli viikonlopulla myös tylsät puolensa. Saatiin kiusaksemme enterorokko. En vaan tajunnut sitä ennen kuin se iski sunnuntaina myös minuun. Poikein oireet ovat olleet niin pieniä ja vähäisiä, etten niitä osannut yhdistää. Hyvä niin. Omalla kohdalla on kuitenkin vaikea olla huomaamatta käsiä, jalkoja ja suuta vallaneita pisteitä tai kipua juodessa ja kävellessä. Onneksi ei kuitenkaan päänsärkyä tai kuumetta. Näiden vaivojen kanssa elämä vielä rullaa. Varsinkin kun viikonloppuna sai nukuttua univelat pois.

Viikonloppuna tehtiin myös iso päätös. Lopetin lypsämisen.
Lypsin 200 päivää. Se tekee n. 1200 lypsykertaa. Minuutteina 1800. Tunteina 300. Vuorokausina 12,5. Aika pieni uhraus siihen nähde, kuinka iso hyöty siitä on pojille ollut. Silti tuntuu vapauttavalta lopettaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta

Olen kirjoitellut luonnoksiksi joitakin juttuja ja tapahtumia keskola-ajastamme. Terapeuttista yrittää saada muistoihin tolkkua. Kirjoittaminen auttaa hahmottamaan muuten sekavina päässä pyörivät ajatukset.

Julkaisen niitä sitä mukaan kun saan valmiiksi, en kronologisessa järjestyksessä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 1

Pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, Bee taisi olla happiviiksissä ja Aa c-papissa. Olin edellisenä päivänä katsellut Aata sisälläni tunne, että jokin on hassusti. Sanoin asiasta omahoitajalle, joka tuli vuoronsa aikana samaan tulokseen. Ihan varmasti emme kuitenkaan osanneet sanoa mikä on pielessä.

Nyt poikia oli hoitamassa osastolla vain satunnaisesti vuoroja tekevä nuori hoitaja. Istuin nojatuolissa Aa sylissäni odottelemassa silmäläääkäriä. Niin kuin monesti, nytkin hengitys vaikeutui syliin nostaessa. Yritin hakea pojalle parempaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Laskeskelin kelloa katsoen pojan hengitystiheyttä. Sen pysyessä jatkuvasti sadan tienoilla, päätin laskea pojan takaisin sänkyyn ja kiinni mittareihin.

Yleensä aika nopeasti hengitys helpottui kun ukkelin laittoi takaisin sänkyyn. Tällä kertaa ei. Mittarit näyttivät samoja lukemia kuin olin itse laskenut. Kävin hakemassa hoitaja. Hoitaja haki lääkärin. Otettiin verikokeet. Mittailtiin verenpainetta. Tuli toinen lääkäri. Osaston verianalyysikoneen tulokset näyttivät vain kysymysmerkkejä. Otettiin uudet näytteet. Hoitaja tiputteli pojan silmiin laajennustippoja silmälääkäriä varten. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, koska kaikki muuten tuntui pojalla olevan kunnossa. Kolmas lääkäri kävi tutkailemassa. Vieläkään ei oikein kukaan keksinyt mistä kiikastaa. Otettiin lisää verinäytteitä.

Silmälääkäri saapui. Ei se silmälääkäri, joka on erikoistunut vauvojen silmien tutkimiseen. Kesätuuraaja. Joku keskolan lääkäreistä päätti, että Aata ei tänään tutkita. Liian paljon rasitusta yhteen päivään muutenkin ja kun vielä terveydentilasta ei voitu olla varmoja. Bee tutkittaisiin niin kuin oli suunniteltu. Koska Aa tarvitsi jatkuvaa tarkkailua, hoitaja pyysi minua pitämään Beetä kapalossa silmälääkärin tutkimuksen ajan. Ei tutkimuksessa ollut mitään ihmeellistä. Näitä oli tehty jo monet kerrat ja olin aina ollut paikalla. Been hengityskin oli jo niin hienoa, että tutkimuksen ajaksi riitti happimaski varalta viereen.

Kun silmälääkäri oli juuri aloittanut Been tutkimisen, säntäsi yksi keskolan lääkäreitä huoneeseen. Aan verikokeiden tulokset olivat olleet heikot ja verenpaine laskenut niin, että poika olisi laitettava hengityskoneeseen. Huoneessa alkoi melkoinen tohina, silmälääkärin samalla yrittäessä kovasti keskittyä tekemiseensä. Bee ei tehnyt silmälääkärin työstä helppoa, vaan huusi ja sätki kaikella voimallaan.

Yhtäkkiä Bee hiljeni ja valahti aivan löysäksi. Silmälääkäri ei huomannut mitään, vaan jatkoi tutkimista. Keskeytin ja yritin saada Been taas tajuihinsa. Ei auttanut. Pyysin vieressä Aan intubointia valmistelevan lääkärin Been luokse. Lääkäri saikin Been havahtumaan. Lääkäri määräsi napakasti hoitajan hakemaan apua. Äiti ei missään nimessä voi olla tutkimuksen aikana vastuussa lapsesta. Kun toinen hoitaja tuli paikalle, lähdin huoneesta käytävälle.

Tärisin. Istuin alas ja yritin rauhoittaa hengitykseni. Tuntui, että pyörtyminen ei ollut kaukana. Oli vaikea ymmärtää mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Keskustelin myöhemmin lääärin kanssa tilanteesta. Hän oli aidon pahoillaan siitä, että olin joutunut keskelle kaikkea. Siitä, että hoitaja ei ollut heti ymmärtänyt pyytää toista hoitajaa avuksi. Siitä, että silmälääkäri oli kokematon ja jännityksen keskellä ei huomannut että poika lopetti hengittämisen. Kehui minua. Olin tilanteen hektisyyteen ja kauheuteen nähden toiminut tyynesti ja järkevästi.

Silmälääkäri ei onnistunut saamaan riittäviä tuloksia Beeltä, vaan pyysi toista lääkäriä tulemaan parin päivän päästä uudestaan arvioimaan tilanteen.
Aan vaivaa ei koskaan saatu selville. Poika oli hengityskoneessa viikon.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Mörkö

Viikonloppu taisi käydä voimille. Peilistä nimittäin katsoo vastaan mörkö.

Kummallisesti sitä aina löytää voimaa siihen tiukimpaan hetkeen. Päivystyksessä ja sairaalassa ollessa huijasin itsänikin tyyneydellä. ("Tälläistähän tää meillä on, ei tässä ihmeempiä.") Sunnuntai illalla pistin vielä väsymyksen kahden huonosti nukutun yön piikkiin. Maanantaina syytin uudelleen yltynyttä flunssaa. (Illalla olin niin väsynyt, että kaikki oli liikaa. Itku meinasi tulla kun mies kertoi vitsin.) Eilen syytin poikia, jotka eivät nukkuneet ollenkaan päikkäreitä. Ja nälkää. (Aamulla heitin viimeiset leivät homeisina roskiin. Päivällä mietin mitä saa valmistettua yhdellä kädellä ketsupista ja margariinista.)

Lopulta illalla Aata syöttäessä purskahdin itkuun. Väsytti, nälätti, janotti, niveliä särki, ahdisti. Silloin vasta sain ajatuksesta kiinni. Viikonloppu oli pelottava. Niin monta kamalaa takapakkia sai keskolassa alkunsa noilla samoilla oireilla.

Pojat kastanut pappi kysyi jutellessamme, kuinka kauan meni, että pelko hellitti ja uskalsi uskoa poikien selvinneen? Vastasin kierrellen ja kaarrelle, kun en pystynyt sitä suoraan sanomaan. Ei se ole hellittänyt ja pelkään ettei se hellitä ikinä.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Saldo 125

Meidän perheen tämän vuoden sairaalayösaldoa kartutettiin taas viikonloppuna. Nyt on kasassa öitä 125. Se on sitten yli kolmasosa tämän vuoden öistä. Jos laskee jokaisen kohdalta henkilökohtaisen saldon ja ne yhteen, niin sairaalassa on vietetty nyt 218 yötä. Ajattelin, että loput yöt ollaan tänä vuonna kotona.

Aa oireili kummallisesti itkuisuudella, pienellä lämmönnousulla ja kovin tiheällä hengityksellä lauantai aamuyöstä alkaen. Puolen päivän aikaan, kun hengitys ei tasaantunut, lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä osastolle iltaan asti seurantaan. Vaikka kuinka pistin vastaan, niin "iltaan asti" muuttui lääkärin iltakierrolla "aamuun asti".

Olen melko varma, että syy oli lääkärin tuoreudessa. Kyseinen lääkäri teki vielä viime kesänä harjoittelua keskolassa. En kyllä itsekään olisi meidän pojan kaltaista vaikeaa BPD-tapausta uskaltanut päästää kotiin, jos olisin ollut tuon nuoren lääkärin kengissä. Päivällä kokeneemmatkin lääkärit olivat olleet epävarmoja tilanteesta ja ottaneet tarkkailuun. Ymmärrän siis kyllä, mutta harmitti älyttömästi.

Osaan lukea Aata tarkkaan. Tiedän oikeastaan katsomalla kuinka monta kertaa minuutissa pikku-ukko hengittää. Näen vaatteiden läpi milloin hegitykseen käytetään apulihaksia. Asumme 15min matkan päässä sairaalasta. Näillä perusteilla yritin tehdä sopimusta lääkärin kanssa. Tulemme takaisin jos lämpö nousee, hengitys ei laske alle sadan tietyn ajanjakson aikana, tai apulihaksia käytetään yli jonkun ajan. Ei onnistunut. Yritin vielä vedota siihen, että Bee oli regoinut kotona poissaolemiseemme kovin voimakkaasti ja kun on vielä isänpäiväkin. Edelleen vastaus oli ei. Niinpä vietin yön sairaalan ennätys epämukavalla matkasängyllä, Aan vieressä, huonosti ilmastoidussa eristyshuoneessa.

Onneksi vierailu jäi yhteen yöhön. Aamulla ukkeli oli taas oma itsensä, lämpö normaali ja hengitys rauhallista. Tuntui, että ne keksii vielä jonkun verukkeen pitää meidät siellä, jos nyt ei lähdetä vikkelään. Teki mieli juosta ulos.


***

Keskustelin miehen kanssa siivousfirman palkkaamisesta. Päätimme kokeilla. Vaan heti tuli rattaaseen kapuloita:
Löysin olohuoneesta turkiskuoriaisen toukkia. Yök. Ensi perjantaina siis otan pojat ja kissan kainaloon ja lähdemme aamusta evakkoon. Tuholaistorjuja tulee käsittelemään jalkalistat ja tuuletusventtiilit myrkyllä. Myrkky on kuulema muuten vaaratonta ihmisille (ja kissoille), mutta käsittelyn jälkeen muutaman tunnin ajan sitä höyrystyy ilmaan ja se rasittaa kehukoja. Mikäs sen mukavampaa kahden keuhkosairaan lapsen kanssa? No tietenkin se, että kuukauteen en saa imuroida enkä pyyhkiä jakalistoja! Kuukauden päästä myrkyttäjä tulee uusimaan käsittelyn. Uusintaa edeltävänä päivänä saan siivota, mutta uusinnan jälkeen on jälleen odotettava kuukausi. Jesh! Ihanaahan se on antaa poikien peuhata lattiatta, jossa pyörii siis kahden kuukauden ajan väkisinkin pölyä, kun sitä ei saa kunnolla siivota pois.

Ainakin on tekosyy joulusiivottomuudelle.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Jaksais vai maksais?

Tapasin eilen äitiyslomalla olevaa ystävääni ensimmäistä kertaa play-date-meiningillä. Tai no, ystävän lapsi on jo yli 1v. joten leikit meidän poikien kanssa jäi vähäisiksi. Oli silti ihanaa. Joimme yhdessä päiväkahvit ja kävimme pitkällä kävelyllä. Illa ystäväni soitti ja kertoi tytöllä nousseen kuumeen. Tietysti. Nyt seuraillaan tarkasti meidän ukkeleita, mutta hyvältä näyttää vielä.

Erityisen ihanaa tapaamisen aikana oli seurata kuinka  hienosti ystäväni kasvatti lastaan. En voinut olla hämmästelemättä.
Lapsi on vilkas. Äiti totesi asian ilman sen suurempaa tunnelatausta. Ystäväni osasi mahtavalla tavalla suhtautua omaan rauhalliseen tyyliinsä siihen, että lapsensa luonne on mitä on. Ei kokenut olevansa epäonnistunut äiti. Ei hävennyt kyläpaikassakaan lastaan, vaan antoi lapsen vipeltää niissä määrin mitä minä koin kotonani sopivaksi. Ymmärsi vilkkauden olevan eri asia kuin tuhmuus. Heti heidän saapuessaa äiti teki arvion, että meillä on paljon lasta varmasti kiinnostavaa ja houkuttelevaa, mutta mitään ei tarvitse heidän takia siirtää piiloon. Ystäväni kulki lapsen perässä hermostumatta, sopivan napakasti kieltäen, antaen kuitenkin vapauden tutkia. Vahinkojakin toki sattui, mutta niistä mentiin eteenpäin ilman turhaa paniikkia tai sättimistä. Ihailtavaa.

Oli mukava huomata, että kasvatusasioissa olemme ystäväni kanssa samoilla linjoilla. Tai no, minulla ne ovat vielä vain ideoita ja tavoitteita. Ystäväni tuntui onnistuvan siinä, mitä itse toivoisin joskus osaavani pikku ukkojen kanssa. Saa nähdä..

Mietin illalla laitanko ystävälleni viestin kertoakseni kuinka paljon arvostan häntä äitinä. En vielä tohtinut, mutta miksikäs en. Itse saisin varmasti moisesta viestistä voimaa moneksi päiväksi.


***

Olen harkinnut siivousfirman palkkaamista. Kerran kuussa joku kävisi pikkuisen perusteellisemmin, pikkuisen taitavammin loihtimassa kotimme puhtaaksi. Aluksi ajattelin asiaa vitsinä, nyt hiukan enemmän tosissaan. Niin tosissani, että soitin yhteen kotisiivousta tarjouavaan yritykseen tänään kyselläkseni arviota siitä kuinka kauan kotimme siivoukseen menisi ja mitä se maksaisi. Miehelle en ole asiasta vielä puhunut.

Siivoan kyllä. Joka päivä. Miehen palattua isyyslomalta töihin on siivouksen taso on kuitenkin parhaimmillaankin ollut perusteellinen hätäsiivous. (Sis. nopea imurointi, lattioidenpesu+pölyjen pyyhkiminen. Ei sis. tuolien nostaminen lattialta, sohvansiirtäminen, mattojen liikuttaminen jne.) Viikonloppuina onnistuisi varmasti miehen kanssa yhdessä siivota kunnollakin, mutta aina keksin parempaakin tekemistä. Mies kun vielä vihaa koko homaa, on yhdessä siivoaminen raskasta. Itse tykkään siivota rauhassa ja ajalla. Mies murisee imurin kanssa kilpaa ja huiskii menemään niin, että pölyt pyyhkiytyy hyllyltä pelkästä vauhdin aiheuttamasta tuulahduksesta.

Nyt siis käyn tiukkaa sisäistä debattia asiasta. Kumpi on minulle arvokkaampaa aika vai raha? Saisimmeko pienistä tuloistamme säästettyä tuon siivousfirman arvioiman 60-75e/kk? (Tuosta summasta tosin verottaja vuoden lopulla hyvittää 60% kotitalousvähennyksiä.) Onko siivoojan palkkaaminen käsittämättömän laiskuuden merkki? Olenko elitisti ja/tai porvari? Vai voisinko sittenkin olla pienyrittäjän asialla ja lapsieni etujen ajaja? Kehtaisinko koskaan kertoa kenellekään? Saisinko tuolla summalla ostettua tarvittavaa voimaa olla ystäväni kaltainen kasvattaja?

Täytynee varovaisesti keskustella asiasta miehen kanssa.

torstai 10. marraskuuta 2011

Ylen vammaisiltaa odottaessa

En pääse irti Taina K:n aiheuttamasta kohusta. Harmittaa koko juttu. Miten tässä kävi niin, että juttu jäi ainoastaan pyörimään Tainan ympärillä ja se todellinen aihe unohtui täysin? Vaikka olenkin sitä mieltä, että tuollasia ei sivistysvaltiossa voi julkisesti laukoa, niin silti perun sanani siitä, että Taina ansaitsee kaiken ryöpytyksen mitä tää sille on aiheuttanut. Tappouhkaukset ei myöskään kuulu sivistykseen, eikä kukaan ansaitse niitä.

Mihin jäi kunnolliset keskustelut siitä, miksi edelleen kehitysvammaisuutta pelätään? Missä on perustellut asiantuntevat puheenvuorot siitä mitä kehitysvammaisuus tarkoittaa ja mitä hyötyjä intgraatiosta ja inkluusiosta on kaikille? Toivon kehitysvammaisten etujärjestöjen jo suunnittelevan näkyviä kampanjoita kehitysvammaisuustietoisuuden lisäämiseksi. Tiedon lisääminen on ainoa tie ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

En olisi uskonut, että otan tän koko jutun näin henkilökohtaisesti. En tiedä kertooko se, että olen oikealla alalla vai, että mun pitäis nopeasti keksiä joku uusi urapolku kun tähän alaan oon niin tunteellisesti sitoutunut?
Taidan kaivaa esiin Simo Vehmaksen kirjoitukset ja imeä niistä lohtua.

Vahva tunne siitä, että tästä aiheesta jatketaan vielä..

tiistai 8. marraskuuta 2011

Levosta kiitollinen

Mies on viime päivät loistanut ihanuudellaan. Aamuisin ennen töihinlähtöä on se siivonnut edellisen illan jäljet, tyhjentänyt tiskikoneen, laittanut pojille aamupalan ja syöttänyt vielä toisen. Erityisen iso asia mulle on ollut tiskikoneen tyhjentäminen. Ei mitenkään vaativin homma tässä talossa, mutta siksi nimenomaan. Se on sellanen ärsyttävä pikkuhomma, mikä pitäis jaksaa tehdä joka päivä. Sellanen mikä menee nopeasti ohi, mutta jonka aloittaminen multa vaatii ihan älyttömästi. Mun koko päivä on helpompi ja parempi kun mies on aamulla tehnyt tuollasen pikku jutun. Saan ruuan jälkeen aina tiskit suoraan koneeseen, eikä ne kasaannu hermoja raastavaksi vuoreksi tiskipöydälle.
Pitäis varmaan muistaa miehelle kertoa, kuinka kiitollinen olen. Hävettää kun en oo muistanut kertaakaan kiittää.

***

Viikonloppu oli kiva. Perjantai meni pakatessa ja sillon tuntui, ettei mikään voi olla moisen säätämisen arvoista. Lauantai aamuna syötettiin pojat, pakattiin auto ja lähdettiin parin tunnin ajomatkan päähän mummolaan. Ennen kuin autosta oltiin kunnolla pihalle päästy, oli mamma jo juossut ulos vastaan. Sama innostunut meno jatkui koko vierailun ajan. Sitä oli herttaista seurata. Bee tuntui unohtavan olevansa flunssassa. Hymyili ja leperteli isovanhemmilleen jatkuvasti.  Aa oli oma rauhallinen itsensä, eikä ympäristön vaihtumine tuntunut häntäkään häiritsevän.

Minä nautin kaikin siemauksin innokkaista apukäsistä, valmiiksikatetusta pöydästä, miehen kanssa tehdystä lenkistä ja saunasta. Kun appivanhemmat ovat vielä miellyttävää keskusteluseuraa, niin viikonloppu tuntui enemmän kuin kaiken vaivan arvoiselta. Eiköhän me aika nopeasti lähdetä uudestaan kyläilylle.

***

Lauantai illan harmiksi huomasin inhottavan tunteen kurkussa. Eiliseen mennessä tunne yltyi oikein kunnon flunssaksi. Päivä oli raskas ja ilta raskaampi. 10h unet (kiitos rakkaan mieheni) kuitenkin tuntuu tehonneen ja tänään olo on jo hurjasti parempi. Voi kun tää tosiaan menis näin helpolla.


Pitäisköhän sitä isänpäiväksi keksiä jotain oikeen mukavaa miehelle kiitokseksi kaikesta ihanuudesta...

torstai 3. marraskuuta 2011

NIMBangsti

Oon aivan pöyristynyt. Oikeasti syvintä sisintäni myötä kauhuissani. Pakko avautua.

Katsoin äsken Ajankohtaisen kakkosen viime viikon tiistailta. Jaksossa käsiteltiin Liedon Verkatehtaalle suunniteltuja kehitysvammaisten asuntoja. Ja niin kuin aina, jossain kun vammaiset uskaltautuu lähelle muun kansan asutusta, niin nytkin joku on keksinyt hyvän syyn miksi ei just sinne. Tällä kertaa eritytisen pöyristyttävää on, että ohjelmassa haastateltu Taina Kovalainen ei edes vaivautunut keksimään mitään kunnollisia tekosyitä. Ihan rehellisesti sanoi, että kehitysvammaiset on ällöttäviä ja vaarallisia, laskevat lähiasuntojen arvoa ja ovetkin pitää lukita jos sellasia tulee sinne pyörimään.

Raivostuttavaa! En mä niin sinisilmäinen oo, että mä en ymmärtäis, että monien asenteet on tuollaiset. Mä vaan haluaisin ajatella asuvani sivistysvaltiossa, jossa ihmisillä on käytöstavat. (Ja nyt en harhaudu vaahtoamaan siitä, että kansanedustajat ei vaan voi päästellä suustaan mitä tahansa, vaikka kuinka edustais peruskansaa. Mikään ei oikeuta huonoa käytöstä, ei varsinkaan kansanedustajille. Jos valtakunnan eturiviltä hyväksytään moiset möläytykset, niin mitä se kertoo meidän maan siivtyksestä?!) Hienoahan ois jos oikeasti saatais kansa aidosti hyväksymään ja ymmärtämään erilaisuus voimavarana, ei uhkana. Niin ei vaan taida ikinä käydä. Silti pidän jotenkin hyväksyttävämpänä sitä, että naamioidaan omat pelot jonkun tekosyyn taakse. Esimerkkinä vaikka Liedon naapurissa Turussa tällä hetkellä käytävä keskustelu kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta lähiseudun ihmisille kuulema tärkeälle virkistysalueelle. (Oon harkinnut mennä sinne kalliolle istumaan ja tarkkailemaan kuinka monta ihmistä siellä todella päivässä ulkoilee.)

Tein viime keväänä esseen siitä, miten asenteet vammaisia kohtaan ovat avartuneet. Yleinen asennemuutos koko ajan yksilökeskeisempään suuntaan sattaa olla monessa kohtaa turmiollista yhteiskunnalle, mutta vammaisille se on tuonut tarvittavaa mahdollisuutta vaatia. Jokaisella kun on oikeus olla sitä mitä haluaa, heijastuu se myös vammaisiin. Kuntoutusta ja esteettömyyttä yritetään koko ajan enemmän tuoda vammaisten luonnolliseen ympäristöön, eikä jokaista vammaista enää viedä helvetin kyytiä jemmaan laitokseen kauas muista ihmisistä. Pienin askelin ehkä siis saatetaan olla menossa kohti inkluusioyhteiskuntaa, joka on vaikean matkan päässä (ehkä mahdottoman), mutta ois kaiken sen vaivan arvoinen.
Kaiken maailman taina kovalaiset on märkä rätti päin naamaa munlaiselle idealistille.

Vaan onneksi maailmassa on myös appiukkoja. Siis sellaisia kuin omani.
Appivanhempieni talon viereen päätettiin rakentaa kehityvammaisten asuntola. Tottakai se tarkoitti ovelta ovelle kiertävää adressia suunnitelmien kumoamiseksi. Appi oli nimienkerääjllle kertonut odottelevansa sitä adressia, missä kerätään nimiä niiden ihmisten poistamisesta naapurustosta, jotka ovat allekirjoittaneet ensimmäisen adressin. Pilaavat moiset ihmiset appiukon tunnelman.

Alla vielä linkki tuohon Ajankohtaisen kakkosen jaksoon. Juttu alkaa 30min kohdalta. 
http://areena.yle.fi/video/1319570745531

Jään pyörittelemään päätäni tuohtuneena.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Wau ja oih!

Jo toinen hyvä osastonäyttökerta putkeen!
Aa oli kasvanut viikossa samana verran kuin aiemmin kuukaudessa. Sydän tutkittiin ja hyvien tuloksien jälkeen saatiin ohjeistus miten pikkuhiljaa vähennetään nesteenpostolääkkeitä ja ennen joulua niistä toivottavasti ollaan päästy eroon. Mahtavaa!

Vähän jännitin etukäteen fysioterapeutin kommennteja Been kehityksestä. Viimeeksi kun käytiin jäytillä ja sanoin, että poika yrittää jo kääntyä selältään vatsalleen, niin fyssari torppasi puheeni. Ei voi vielä yrittää, aivan liian aikaista. Viime sunnuntaina ristiäisten kunniaksi poika kiepsahti ympäri. Kerroin asiasta varovasti. Reaktio olikin tosi positiivinen. Nyt kuulema saa jo yrittää, vielä vaan ei ois ollut mikään kiire onnistua.  

Tuntuu ihanalta. En tiedä onko kertaakaan ollut tunne, että ei tarvi olla pojista huolissaan. Kyllä ne tuosta tokenevat. Wau! Lääkäri ja fyssari yritti kehua meitä vahempia hienosta toiminnasta. Totesin, että suurin kiitos molempien kehityksestä menee pojille itselleen ja toisilleen. Nauttivat toistensa seurasta ihan älyttömästi. Ei ne mun seurassa lattialla viihdy, haluavat vaan syliin. Mutta kun laittaa vierekkäin matolle, niin saattavat puuhailla siinä yhdessä tunnista toiseen. Pitkät lattiallaoloajat ovat varmasti iso syy hyvään fyysiseen kehitykseen.

***

Pääsin eilen lenkille sauvojen ja ystävän kanssa. Oli ihanaa. Parin pururatakierroksen jälkeen juoksin vielä kotiin. Ihan puhki olin ovesta sisään päästyäni. Yllätin itseni nousemalla aamulla sängystä ilman kolotuksia. Huomenna uusiks. Oih!