Tänään lähdetään viettämään joulua appivanhempien luokse. Mies sai lomaa, joten ollaan pitempään matkassa. Appiukko soitti eilen kysyäkseen, onko meillä toiveita loman ajaksi. Mies toivoi, että me voitais levätä. Luulen, että se ois onnistunut toivomattakin.
Minua on siunattu aivan ihanilla apiivanhemilla. Olen osannut arvostaa jo ennen poikien syntymää, mutta tämän myötä arvostus nousi aivan uudelle tasolle. Välistä aina harmittaa, että asuvat parin tunnin ajomatkan päässä, eivätkä siis pääse mukaan arkeen. Toisaalta olen salaa onnellinen siitä, että asuvat kauempana. Jos asuisivat vieressä, ei meillä olisi tekosyytä mennä viikonlopuksi yökylään ja nauttia täysin siemauksin viiden tähden isovanhenhotellissa. Maksuksi ylläpidosta vaativat saada lapsenlapsiinsa rajattoman sylissäpito-oikeuden.
***
Huomenna saunon, syön läjäpäin kraavisiikaa, muita kylmiä kalaherkkuja ja suklaata, lojun sohvalla villasukat jalassa ja ilahdun loputtomasti lahjoista. Edellisen kaavan mukaan on mennyt kaikki joulut, jotka olen yhdessä miehen kanssa viettänyt. Hyvä kaava. Tänä vuonna superlisänä on kaksi pikkutonttua, jotka läsnäolollaan saavat isovanhempien silmät loistamaan. Enempää en voisi toivoa.
Hyvää joulua!
perjantai 23. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Joulun toivelista
Joulun toivelistalla tänään:
1. Joulu appivanhempien luona, ei sairaalassa
Aa jätti taas päivän verran joka ruualta syömättä lähes puolet. Tai no, illalla isä sai syötettyä koko annoksen ja yövelli meni kaikki. Tänään päivä lähti hyvin käyntiin. Toivotaan, että meno jatkuu näin, ettei tarvi olla sairaalassa ja nenämahaletkussa joulua. Se on varmaa, että jos sairaalaan viikonlopuksi päädytään, niin äidin ja isän henkiset voimavarat on vähissä.
2. Vähemmän kipuja
Äidin fyysiset voimavarat on myös vaarassa. Vanha olkapää vaiva yltyi eilen. Yöllä en saanut kivulta nukuttua. Aamulla tuli itku, kun kipu ei vaan hellittänyt. Kävin lääkärissä hakemassa relaksantteja. Mies ottaa vastuulleen pari seuraavaa yötä, äiti kun on tainnoksissa ja lääketokkurassa.
Pelottaa. Viimeeksi kun vaiva vaivasi, alkoi tavarat tippua käsistä. Nyt käsissä on kaksi pikkuista miestä.
3. Miehelle lomaa, perheelle aikaa
Suuri jännitys on myös miehen joululoman suhteen, saako sitä vai ei. Kiinni projektista, joka pitää saada tehtyä ennen kuin voi lomailla. Ois se vaan niin mahtavaa kun ukkokulta vois olla välipäivät poissa töistä. Päästäis vähän pidemmäksi aikaa miehen vanhempien luokse ja silti ehdittäis olla muutama päivä rauhassa kotonakin.
1. Joulu appivanhempien luona, ei sairaalassa
Aa jätti taas päivän verran joka ruualta syömättä lähes puolet. Tai no, illalla isä sai syötettyä koko annoksen ja yövelli meni kaikki. Tänään päivä lähti hyvin käyntiin. Toivotaan, että meno jatkuu näin, ettei tarvi olla sairaalassa ja nenämahaletkussa joulua. Se on varmaa, että jos sairaalaan viikonlopuksi päädytään, niin äidin ja isän henkiset voimavarat on vähissä.
2. Vähemmän kipuja
Äidin fyysiset voimavarat on myös vaarassa. Vanha olkapää vaiva yltyi eilen. Yöllä en saanut kivulta nukuttua. Aamulla tuli itku, kun kipu ei vaan hellittänyt. Kävin lääkärissä hakemassa relaksantteja. Mies ottaa vastuulleen pari seuraavaa yötä, äiti kun on tainnoksissa ja lääketokkurassa.
Pelottaa. Viimeeksi kun vaiva vaivasi, alkoi tavarat tippua käsistä. Nyt käsissä on kaksi pikkuista miestä.
3. Miehelle lomaa, perheelle aikaa
Suuri jännitys on myös miehen joululoman suhteen, saako sitä vai ei. Kiinni projektista, joka pitää saada tehtyä ennen kuin voi lomailla. Ois se vaan niin mahtavaa kun ukkokulta vois olla välipäivät poissa töistä. Päästäis vähän pidemmäksi aikaa miehen vanhempien luokse ja silti ehdittäis olla muutama päivä rauhassa kotonakin.
tiistai 20. joulukuuta 2011
Ehkä sitten taas ensivuonna.
Olen ristiriitaisin tuntein seuraillut muiden blogeja ja koteja. Kaikille muille se joulu tuntuu tulla jolkotelevan. Meidän aikakapselissa ei tänä vuonna ollut kesää, eikä nyt taida tulla joulua.
En ole mikään erityisen suuri jouluihminen. En pidä joulukoristeista, ylipirteistä nissepolkista, joululaatikoista tai suurimmaksi osaksi muistakaan joulun ulkoisista merkeistä. Silti aloitan jouluvalmistelut yleensä viimeistään elokuussa. Pidän joulun tunnelmasta.
Olen näpertelijäihminen. Säilön kesän antimia pikkupurkkeihin, joiden etiketit kirjailen kauniisti. Pitkin syksyä ostan vastaan tulevia sopivia lahjoja. Etsin ideoita ja suunnittelen millainen tänä vuonna on joulukorttimme ja millaisia karkkeja ja leinonnaisia teen tutuille. Viikkoa ennen joulua minulla on iso pino monen näköisiä itsetehtyjä herkkuja, joita lähteä jakamaan pitkin kyliä.
Yleensä en välitä joulusiivon tekemisestä. Perussiivo riittää. En vaihda jouluverhoja ja jouluvalot laitan, jos ne jostain vastaan tulevat. Joulukoristeita en oikeastaan edes omista. Kynttilöitä poltan yleensä ympäri vuoden paljon, joulun alla ehkä hieman vielä ahkerammin. Joulumusiikkia meillä taitaa olla kolme levyä, nekin hieman vaihtoehtoisia: Vuoden synkin juhla, Raskasta joulua ja se tiernapojat, jossa on Niskalaukaus taustabändinä. Minun joulumusiikki kuuluu kirkkoon ja sitä kuuluu nauttia aitona, paikan päällä.
Joulutunnelma meille tulee yleensä puuhastelusta, tuoksuista, joulukonserteista, ystävien ja sukulaisten tapaamisesta.
Vaan ei tänä vuonna.
En säilönyt kesällä mitään. En edes omiin tarpeisiin.
Viime viikolla tajusin, että joulu on tulossa, eikä meillä ole mietittynä kenenkään joululahjoja. Samaan syssyyn aloin epätoivoisesti puuhata joulukortteja. Olisin todennäköisesti luopunut koko hommasta, jollei tarkoituksena olisi ollut laittaa kiitoskorttia menemään samassa. Ehtivät onneksi joulumerkeillä lähtemään.
Joulukarkkien valmistuksen aloitin eilen. Tänä vuonna ystävät eivät saa yksittäisesti käsin valmistettuja, eritavoin maustettuja ja koristeltuja tryffeleitä ja konvehteja. Tänä vuonna valmistin valtavan panforte-mukaelman, josta saa helposti ja nopeasti leikattua paloja.
Joulusiivo tehtiin jo viikko sitten. Hätäpäissämme siivosimme ennen myskyttäjän tuloa. Seuraavan kerran täällä saa siivota kunnolla tammikuun puolessavälissä. Jo nyt pitäisi.
Sunnuntaina kun tajusin olevan jo neljäs adventti, yritin sentään hieman. Keitin riisipuuroa aamiaiseksi, laitoin spotifystä joululauluja soimaan ja sytytin kattokruunun kynttilät. Kaivoin vähät lahjat kaapista ja paketoin ne. Ei auttanut. Meidän arkinen tunnelma ei hievahdakkaan, vaan on pinttynyt huoneilmaan yhdessä kakanhajun kanssa.
Kun oikeastaan kaikki minun jouluun kuuluvat rutiinit ovat jääneet puuttumaan, huomaan kaipaavani niitä ulkoisia joulun merkkejä. Haluaisin löytää kaapistani jouluverhot. Haluaisin ripustaa jouluvalot ikkunaan. Haluaisin vaihtaa joululiinan pöytään ja polttaa adventtikynttilöitä.
Kuten alussa mainitsin, en ole erityisen suuri jouluihminen. Siltikin sivupersoonani Pienen jouluihmisen itsenstätoteuttaminen on mitä ilmeisimmin minulle tärkeää ja merkityksellistä.
Ehkä sitten taas ensivuonna.
En ole mikään erityisen suuri jouluihminen. En pidä joulukoristeista, ylipirteistä nissepolkista, joululaatikoista tai suurimmaksi osaksi muistakaan joulun ulkoisista merkeistä. Silti aloitan jouluvalmistelut yleensä viimeistään elokuussa. Pidän joulun tunnelmasta.
Olen näpertelijäihminen. Säilön kesän antimia pikkupurkkeihin, joiden etiketit kirjailen kauniisti. Pitkin syksyä ostan vastaan tulevia sopivia lahjoja. Etsin ideoita ja suunnittelen millainen tänä vuonna on joulukorttimme ja millaisia karkkeja ja leinonnaisia teen tutuille. Viikkoa ennen joulua minulla on iso pino monen näköisiä itsetehtyjä herkkuja, joita lähteä jakamaan pitkin kyliä.
Yleensä en välitä joulusiivon tekemisestä. Perussiivo riittää. En vaihda jouluverhoja ja jouluvalot laitan, jos ne jostain vastaan tulevat. Joulukoristeita en oikeastaan edes omista. Kynttilöitä poltan yleensä ympäri vuoden paljon, joulun alla ehkä hieman vielä ahkerammin. Joulumusiikkia meillä taitaa olla kolme levyä, nekin hieman vaihtoehtoisia: Vuoden synkin juhla, Raskasta joulua ja se tiernapojat, jossa on Niskalaukaus taustabändinä. Minun joulumusiikki kuuluu kirkkoon ja sitä kuuluu nauttia aitona, paikan päällä.
Joulutunnelma meille tulee yleensä puuhastelusta, tuoksuista, joulukonserteista, ystävien ja sukulaisten tapaamisesta.
Vaan ei tänä vuonna.
En säilönyt kesällä mitään. En edes omiin tarpeisiin.
Viime viikolla tajusin, että joulu on tulossa, eikä meillä ole mietittynä kenenkään joululahjoja. Samaan syssyyn aloin epätoivoisesti puuhata joulukortteja. Olisin todennäköisesti luopunut koko hommasta, jollei tarkoituksena olisi ollut laittaa kiitoskorttia menemään samassa. Ehtivät onneksi joulumerkeillä lähtemään.
Joulukarkkien valmistuksen aloitin eilen. Tänä vuonna ystävät eivät saa yksittäisesti käsin valmistettuja, eritavoin maustettuja ja koristeltuja tryffeleitä ja konvehteja. Tänä vuonna valmistin valtavan panforte-mukaelman, josta saa helposti ja nopeasti leikattua paloja.
Joulusiivo tehtiin jo viikko sitten. Hätäpäissämme siivosimme ennen myskyttäjän tuloa. Seuraavan kerran täällä saa siivota kunnolla tammikuun puolessavälissä. Jo nyt pitäisi.
Sunnuntaina kun tajusin olevan jo neljäs adventti, yritin sentään hieman. Keitin riisipuuroa aamiaiseksi, laitoin spotifystä joululauluja soimaan ja sytytin kattokruunun kynttilät. Kaivoin vähät lahjat kaapista ja paketoin ne. Ei auttanut. Meidän arkinen tunnelma ei hievahdakkaan, vaan on pinttynyt huoneilmaan yhdessä kakanhajun kanssa.
Kun oikeastaan kaikki minun jouluun kuuluvat rutiinit ovat jääneet puuttumaan, huomaan kaipaavani niitä ulkoisia joulun merkkejä. Haluaisin löytää kaapistani jouluverhot. Haluaisin ripustaa jouluvalot ikkunaan. Haluaisin vaihtaa joululiinan pöytään ja polttaa adventtikynttilöitä.
Kuten alussa mainitsin, en ole erityisen suuri jouluihminen. Siltikin sivupersoonani Pienen jouluihmisen itsenstätoteuttaminen on mitä ilmeisimmin minulle tärkeää ja merkityksellistä.
Ehkä sitten taas ensivuonna.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Ihmiskokeen väliraportti
Olen kadottanut täysin käsityksen siitä, miten lapsen pitäisi kehittyä. Vain pari vuotta takaperin tentin erinomaisin arvosanoin lapsen fyysisen-, psyykkisen-, sosiaalisen- ja kielellisenkehityksen vaiheet. En muista aiheesta enää mitään.
Ajattelin, että kun lapsi syntyy, on jännää seurata meneekö homma oppikirjan mukaan vai ei. No ei mene. Niin paljon menee ohi kehitysopin, että niitä pieniä hatariakin muistikuvia teorioista alkaa epäillä.
Viime perjantaina Aalla aloitettiin fysioterapia. Kehitysikä on 4kk, poika on vasta oppinut hallitsemaan päänsä keskiasennossa. Kääntyy kyllä kyljelleen ja kykenisi kääntymään vatsalleen, mutta kun ei kiinnosta. Pää on suhteessa muuhun vartaloon niin iso, ettei sitä saa kannateltua. Vatsamakuulla poika huutaa epätoivoisesti nenä kiinni lattiassa, kunnes joku tulee kääntämään.
Viikko sitten Bee nousi konttausasentoon. (Kehitysikä siis tuo sama 4kk.) Eteneminen tuossa asennossa ei onnistu, mutta asennossa heiluminen on jännää. Sivutuotteena konttausasentoa testaillessa, poika hoksasi että pääsee etenemään lattialla taakse päin, kun työntää käsillä. Viikonlopun ajan ukkeli on tehnyt ensimmäistä hammasta.
Kielenkehitys on tietenkin molemmilla vielä alkutekijöissään, mutta erot ovat siinäkin valtavat.
Bee on jokellellut parisen kuukautta tosi monipuolisesti. Sen kerran jokeltelusta jo muodostui selvästi sana "äiti". Viikonloppuna tajusin, että Bee ragoi nimeensä.
Aa sai itsestään äänen ulos ensimmäistä kertaa viikko sitten. Viikko on kulutettu tehokkaasti omaa uutta hienoa ääntä testaillessa. Jännänä yksityiskohtana mainittakoon, että itku on edelleen äänetöntä. Ääni tuli ensin nauruun ja sitten höpöttelyyn.
Kaikesta huolimatta en osaa sanoa kovin selkeää eroa poikien sosiaalisessa tai psyykkisessä kehityksessä. (Näitä osa-alueita pidän itse korkeimmassa arvossa.) Molemmat nauraa ja hymyilee kaikille maailman ihmisille, jotka vaan vähääkään heille suo aikaansa. Beetä kiinnostaa enemmän lelut, Aata ihmiset. Toistensa seurasta nauttivat enemmän kuin muiden.
Pitkäkestoisen ihmiskokeen väliraporttina voin siis täydellä varmuudella todeta, että lapset kehittyvät jokainen omaa tahtiaan. Stressaaminen asiata ja kehitysteorioiden tuijottelu ovat turhia.
***
Aa pääsi eroon lopusitakin lääkkeistä. Keittiölaboratorion päättymisen kunniaksi joimme miehen kanssa perjantaina kuohuvaa.
Ajattelin, että kun lapsi syntyy, on jännää seurata meneekö homma oppikirjan mukaan vai ei. No ei mene. Niin paljon menee ohi kehitysopin, että niitä pieniä hatariakin muistikuvia teorioista alkaa epäillä.
Viime perjantaina Aalla aloitettiin fysioterapia. Kehitysikä on 4kk, poika on vasta oppinut hallitsemaan päänsä keskiasennossa. Kääntyy kyllä kyljelleen ja kykenisi kääntymään vatsalleen, mutta kun ei kiinnosta. Pää on suhteessa muuhun vartaloon niin iso, ettei sitä saa kannateltua. Vatsamakuulla poika huutaa epätoivoisesti nenä kiinni lattiassa, kunnes joku tulee kääntämään.
Viikko sitten Bee nousi konttausasentoon. (Kehitysikä siis tuo sama 4kk.) Eteneminen tuossa asennossa ei onnistu, mutta asennossa heiluminen on jännää. Sivutuotteena konttausasentoa testaillessa, poika hoksasi että pääsee etenemään lattialla taakse päin, kun työntää käsillä. Viikonlopun ajan ukkeli on tehnyt ensimmäistä hammasta.
Kielenkehitys on tietenkin molemmilla vielä alkutekijöissään, mutta erot ovat siinäkin valtavat.
Bee on jokellellut parisen kuukautta tosi monipuolisesti. Sen kerran jokeltelusta jo muodostui selvästi sana "äiti". Viikonloppuna tajusin, että Bee ragoi nimeensä.
Aa sai itsestään äänen ulos ensimmäistä kertaa viikko sitten. Viikko on kulutettu tehokkaasti omaa uutta hienoa ääntä testaillessa. Jännänä yksityiskohtana mainittakoon, että itku on edelleen äänetöntä. Ääni tuli ensin nauruun ja sitten höpöttelyyn.
Kaikesta huolimatta en osaa sanoa kovin selkeää eroa poikien sosiaalisessa tai psyykkisessä kehityksessä. (Näitä osa-alueita pidän itse korkeimmassa arvossa.) Molemmat nauraa ja hymyilee kaikille maailman ihmisille, jotka vaan vähääkään heille suo aikaansa. Beetä kiinnostaa enemmän lelut, Aata ihmiset. Toistensa seurasta nauttivat enemmän kuin muiden.
Pitkäkestoisen ihmiskokeen väliraporttina voin siis täydellä varmuudella todeta, että lapset kehittyvät jokainen omaa tahtiaan. Stressaaminen asiata ja kehitysteorioiden tuijottelu ovat turhia.
***
Aa pääsi eroon lopusitakin lääkkeistä. Keittiölaboratorion päättymisen kunniaksi joimme miehen kanssa perjantaina kuohuvaa.
torstai 15. joulukuuta 2011
Hajoavia kalloja
Ei oltu näin kauaa sairaalassa. Selvittiin kahdella yöllä. Saatiin lupa mennä kotiin sairastamaan, kunhan pojat jaksavat syödä. Asumme niin lähellä sairaalaa, että pääsisimme helposti takaisin, jos ruoka ei maistukaan.
Kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä sun toista syytä, etten ole blogiin ehtinyt/päässyt.
Syy 1:
En ole jaksanut. sairaalasta kun päästiin taas kotiin, valahdin täysin toimintakyvyttömäksi. (Pyykkivuoresta päätellen, olin sitä ollut kyllä jo myös ennen sairaalareissua.) En jaksanut tehdä mitään. Kaikki voimat meni jännittämiseen, syökö pojat vai ei. Erityisesti tietenkin Aan kohdalla. Mies taipui vihdoin minun jo aiemmin ehdottelemaan desimitta lautasena -tekniikkaan. Helpompi pitää kirjaa siitä, syökö poika oikeasti tarpeeksi vai ei. Eihän se syö. Rittävästi kuitenkin, ettei ole takaisin nenämahaletkuun tarvinnut viedä.
Syy 2:
Netti tökkii. Tai kone. Tai blogger. En tiedä. Hajotin meidän läppärin, enkä pääse siis toiselle koneelle vertailemaan. Sähköpostiini kyllä pääsen ja facebook toimii, joka tietenkin viittais bloggerin vaikeuksiin. Muutenkin systeemi flippailee. Mun seurattavien blogien luettelosta on kadonnut puolet blogeista ja tästä kirjoitusikkunasta tekstin muokkauspikavalinnat hävinneet.
Syy 3:
Likaa menoja. Oli pakko siivota, koska kämppä taas myrkytettiin. Oltiin siis jälleen evakossa. Tuli taas ylimääräinen sairaalakäynti, rsv-rokotukset. Keskosvanhempien pikkujoulut. Psykiatrisen perhetyöntekijöiden tapaaminen. Oma influenssa-rokotus.
Eihän tuo listana niin älyttömän pitkä ole, mutta meille tuossa on jo monen viikon tekemiset. Tätä kaikkea kun pyörittää lamaantunut äiti ja väsähtänyt isä, niin tästä viikosta selviämistä voi pitää jo pienenä urotekona.
Vaikka eihän tää nyt vielä oo ohi. Vielä mahtuu samaan viikkoon Aan fysioterapia ja äidille yksi vuoden verran lykkääntynyt tapaaminen.
***
Tapasimme siis psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Alkutapaaminen, jossa mietittiin mitä apua tilanteemme vaatii.
Olen onnellinen, että päätimme päästää nuo ihmiset luoksemme. Monet sellaiset asiat, jotka ovat tuntuneet liian isoilta ja pelottavilta sanoa ääneen, tuli nyt kakistettua ilmoille. Olen pelännyt ajatella tai muistella kaikkea tapahtunutta. Tuntuu, että jos annan ajatuksille tilaa, lahoan tähän paikkaan enkä saa enää huolehdittua pojista. Noiden kahden ammattilaisen istuessa olohuoneessamme, uskalsin ja pystyin. Tuskin ne olisivat pois lähteneet ennen kuin olisin itseni kasaan taas saanut.
Päätimme jatkaa tapaamisia. Jossain kohtaa todennäköisesti minä aloitan yksityiset terapiakäynnit. Miehelle suosittlivat parin viikon sairaslomaa. Toivon, että se järjestyy.
***
Eilen löysin Been kallosta halkeaman. Tai ei ehkä halkeman, mutta sauman.
Järjellä sain ajateltua, että kyseessä on kallonsauma, joka ei vaan ole vielä kunnolla umpeutunut. Tuolaisiahan pojilla oli keskolassa paljon.
Tunne puoli kuitenkin ajoi soittamaan lääkärille. Alla ote tuosta puhelusta:
Minä: Onhan se varmasti sellainen?
Lääkäri: Luuletko, että jos poika olisi lyönyt pään niin kovaa, että kallo on haljennut, että et olisi huomannut tai että siihen ei olisi jäänyt jälkeä?
Minä: Jos se on sellainen, niin onko se ihan ok, että semmoinen vielä on?
Lääkäri: Onhan siellä vielä lapsella aukilekin. Ei se kallo vielä valmis ole.
Minä: No hyvä sitten. Taidan olla taas vaan vähän hysteerinen, mutta en voinut odottaa yli kuukautta seuraavaan lääkärikäyntiin asiaa hautoen.
Lääkäri: Jos mielenrauha vaatii, niin tule huomenna näyttämään.
Minä: Mielenrauha taisi löytyä jo näin puhelimessa.
Kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä sun toista syytä, etten ole blogiin ehtinyt/päässyt.
Syy 1:
En ole jaksanut. sairaalasta kun päästiin taas kotiin, valahdin täysin toimintakyvyttömäksi. (Pyykkivuoresta päätellen, olin sitä ollut kyllä jo myös ennen sairaalareissua.) En jaksanut tehdä mitään. Kaikki voimat meni jännittämiseen, syökö pojat vai ei. Erityisesti tietenkin Aan kohdalla. Mies taipui vihdoin minun jo aiemmin ehdottelemaan desimitta lautasena -tekniikkaan. Helpompi pitää kirjaa siitä, syökö poika oikeasti tarpeeksi vai ei. Eihän se syö. Rittävästi kuitenkin, ettei ole takaisin nenämahaletkuun tarvinnut viedä.
Syy 2:
Netti tökkii. Tai kone. Tai blogger. En tiedä. Hajotin meidän läppärin, enkä pääse siis toiselle koneelle vertailemaan. Sähköpostiini kyllä pääsen ja facebook toimii, joka tietenkin viittais bloggerin vaikeuksiin. Muutenkin systeemi flippailee. Mun seurattavien blogien luettelosta on kadonnut puolet blogeista ja tästä kirjoitusikkunasta tekstin muokkauspikavalinnat hävinneet.
Syy 3:
Likaa menoja. Oli pakko siivota, koska kämppä taas myrkytettiin. Oltiin siis jälleen evakossa. Tuli taas ylimääräinen sairaalakäynti, rsv-rokotukset. Keskosvanhempien pikkujoulut. Psykiatrisen perhetyöntekijöiden tapaaminen. Oma influenssa-rokotus.
Eihän tuo listana niin älyttömän pitkä ole, mutta meille tuossa on jo monen viikon tekemiset. Tätä kaikkea kun pyörittää lamaantunut äiti ja väsähtänyt isä, niin tästä viikosta selviämistä voi pitää jo pienenä urotekona.
Vaikka eihän tää nyt vielä oo ohi. Vielä mahtuu samaan viikkoon Aan fysioterapia ja äidille yksi vuoden verran lykkääntynyt tapaaminen.
***
Tapasimme siis psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Alkutapaaminen, jossa mietittiin mitä apua tilanteemme vaatii.
Olen onnellinen, että päätimme päästää nuo ihmiset luoksemme. Monet sellaiset asiat, jotka ovat tuntuneet liian isoilta ja pelottavilta sanoa ääneen, tuli nyt kakistettua ilmoille. Olen pelännyt ajatella tai muistella kaikkea tapahtunutta. Tuntuu, että jos annan ajatuksille tilaa, lahoan tähän paikkaan enkä saa enää huolehdittua pojista. Noiden kahden ammattilaisen istuessa olohuoneessamme, uskalsin ja pystyin. Tuskin ne olisivat pois lähteneet ennen kuin olisin itseni kasaan taas saanut.
Päätimme jatkaa tapaamisia. Jossain kohtaa todennäköisesti minä aloitan yksityiset terapiakäynnit. Miehelle suosittlivat parin viikon sairaslomaa. Toivon, että se järjestyy.
***
Eilen löysin Been kallosta halkeaman. Tai ei ehkä halkeman, mutta sauman.
Järjellä sain ajateltua, että kyseessä on kallonsauma, joka ei vaan ole vielä kunnolla umpeutunut. Tuolaisiahan pojilla oli keskolassa paljon.
Tunne puoli kuitenkin ajoi soittamaan lääkärille. Alla ote tuosta puhelusta:
Minä: Onhan se varmasti sellainen?
Lääkäri: Luuletko, että jos poika olisi lyönyt pään niin kovaa, että kallo on haljennut, että et olisi huomannut tai että siihen ei olisi jäänyt jälkeä?
Minä: Jos se on sellainen, niin onko se ihan ok, että semmoinen vielä on?
Lääkäri: Onhan siellä vielä lapsella aukilekin. Ei se kallo vielä valmis ole.
Minä: No hyvä sitten. Taidan olla taas vaan vähän hysteerinen, mutta en voinut odottaa yli kuukautta seuraavaan lääkärikäyntiin asiaa hautoen.
Lääkäri: Jos mielenrauha vaatii, niin tule huomenna näyttämään.
Minä: Mielenrauha taisi löytyä jo näin puhelimessa.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Ostoskanavayö
Ei 125 riittänyt.
Tämän yön viettää sairaalassa molemmat pojat ja mies. Minä tulin kotiin nukkumaan kunnon parantavat unet.
Niin. Been tauti tarttui Aahan. Maanataikappalekeuhkoilla varustettu nuorukainen lopetti syömisen. Pari maitohörppyä aiheutti infernaalisen yskäkohtauksen. Samanmoisia köhäkonsertteja saimme kuunnella useamman yöllä. Aamulla soitin sairaalaan ja selitin tilanteen. Lääkäri kysyi kuinka kauan meidän kestää tulla ja käski pakata niin, että jäisimme osastolle.
Molemmat pojat tutkittiin ja testailtiin. Virusinfektioepäily, mutta taaskaan ei mitään virusta saada testeillä kiinni. RS-virukselta kuulema kaikki oireet vaikuttavat, mutta kahteen otteeseen testin tulos näytti negatiivista. Perus. Ei ensimmäinen (eikä varmasti viimeinen) kerta kun pojat sairastavat jotain mikä jää ikuiseksi mysteeriksi. En vielä ole päässyt selvyyteen onko selvän diagnoosin puuttuminen hyvä vai huono.
Jälleen sain myös ämpärillisen paskaäitikuraa niskaani. Been paino oli laskenut viikossa 200g. Minä en ollut huomannut mitään. Olimme kyllä miehen kanssa mielestämme tarkkailleet, että poika syö kipeänäkin riittävästi. Kelvotonta tarkkailua. Ja milläs sitä mitenkään ehtii lastaan observoimaan kun on kiire retuuttaa kipeää lasta kyläpaikasta toiseen? Sitä saa mitä ansaitsee. Pika-karma.
Nyt on molemmilla pojilla nenämahaletkut. Äitiä kirpaisi sielusta. Ja poikia nielusta. Onneksi pojat pääsivät asettamisen jälkeen nopeasti kiukustaan yli. Molemmat nukkuivat kuin enkelit ruuan valuessa tasaisena virtana mahaan.
Tunne on kovin ristiriitainen. Toisaalta, en tahtoisi perheemme sairaalayösaldon karttuvan enää yhtään. Toisaalta tuntui huojentavalta kun joku muu otti vastuun viruksentäyteisistä lapsistani. (On huomattavan pelottavaa kuunnella keuhkosairaiden lasten yskimistä.) Kaipaan kunnon yöunia ja hetken rauhaa manata tuo virus itsestäni ulos. Vaikka helpottaa se, että mies on poikien luona ja pojat toistensa turvana, silti koen hylänneeni lapset. Ikävä on jo nyt levinnyt päästä varpaisiin.
Ajatus alkaa harhailla. Taitaa olla aika siirtyä sänkyyn parantelu-unille.
Kissa kainaloon ja jotain ostoskanava-henkistä pyörimään tuutulauluksi.
Tämän yön viettää sairaalassa molemmat pojat ja mies. Minä tulin kotiin nukkumaan kunnon parantavat unet.
Niin. Been tauti tarttui Aahan. Maanataikappalekeuhkoilla varustettu nuorukainen lopetti syömisen. Pari maitohörppyä aiheutti infernaalisen yskäkohtauksen. Samanmoisia köhäkonsertteja saimme kuunnella useamman yöllä. Aamulla soitin sairaalaan ja selitin tilanteen. Lääkäri kysyi kuinka kauan meidän kestää tulla ja käski pakata niin, että jäisimme osastolle.
Molemmat pojat tutkittiin ja testailtiin. Virusinfektioepäily, mutta taaskaan ei mitään virusta saada testeillä kiinni. RS-virukselta kuulema kaikki oireet vaikuttavat, mutta kahteen otteeseen testin tulos näytti negatiivista. Perus. Ei ensimmäinen (eikä varmasti viimeinen) kerta kun pojat sairastavat jotain mikä jää ikuiseksi mysteeriksi. En vielä ole päässyt selvyyteen onko selvän diagnoosin puuttuminen hyvä vai huono.
Jälleen sain myös ämpärillisen paskaäitikuraa niskaani. Been paino oli laskenut viikossa 200g. Minä en ollut huomannut mitään. Olimme kyllä miehen kanssa mielestämme tarkkailleet, että poika syö kipeänäkin riittävästi. Kelvotonta tarkkailua. Ja milläs sitä mitenkään ehtii lastaan observoimaan kun on kiire retuuttaa kipeää lasta kyläpaikasta toiseen? Sitä saa mitä ansaitsee. Pika-karma.
Nyt on molemmilla pojilla nenämahaletkut. Äitiä kirpaisi sielusta. Ja poikia nielusta. Onneksi pojat pääsivät asettamisen jälkeen nopeasti kiukustaan yli. Molemmat nukkuivat kuin enkelit ruuan valuessa tasaisena virtana mahaan.
Tunne on kovin ristiriitainen. Toisaalta, en tahtoisi perheemme sairaalayösaldon karttuvan enää yhtään. Toisaalta tuntui huojentavalta kun joku muu otti vastuun viruksentäyteisistä lapsistani. (On huomattavan pelottavaa kuunnella keuhkosairaiden lasten yskimistä.) Kaipaan kunnon yöunia ja hetken rauhaa manata tuo virus itsestäni ulos. Vaikka helpottaa se, että mies on poikien luona ja pojat toistensa turvana, silti koen hylänneeni lapset. Ikävä on jo nyt levinnyt päästä varpaisiin.
Ajatus alkaa harhailla. Taitaa olla aika siirtyä sänkyyn parantelu-unille.
Kissa kainaloon ja jotain ostoskanava-henkistä pyörimään tuutulauluksi.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Väsyttää
Väsyttää.
Bee on taas kipeänä. Hengitys rohisee ja yskittää. Päivät sujuu, iltaa kohden pahenee ja yöt on levottomia. Miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri mieltä huolestumisen tarpeellisesta tasosta.
Sunnuntaiaamu tuli monta tuntia liian aikaisin. Bee itki ja yski. Mies totesi, että pitää varmaan peruuttaa isoäitini luokse sovittu kyläreissu. Sängystä noustessa tiputin kännykkäni ja tallasin kissan hännän päälle. Kaikki tekeminen kangerteli. Vedin kivirekeä kiisselissä. Poikien aamupalasörsselit levisivät pitkin pöytiä. Vein Been aamupalapullon makuuhuoneeseen, jotta mies voisi aloittaa nälkäisen ukon syöttämisen. Viiden minuutin jälkeen kun tulin käymään makuuhuoneessa, mies nukkui edelleen sängyssä ja poika itki omassaan. Hermostutti. Syötin Aan, jota kiinnosti kaikki muu paljon enemmän kuin syöminen.
Asiasta erikseen sopimatta, oli täysin selvää, että jatkaisimme unia vielä seuraavan ruokavälin. Palautin Aan makuuhuoneeseen. Itse en vaan pystynyt käymään miehen viereen maate, vaikka kuinka väsytti. Suututti, hermostutti, harmitti ja suretti aivan liikaa.
Käperryin olohuoneen tuolille itkemään. Itkin sitä, että 88-vuotias rakas ja läheinen isoäitini oli nähnyt pojat vasta kerran. Sitä, että itse olin nähnyt isoäitini 7kk aikana vain kaksi kertaa. Ennen joimme kahvia yhdessä vähintään kerran viikossa.
Itkin huonoa vanhemmuuttamme. Itkin koville joutunutta parisuhdettamme. Itkin ikävöiden mieheni huoletonta katsetta, jota en ole nähnyt kuukausiin.
Ja itkin poikien elämää. Liian rankkaa alkua. Kaikkea sitä, mitä tavallisen vauvan elämästä pojat ovat menettäneet.
Sain lopulta kyyneleet loppumaan. Päätin puhua miehen ympäri kyläreissun suhteen ja menin takaisin nukkumaan. Muutaman tunnin unien jälkeen olo tuntui paremmalta. Uni oli tainnut helpottaa miehenkin ahdistusta, sillä ilman suurempia neuvotteluita lähdimme isoäitini luokse.
**
Viime yönä heräsimme molempien poikien itkiessä nenät tukossa. Kun saimme pojat taas rauhoittumaan, jäimme itse valveille sänkyyn makaamaan. Väsytti, mutta tuntui ettei voi nukkua. Pitää vahtia pienten hengitystä. Lopulta onneksi uni vei voiton.
Aamulla neuvottelin hoitajan kanssa puhelimessa. Pärjäämme flunssasta huolimatta kotona, joten emme lähteneet lääkäriin.
Miehen piti lähteä tänään työporukan kanssa juhliin toiseen kaupunkiin. Ei taida lähteä. Vaikka pärjäisinkin poikien kanssa omillani kyllä, ei mies huolelta pystyisi nauttimaan reissusta. Yritin rohkaista lähtemään, mutta luulen miehen jo tehneen päätöksen.
Toinen vaikea päätös koskee minun ja poikien iltaa. Olimme sopineet menevämme veljeni perheen luokse iltaa viettämään. Mies on taas sitä mieltä, että homma pitää ehdottomasti perua. Itse en ole niin varma. Ymmärrän kyllä, että Bee on kipeä ja siihen auttaa parhaiten lepo. Vaan eipä tuo poika kotona olemisesta huolimatta lepää. Pyörii ja hyörii, leikkii minkä kerkeää. Olisi varmaan fyysisesti rauhallisempi kyläpaikassa, jossa riittäisi tuijoteltavaa ja ihmeteltävää. Tietenkin meno perutaan, jos olo tuosta heikkenee, poika väsyy tai kuume nousee. Mutta jos muuten lapsi on aivan oma itsensä ja äidin mielenterveyden ja jaksamisen kannalta meneminen olisi tärkeää?
Olenko taas aivan kelvoton äiti? Retuutanko kipeää lasta täysin vastuuttomasti ympäri maailmaa, jotta oma oloni helpottuisi? Vai miten tavallisten lasten kanssa toimitaan? Olemmeko ylivarovaisia ja hysteerisiä, jos emme yskivän lapsen kanssa uskalla lähteä kotoa paikkaa, jossa voi olla kuin kotonaan? Kärsiikö lapsi enemmän matkasta vai väsyneestä masentuneesta äidistä? Vai pitäisikö äidin vaan kasvaa aikuiseksi, niellä omahyväisyytensä, käyttäytyä vastuulllisesti ja jäädä kotiin?
Bee on taas kipeänä. Hengitys rohisee ja yskittää. Päivät sujuu, iltaa kohden pahenee ja yöt on levottomia. Miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri mieltä huolestumisen tarpeellisesta tasosta.
Sunnuntaiaamu tuli monta tuntia liian aikaisin. Bee itki ja yski. Mies totesi, että pitää varmaan peruuttaa isoäitini luokse sovittu kyläreissu. Sängystä noustessa tiputin kännykkäni ja tallasin kissan hännän päälle. Kaikki tekeminen kangerteli. Vedin kivirekeä kiisselissä. Poikien aamupalasörsselit levisivät pitkin pöytiä. Vein Been aamupalapullon makuuhuoneeseen, jotta mies voisi aloittaa nälkäisen ukon syöttämisen. Viiden minuutin jälkeen kun tulin käymään makuuhuoneessa, mies nukkui edelleen sängyssä ja poika itki omassaan. Hermostutti. Syötin Aan, jota kiinnosti kaikki muu paljon enemmän kuin syöminen.
Asiasta erikseen sopimatta, oli täysin selvää, että jatkaisimme unia vielä seuraavan ruokavälin. Palautin Aan makuuhuoneeseen. Itse en vaan pystynyt käymään miehen viereen maate, vaikka kuinka väsytti. Suututti, hermostutti, harmitti ja suretti aivan liikaa.
Käperryin olohuoneen tuolille itkemään. Itkin sitä, että 88-vuotias rakas ja läheinen isoäitini oli nähnyt pojat vasta kerran. Sitä, että itse olin nähnyt isoäitini 7kk aikana vain kaksi kertaa. Ennen joimme kahvia yhdessä vähintään kerran viikossa.
Itkin huonoa vanhemmuuttamme. Itkin koville joutunutta parisuhdettamme. Itkin ikävöiden mieheni huoletonta katsetta, jota en ole nähnyt kuukausiin.
Ja itkin poikien elämää. Liian rankkaa alkua. Kaikkea sitä, mitä tavallisen vauvan elämästä pojat ovat menettäneet.
Sain lopulta kyyneleet loppumaan. Päätin puhua miehen ympäri kyläreissun suhteen ja menin takaisin nukkumaan. Muutaman tunnin unien jälkeen olo tuntui paremmalta. Uni oli tainnut helpottaa miehenkin ahdistusta, sillä ilman suurempia neuvotteluita lähdimme isoäitini luokse.
**
Viime yönä heräsimme molempien poikien itkiessä nenät tukossa. Kun saimme pojat taas rauhoittumaan, jäimme itse valveille sänkyyn makaamaan. Väsytti, mutta tuntui ettei voi nukkua. Pitää vahtia pienten hengitystä. Lopulta onneksi uni vei voiton.
Aamulla neuvottelin hoitajan kanssa puhelimessa. Pärjäämme flunssasta huolimatta kotona, joten emme lähteneet lääkäriin.
Miehen piti lähteä tänään työporukan kanssa juhliin toiseen kaupunkiin. Ei taida lähteä. Vaikka pärjäisinkin poikien kanssa omillani kyllä, ei mies huolelta pystyisi nauttimaan reissusta. Yritin rohkaista lähtemään, mutta luulen miehen jo tehneen päätöksen.
Toinen vaikea päätös koskee minun ja poikien iltaa. Olimme sopineet menevämme veljeni perheen luokse iltaa viettämään. Mies on taas sitä mieltä, että homma pitää ehdottomasti perua. Itse en ole niin varma. Ymmärrän kyllä, että Bee on kipeä ja siihen auttaa parhaiten lepo. Vaan eipä tuo poika kotona olemisesta huolimatta lepää. Pyörii ja hyörii, leikkii minkä kerkeää. Olisi varmaan fyysisesti rauhallisempi kyläpaikassa, jossa riittäisi tuijoteltavaa ja ihmeteltävää. Tietenkin meno perutaan, jos olo tuosta heikkenee, poika väsyy tai kuume nousee. Mutta jos muuten lapsi on aivan oma itsensä ja äidin mielenterveyden ja jaksamisen kannalta meneminen olisi tärkeää?
Olenko taas aivan kelvoton äiti? Retuutanko kipeää lasta täysin vastuuttomasti ympäri maailmaa, jotta oma oloni helpottuisi? Vai miten tavallisten lasten kanssa toimitaan? Olemmeko ylivarovaisia ja hysteerisiä, jos emme yskivän lapsen kanssa uskalla lähteä kotoa paikkaa, jossa voi olla kuin kotonaan? Kärsiikö lapsi enemmän matkasta vai väsyneestä masentuneesta äidistä? Vai pitäisikö äidin vaan kasvaa aikuiseksi, niellä omahyväisyytensä, käyttäytyä vastuulllisesti ja jäädä kotiin?
perjantai 2. joulukuuta 2011
Tarinoita keskolasta: osa 3
Pojat olivat päivän parin ikäisiä, kun tuli aika aloittaa lypsäminen. Osastolla mukava hoitaja neuvoi ja ohjasi. Ensin opeteltaisiin lypsämään käsin ja kun maitoa alkaisi tulla hieman enemmän, siirryttäisiin koneeseen.
Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.
Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.
Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.
Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.
*
Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".
Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.
Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.
Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.
Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.
Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.
*
Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".
Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)