keskiviikko 23. marraskuuta 2011

"Niitä on kaks ihan koko ajan."

Eilinen oli taas niitä päiviä.

Bee aloitti sängyssä pyörimisen neljältä yöllä. Kuudelta pyöriminen yltyi huudoksi. Otin viereen, mutta kainalopaikka ei kelvannut. Pyöräytin pojan vatsanpäälle, jolloin ilme kirkastui. Poika nosti päätään, katsoi silmiin ja sanoin hymyillen "äiti".
Tiedän kyllä, että alle 4kk kehitysikäinen ei oikeasti vielä ymmärrä sanojen päälle mitään. Sattui vaan sopivasti käymään, että poika valitsi jokeltaa peräjälkeen juuri nuo äänteet. Silti se lämmitti mieltä.

Siinä se menikin päivän paras hetki. Loppupäivä kului minulta itkua kuunnellessa ja taltutellessa. Ensimmäisen ruokavälin itki Bee, toisen Aa, jne. Kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen olisin kerrankin ollut valmis nukahtamaan päiväunille minä hetkenä hyvänsä. Ei tarvinnut.
Illalla kerroin siskolle päivän kulusta: "Niitä on kaks ihan koko ajan".

Kun mies saapui vihdoin kotiin, kappasi hän pojat huostaansa. Minä laahustin iltapesulle ja kaaduin sänkyyn. Kissa käpertyi kainalooni ja sen suloiseen kehräämiseen nukahdin. Hyvät 8 tunnin unet ilman keskeytyksiä. Joskos tästä päivästä tulisi vähän vähemmän sellainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti