torstai 17. marraskuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 1

Pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, Bee taisi olla happiviiksissä ja Aa c-papissa. Olin edellisenä päivänä katsellut Aata sisälläni tunne, että jokin on hassusti. Sanoin asiasta omahoitajalle, joka tuli vuoronsa aikana samaan tulokseen. Ihan varmasti emme kuitenkaan osanneet sanoa mikä on pielessä.

Nyt poikia oli hoitamassa osastolla vain satunnaisesti vuoroja tekevä nuori hoitaja. Istuin nojatuolissa Aa sylissäni odottelemassa silmäläääkäriä. Niin kuin monesti, nytkin hengitys vaikeutui syliin nostaessa. Yritin hakea pojalle parempaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Laskeskelin kelloa katsoen pojan hengitystiheyttä. Sen pysyessä jatkuvasti sadan tienoilla, päätin laskea pojan takaisin sänkyyn ja kiinni mittareihin.

Yleensä aika nopeasti hengitys helpottui kun ukkelin laittoi takaisin sänkyyn. Tällä kertaa ei. Mittarit näyttivät samoja lukemia kuin olin itse laskenut. Kävin hakemassa hoitaja. Hoitaja haki lääkärin. Otettiin verikokeet. Mittailtiin verenpainetta. Tuli toinen lääkäri. Osaston verianalyysikoneen tulokset näyttivät vain kysymysmerkkejä. Otettiin uudet näytteet. Hoitaja tiputteli pojan silmiin laajennustippoja silmälääkäriä varten. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, koska kaikki muuten tuntui pojalla olevan kunnossa. Kolmas lääkäri kävi tutkailemassa. Vieläkään ei oikein kukaan keksinyt mistä kiikastaa. Otettiin lisää verinäytteitä.

Silmälääkäri saapui. Ei se silmälääkäri, joka on erikoistunut vauvojen silmien tutkimiseen. Kesätuuraaja. Joku keskolan lääkäreistä päätti, että Aata ei tänään tutkita. Liian paljon rasitusta yhteen päivään muutenkin ja kun vielä terveydentilasta ei voitu olla varmoja. Bee tutkittaisiin niin kuin oli suunniteltu. Koska Aa tarvitsi jatkuvaa tarkkailua, hoitaja pyysi minua pitämään Beetä kapalossa silmälääkärin tutkimuksen ajan. Ei tutkimuksessa ollut mitään ihmeellistä. Näitä oli tehty jo monet kerrat ja olin aina ollut paikalla. Been hengityskin oli jo niin hienoa, että tutkimuksen ajaksi riitti happimaski varalta viereen.

Kun silmälääkäri oli juuri aloittanut Been tutkimisen, säntäsi yksi keskolan lääkäreitä huoneeseen. Aan verikokeiden tulokset olivat olleet heikot ja verenpaine laskenut niin, että poika olisi laitettava hengityskoneeseen. Huoneessa alkoi melkoinen tohina, silmälääkärin samalla yrittäessä kovasti keskittyä tekemiseensä. Bee ei tehnyt silmälääkärin työstä helppoa, vaan huusi ja sätki kaikella voimallaan.

Yhtäkkiä Bee hiljeni ja valahti aivan löysäksi. Silmälääkäri ei huomannut mitään, vaan jatkoi tutkimista. Keskeytin ja yritin saada Been taas tajuihinsa. Ei auttanut. Pyysin vieressä Aan intubointia valmistelevan lääkärin Been luokse. Lääkäri saikin Been havahtumaan. Lääkäri määräsi napakasti hoitajan hakemaan apua. Äiti ei missään nimessä voi olla tutkimuksen aikana vastuussa lapsesta. Kun toinen hoitaja tuli paikalle, lähdin huoneesta käytävälle.

Tärisin. Istuin alas ja yritin rauhoittaa hengitykseni. Tuntui, että pyörtyminen ei ollut kaukana. Oli vaikea ymmärtää mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Keskustelin myöhemmin lääärin kanssa tilanteesta. Hän oli aidon pahoillaan siitä, että olin joutunut keskelle kaikkea. Siitä, että hoitaja ei ollut heti ymmärtänyt pyytää toista hoitajaa avuksi. Siitä, että silmälääkäri oli kokematon ja jännityksen keskellä ei huomannut että poika lopetti hengittämisen. Kehui minua. Olin tilanteen hektisyyteen ja kauheuteen nähden toiminut tyynesti ja järkevästi.

Silmälääkäri ei onnistunut saamaan riittäviä tuloksia Beeltä, vaan pyysi toista lääkäriä tulemaan parin päivän päästä uudestaan arvioimaan tilanteen.
Aan vaivaa ei koskaan saatu selville. Poika oli hengityskoneessa viikon.

2 kommenttia:

  1. en osaa sanoa mitään.. voin vain kuvitella millaista on ollut kahden keskosen kanssa.. yhdenkin kanssa sai jo olla silmät ja sydän syrjällään.

    Tuttua, läheistä ja silti niin kaukaista.

    hienoa, että olet alkanut myös jäsentää ajatuksia, tunteita, muistoja tekstiksi.

    VastaaPoista
  2. Hurjia hetkiä olette kokeneet. Ja tulee oman lapsen startti mieleen. Vaikka meillä olikin "hyvillä viikoilla" syntynyt oli apnea raju. Erään 10 min kestäneen apnean jälkeen minun oli vain pakko päästä ulos sairaalasta. En kestänyt enää yhtään kellon kilkatusta, laitteen piipitystä tai ainuttakaan apneaa. Minun sietokykyni siltä päivältä oli ylitetty reippasti. Pelko ja kauhu lapsestani tuolla hetkellä sai oikosulkuun koko järjestelmäni.

    VastaaPoista