keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Joulusiivo

En ole koskaan oikein ymmärtänyt joulusiivoa. Ymmärrän kyllä että on mukavampaa viettää joulua siistissä kodissa, yhdyn tähän mielipiteeseen. En kuitenkaa ymmärrä miksi siinä kaiken muun joulukiireen ja stressin seassa pitää hoitaa se kerran/kaksi kertaa vuodessa tehtävä suursiivo.

Olen päättänyt lanseerata perheessämme marrassiivon. Suursiivo, joka tehdään joskus Marraskuun puolenvälin jälkeen. Niinpä jo adventin alkaessa ne suurimmat kurat ja liat on hoidettu pois. Ei ne kaakelin välit vaan millään ehdi kuukaudessa suttaantua niin pahasti uudestaan, että pilaisivat joulutunnelman.

Joulusiivon olen ajatellut määrittää uudelleen. Se tarkottaisi vaatekaappien, lelujen yms tavaroiden läpikäyntiä ja turhien pois antamista. Tämän toteutin jo tänä vuonna. Kassi kaupalla leluja, vauvantarpeita, vauvanvaatteita, lakanoita ja äitiysvaatteita toimitin kotikaupunkini diakoniatyön varastoon. Toivottavasti ne sieltä löytävät uuden kodin, jossa tarve on todellinen.

*

Joulukiireisiin asti ei olla vielä oikein ehditty. On ollut muuta, sairastumisia ja tapaturmia. Ihan perusarkea siis.

Pojat aloittivat peräjälkeen flunssailun. Yöt ovat olleet levottomia, päivät vietetty sisällä. Sanomattakin lienee selvää, että tilanne ei ole toivottava.

Poikien lääkäri soitti. Päätti aloittaa Aalle astmalääkityksen. Sen, joka hidastaa kasvua.

Bee juoksi tuolia päin. Eilen käytiin hammaslääkärissä toteamassa, että toinen etuhammas on poikki. Huomenna mennään kirurgin luokse miettimään, että mites se hammas saadaan sieltä pois.
Ukkelista tulee oman elämänsä Teemu Selänne. Saapi odotella hyvästi sinne koulun alkuun, että rautahammas tulee paikkaamaan tilanteen.
Olettaen, että se rautahammas ei vioittunut samassa rytäkässä.


perjantai 14. joulukuuta 2012

Perjantai-illan väsyneitä mietteitä

Elämästä on tullut intensiivisempää.

Yöuneni ovat lyhentyneet ja muuttuneet katkonaisiksi. Ennätys tällä viikolla oli nukkua kolmessa eri sängyssä yhteensä 2h. Poikien päikkärit ovat lyhentyneet ja muuttuneet kaanonisiksi. (Voiko sanoa kaanoninen? Mun mielestä ainakin pitäs voida.) Tämän viikon huippusuoritus oli molemmilla tunnin päikkärit, joista kuitenkin vain 10min yhtäaikaa. Tuon hetken minä käytin laadukkaasti tyhjentäen pesukoneen.

Myös hereilläoloaikana pojat tuntuvat tarvitsevan äitiä kiihtyvään tahtiin. Vessan jos ehdinkin niin että kukaan ei ehdi oven sisäpuolelle kanssani, niin vähintäänkin yksi on pitämässä seuraa oven ulkopuolella.
Jos uskallan edes haaveilla ruuanlaitosta tahi muusta hommasta, jonka aikana keskittymiseni ei kenties ole aivan täysin vain pikku-miehissä, niin johan ollaan keksitty jokin kieletty paikka/puuha. Suurta suosiota nauttii tällä hetkellä vessanpöntöstä juominen.

*

Olin aivan unohtanut mitä talvi huonokeuhkkoisen lapsen kanssa on. Lämpötilan kyttäämistä, tuulen arvioimista, ylipukeutumista. Liian lyhyitä ulkoiluita tai sisälle linnoittautumista. Tautien hysteeristä pelkoa.

Tällä viikolla kokeiltiin ulkoilua -7 asteessa. Puolituntia ulkona oli Aalle liikaa. Yski kuin pahaisinkin astmaatikko.
Haaveet puistohoitopäivistä voitaneen haudata ainakin talven ajaksi.
 
*

Holding-hommat alkavat olla lääkärin siunausta vajaat vaalmiina aloitettaviksi. Lääkäriltä täytyy saada lupa Aan holdaamiseen keuhkojen takia.
Ensi vuoden ekaa viikkoa suunniteltiin aloitusviikoksi. Alkuun kun hommaa pitäisi tehdä hiukan tiuhempaan tahtiin ja meidän molempien miehen kanssa on oltava kotona. 

*

Muistathan, hyvä lukijani, olevasi haastettu?

 

tiistai 11. joulukuuta 2012

Joululahjahaaste!

Joululahjaksi teille lukijoilleni, aloitan haasteen nimellä Näpsäkämpää Uutta Vuotta!

Säännöt:
 

1. Lahjo lukijaksi näpsäkkäällä lapsiperheen arkea helpottavalla vinkillä.
 
  • Vinkin on oltava jotain pakollista, arkista askaretta nopeuttava tai helpottava. Se toimii maalla omakotitalossa, lähiön rivarissa ja keskustayksiössä. Vinkki ei saa olla sidoksissa poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen eikä koulutustasoon.  
  • Jos olet keksinyt miten toppahanskat kuivataan käden käänteessä, miten purkka irrotetaan tukasta koulukuvausaamuna, kuinka sukat löytävät aina parinsa tai miten syöttötuoli pysyy näppärästi puhtaana, nyt on aika jakaa tuo tieto sitä janoaville. Anna kanssabloggaajillesi joululahjaksi hieman helpompi arki!

2. Haasta mukaan 2 bloggaria jakamaan oma arjenhelpotusvinkkinsä.

3. Huikkaa WannabeMamalle näpsäkkyydestäsi, jolloin saat neronleimauksesi mukaan Ukkovallan akan blogin Näpsäkämpää Uutta Vuotta! -sivulle.



*

Minun näpsäkkä vinkki:

Pöydän pintaan kuivuneen ruuan tai juoman sää helposti irti auton ikkunaraapalla. 
Irtoaa jopa kaurapuuro. Rapala ei naarmuja ikkunaa, joten ei myöskään pöydän pintaa. 
Ja kynsienaluset kiittää!
Kun raaputtelun jälkeen pöytä on pyyhitty rätillä, kuivaa pöytä ikkunankuivaimella. 
Näin saat pois myös netistä kosteuden mukana pöydänpintaan jääneet pöpöt.

*


Haasteen keksijänä otan erivapauden haastaa kaikki lukijani mukaan, saadakseni homman kunnolla käyntiin. 

Haaste olkoon tässä muodossansa käynnis aina Loppiaiseen 2013, koska ainakin jossain päin maailmaa vielä silloin lahjoja jaellaan. 
  




maanantai 10. joulukuuta 2012

Muistoista ja muistamattomuuksista

Lähenevä joulu saa ajatukset karkailemaan. Olen ajatellut paljon viime joulua ja siinä ohessa viime vuotta. Yhteenvetona voi todeta, että en muista paljoakaan.

Tuntuu aivan typerältä ajatella, että viime jouluna pojat eivät tehneet vielä juuri mitään. Bee oli noussut muutaman hassun kerran konttausasentoon. Molemmat sai istumaan kun oikein hyvin tuki selän ja kyljet. Aan kanssa pohdin cp-vamman tasoa.
Vaikea uskoa. Niin paljon on vuodessa pojat kehittyneet, että tuntuu mahdottomalta että se kaikki on tapahtunut yhdessä vuodessa.

Kun mietin viime joulua ja sitä kuinka vähän siitä muistan, tajusin kuinka vähän muistan poikien ensimmäisestä vuodesta ylipäätään. Muistan, että meillä oli äitiyspakkauksen laatikot käytössä päiväsänkyinä. En muista kuka, milloin ja miten joku siellä nukkui.

Ristiäiset ovat täysin hämärän peitossa. Tiedän, että olimme tilanneet ruuat pitopalvelusta. En vaan muista mistä firmasta ja mitä syötiin.

En muista miten päivitämme vietimme. En muista kokanneeni, enkä siivonneeni. En silti muista, että olisin nälkää nähnyt tai että aivan saastassa olisimme kahlanneet. Mitä me ollaan syöty ja kuka meillä on siivonnut?
Miltä pojat näyttivät tai tuntuivat? En muista mitään niitä pieniä yksityiskohtia, joista naistenlehdissä kerrotaan.

Tai no, yhden muistan. Sen kuinka Aa pitkän aikaa nukahti aina olohuoneen lattialle lampaantaljalle iltaisin. Peukalo suussa, unilelu kourassa, kyljellään se sihahti levollisesti turvallisesti äidin ja isän koulujen ääniin.
Pikkuinen näytti siltä, kuin katoaisi villan sekaan.
Nyt kun tuo pikku-jättiläinen menee tuon saman lampaan päälle, ei enää ole uppoamisefektiä. Ei peitä villa kunnolla edes varpaita.


*


Tänään puistossa eräs perhepäivähoitaja kuvaili poikiemme olevan kovin tehokkaita. taidan ottaa käyttöön.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Intensiivisesti kolmistaan

Viikonlopun vietin yksin poikien kanssa. Ensimmäistä kertaa mies oli poissa kaksi yötä. Selvisin hienosti. Varsinkin siihen nähden, että mies vei mukanaan auton ja viikonloppuun sisältyi toiselle puolelle kaupunkia sijoittunut lääkärireissu lumimyrskyssä. Kaksosrattaiden puskeminen läpi umpihangen, tuiskuavan lumen estäessä kaiken näkyvyyden, ei ollut sitä kivointa ajanvietettä.

*

Appivanhemmat muuttivat hiemankauempaa tuohon ihanlähelle. Olen odottamattoman isosti ilahtunut asiasta.

*

Beellä on ollut viimeiset pari päivää kaikki huonosti. Se itkee/huutaa/kitisee kaikesta ja koko ajan. Ei syö, eikä juuri nuku. Epäilen puhkeavia hampaita, mutta särkylääkkeiden tehottomuus pistää epäilemään epäilyä.

Eilen alkoi tulla äitiyskestävyyskunnon rajat vastaan. Viikonlopun tsemppailun jäljiltä koko päivän mittainen korvaan huutaminen kävi liiaksi hermoille. Pakkasrajoja uhmaten raijasin pojat ulos. Pukemiseen meni yli puolituntia, ulkona oltiin alle vartti. Johtuneeko yleisestä tunnelmasta vai lapsieni vinksahtaneisuudesta, mutta lumi ja pulkkailu ei kelvannut kummalekaan. Vai olenko saanut virheellistä informaatiota, eikä kaikki lapset sittenkään riemusta kilju talven tultua? Eikö kaikki lapset olekaan kuin Saariston lapset? Jos ovatkin tulleet äitiinsä: lumi näyttää ihanalle ja ikkunasta katsellessa siitä aina innostuu. Into lopahtaa ulos päästessä kun on kylmä ja märkä ja kaikki niin älyttömän hankalaa.

*

On pitänyt kirjoittaa päivitys niistä ajatuksista, joita viikonloppuna yksinäisinä iltoina pyörittelin. Liittyivät vähän viime vuoden muistoihin ja enemmän muistammattomuuksiin. En vaan ehdi/jaksa/saa aikaiseksi ajatusta valmiiksi ja tekstiksi asti. Ehkä sitten kun tuo yksi lopettaa huutamisen. 

torstai 29. marraskuuta 2012

Akan imurointi

Kävin pitkästä aikaa katselemassa blogini tilastoja. Blogiini on päädytty hakusanoilla pöllö silmalasit päässä, tuskan parahdus ja akan imurointi ärsyttää.
Pistää miettimään, että mitä näillä oikeastaan ollaan yritetty löytää? Onko joku nähnyt metsässä pöllön, jolla on silmälasit ja on nyt yrittänyt selvittää pöllön lajin? Onko jollain päässyt turkan parahdus ja on koettanut googlettaa mahdollisen diagnoosin ennen lääkärille menoa? Ja onko tuo yksi toivonut löytävänsä vertaistukiryhmän akan ärsyttävästä imuroinnista kärsiville?

Jos tunnistat, hyvä lukijani, itsesi moisten hakusanojen takaa, niin kertoisitko kommenttilaariin mitä ihmettä olit etsimässä?
Ja jos olet tuo ärsyttävästä imuroinnista kärsivä, niin kerro vielä mikä siinä imuroinnissa ärsyttää? Onko se just nimenomaan se, että miten se akka imuroi? Onko sillä erityisen väärä tekniikka ja toivoisit, että se imurois vähemmän ärsyttävästi? Tekeekö se jotain erikoisia kuvioita vai mistä kiikastaa?
Vai ärsyttääkö sittenkin se, että sitä akkaa on pakko imuroida?

Pätkittäin

Katselin eilen kuinka pikku-ukot ottivat toisiaan käsistä ja alkoivat oma-aloitteisesti leikkimään Piiri pinei pyöriitä. Ensimmäistä kertaa näin kun leikkivät keskenään, ilman äitiä. Ääni väristen ja silmät kyynelissä yritin saada laululla säestettyä leikin loppuun asti. Joutuivat tyytymään kahteen säkeistöön, kun halaustulva keskeytti tanssin.

*

Bee sai turautettua tänään ensimmäistä kertaa pökäleen pottaan. Sen jälkeen hän tomerasti siivosi potan, nostamalla pökäleen kädessään pönttöön.
Ei se taida oikeen olla vauva enää.

*

Kotiapu tulee meille nykyään pareittain. Ne vuosikymmeniä työtään tehneet, lastensuojeluperheissä työskennellee rautaiset ammattilaiset eivät suostu tulemaan meille yksinään.
Samanaikaisesti olen helpottunut ja loukkaantunut. Olen helpottunut, koska jos nuo tädit eivät pärjää täällä paria tuntia yksinään, niin en ole kitissyt turhasta. Lievästi kolhittu olo on, koska lapseni aivan oikeasti ovat siis niin riiviöitä, että niiden kanssa ei yksin pärjää. (Jälkimmäinen tunne ei ole järjellä selitettävissä, enkä aivan ymmärrä sitä itsekään.)

*

YT-neuvottelut saadaan päätökseen tällä viikolla ja ensi viikolla kuullaan tuomio. Piinaavaa tälläinen odottelu. Oikeastaan aivan sama mitä päättävät, kunhan päättäisivät jo.

*

Tänään mennään poikien kanssa joulukonserttiin. Toivon, että saan imettyä tunnelman itseeni. Joskos alkava adventin aika ja joulun tunnelmointi peittoisi sisällä epämääräisesti möyryävän haikeuden. 

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ihanakamala nukutus

Viime yönä säntäsin kahden aikaan ulos poikien huoneesta sohvalle itkemään. Itku kumpusi jostain syvältä, sellaista toivottomankuuloista rääyntää.

Olin koko päivän yrittänyt parhaani mukaan saada niskaani rentoutumaan. Käynyt aamulla punttisalilla, venytellyt, maannut piikkimatolla. Mikään ei auttanut. Niska tuntui jäykistyvän entisestään ja päänsärky teki tuloaan. Kun pääsin sänkyyn yhdentoista aikaan, oli vaikeaa mahdotonta löytää asentoa jossa olisi rento olo. Toivoin nukahtavani nopeasti, jotta ei tarvitsisi moista ajatella.

Kun olin juuri saamassa unen päästä kiinni, Bee sai aivan kauhean yskänkohtauksen. Yskää seurasi itku. Nousin ja lähdin uudelleennukuttajaisiin.
Alkuun näytti taas hyvältä, että poika nukahtaisi hetimiten uudestaan. Oma olo oli sellainen, että päätin syödä lääkkeitä kunhan tästä pääsisin. Vaan taas tuli yskä. Lopulta Bee oli täysin hereillä ja virkeä, mielessä kaikki paitsi nukkuminen. Yritin epätoivoisesti saada häntä rauhoittumaan, ennen kuin Aakin heräisi.

Siinä vuodevaatelaatikossa lapsen kanssa painiessa, tunsin kuinka niskani jumiutui hetki hetkeltä pahemmin. Päätä särki. Lopulta alkoi tunto paeta niskasta, kädestä, takaraivosta ja kasvoilta. Kipu ja väsymys saivat aikaan epätoivon. Kun yhtäkkiä tajusin kiroavani lasta mielessäni ja puristavani sylissäni ehkä hieman liian tiukasti, tajusin ettei tästä tule mitään ja säntäsin ulos ovesta.

Mies heräsi rytinään ja tuli luo, halasi kovaa. Bee köpötteli huoneestaan ja iloitsi hereillä olevista vanhemmista.
Mies keräsi peittonsa ja tyynynsä ja lähti nukutuspuuhiin. Minä söin lääkkeitä ja menin omaan sänkyyn.

Arvaatteko mitä ajattelin kun tein unta yksin sängyssä? Arvaatte kuitenkin väärin, joten kerron:
Kuinka ihanaa on, että meidän poikia saa nukuttaa! Kuinka paljosta olemme jääneet ensimmäisenä vuonna paitsi, kun ehdottomasti ovat nukahtaneet vain ja ainoastaan omassa rauhassa. Kuinka iso ja intiimi asia nukuttaminen on ja kuinka tärkeää kiintymyssuhteen kannalta.

Ehkä tämä on nyt se mitä osaamme arvostaa vaikean alun jälkeen. Viime viikkoihin asti pojat on aina vain laitettu nukkumaan, ei nukutettu. Itsekin olemme olleet sitä mieltä, että se on hieno homma ja iso helpotus. "Jos tässä kaikenlaista on ollutkin, niin nukkuvat ja nukahtavat sentään helposti ja päästävät meidät vähällä."
 Nyt näen toisin. Olemme olleet häiriö ja este nukkumiselle, omille lapsillemme. Meitä ei ole kaivattu, vaan työnnetty pois. En ole sanut ihastella nukkuvan lapsen kauneutta tai kuunnella hänen unituhinaansa. En ole saanut kokea olevani tärkeä turvantuoja. En ole saanut suojella lastani.

Nyt vihdoin he tahtovat meidät lähelleen ja turvakseen. Voiko mitään hienompaa olla! Tuntuu kuin olisin rakastumassa lapsiini uudestaan, ehkä jossain mielessä ensimmäistä kertaa. Syntymän jälkeisinä päivinä muistan tunteneeni jotain samanmoista kasvamassa sisälläni, mutta silloin se piti tukahduttaa. Titenkin olen rakastanut lapsiani koko ajan, mutta tällaista lämmintä pulppuamista en ole tuntenut. 



*

Käytiin aamulla puntarilla neuvolassa. Aan paino oli tippunut. Pituutta tullut silti lisää. 74,2cm ja 7,6kg. Beelläkään painoa ei ollut tullut, mutta ei ollut tippunutkaan. Pituutta sekin oli taas kahminut. Bee on veljeään 6cm pidempi ja 3kg painavampi.

Ravintoterapeutti määräsi taas jälkkäripakon.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Kahden kirjaimen pituinen uhkaus: YT.
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.

Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..

Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.

Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.

Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.

Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.

*

Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.

Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.

Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen? 

Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.

Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kotiapu on lähtenyt rullamaan hurjalla vauhdilla. Viime viikolla saatiin apukädet tänne kolme kertaa! Tänään ja huomenna tulee taas apua. Sen verran tässä joutuu joustamaan, että tällä tahdilla ei saada aina yhtä ja samaa tätiä. Vaan väliäkö sillä, minulle kelpaa kaikki ja pojatkin ovat seuran suhteen joviaaleja.
Olivat siellä keskenään kotiavussa juonineet, että neljä eri tätiä käy meillä ain avaan kun jollain tyhjää on. Kaikki neljä ovat ihania, luotettavia ja oikeasti avuksi.

Erityisen onnellinen olen avun saapumisesta juuri nyt, koska voimat alkaa taas huveta. Aa on lopettanut nukkumisen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta alkaa olla sellainen olo, että me nukutetaan sitä isompi osa päivästä kuin mitä se nukkuu. Viikonlopun jäljiltä sekä mies että minä alamme muistuttamaan haamuja.
Äsken poika vihdoin nukahti päviäunille helposti. Olisiko ne ehkä ne hampaat ja ehkä ne olisivat nyt hieman helpottaneet?

*

Olemme käyneet nyt jo jonkin aikaa ulkoilemassa lähellä olevassa aidatussa puistossa, jossa lähialueen perhepäivähoitajat ulkoiluttavat hoidokkejaan. Oma piha alkoi Been seikkalumielen takia olla liian jännä.
Tähän asti olemme miehen kanssa olleet melkolailla perhepäivähoidon kannalla poikien tulevan hoitopaikan suhteen. Perhepäivähoitajien toimintaa puistossa seuranneena, alan epäillä onko ajatus sittenkään hyvä.

Pph:lla on alueellamme selvästi jonkinnäköinen kastisysteemi. On ne muutama hoitaja, jotka seisovat piirissä kesekellä puistoa ja juttelevat mukavia. Katsovat hiukan lastenkin perään ja saattavat mennä jopa lasten luo, jos tilanne on päällä.
Sitten on se toinen porukka. Nämä toiset kasaantuvat puiston ainoa penkin ympärille. Ne kaksi joilla on isoimmat ja leveimmät takamukset, valloittavat penkin. Loput parveilevat siinä ympärillä. Yksikään näistä ei vaivaudu liikahtamaan sijoiltaan lasten takia. Lasten ohjaaminen, kieltäminen ja neuvominen tapahtuu laiskasti huhuillen. Pääsääntöisesti kuitenkin keskitytään juoruamiseen.

Tänään selvisi, että näillä penkinluona olevien pph:en keskuudessa on ilmeisesti vielä tarkka nokkimisjärjestys. Toinen noista ylempiarvoisista penkilläistujista nousi viedäkseen roskan roskapönttöön. Tällä välin penkinluonaseisojista yksi kehtasi istua penkille. Istujan saapuessa takaisin, seisoja selitellen ja anteeksipyydellen nousi vikkelästi ylös päästäen istujan takaisin istumaan. 

Näiden lisäksi on vielä se venäjänkielinen pph. Se joka kiertää yksinään puistoa seuraten omien hoidokkiensa touhuja tarkasti, neuvoen lapsia ainakin äänensävystyä päätellen lempeästi ja hymyillen.
On käynyt mielessä opettaa meidän pojille venäjää.

*

Jonkun pitäisi kehittää sellainen nettipalvelu, josta selviäisi pihalla olevien lätäköiden määrä. On olemassa kaikenmaailman sääpalveluita, tuuli- ja ilmakosteusmittareita. Tielläliikkujille on ruuhkatiedotteita ja tienpinnanliukkausarvioita. Missä on kotiäitien lätäkkömääräpalvelu?

Kun asuu viideneessäkerroksessa ja kaikista ikkuinoista näkyy vain puita, on aivan mahdotonta tietää kuinka märkää pihalla on. Tänäänkin kaikesta päätellen piti olla kuivaa. Poutaista ja lämpötila nollan rajassa. Sellaista raikkaan kirpsakkaa talventekosäätä. Puin pojille toppahaalarit.
Ulos kun päästiin, niin maa olikin aivan märkä ja lätäköitä jokapuolella. 

torstai 15. marraskuuta 2012

Nukku-hommista

Olisihan se pitänyt ymmärtää, että isojenpoikien säkyyn siirtyminen lähti käyntiin aivan liian hienosti. Tietenkin kysessä oli vain jo lautapeliajoista tunnettu aloittelijantuuri. Nyt moinen on onneksi ohi. Nyt homma toimii niin kuin pitääkin ja voin saada marttyyriäitiydenhattuuni oikein mojovan ison sulan.

Tällä viikolla yöt ovat vierähtäneet suurimmaksi osaksi 80cm leveässä kolmen hengen sängyssä. Olen vääntänyt kehoni kuta kummallisimpiin asentoihin, yrittäessäni yhtäaikaa tarjota läheisyyttä kahdelle, samalla toimien julmana eristeenä veljesten välillä.

Joka yö päätän, että tähän en nukahda vaan heti kun homma rauhoittuu, niin siirryn omaan sänkyyn. Joka aamu herään juuri niiltä sijoiltani, jonkun toisen sormi nenässä/navassa. Niska jumissa, selkä kipeänä ja toinen käsi puuduksissa.
Yhtenä yönä unohdin ottaa oman peiton mukaani. Yritin säälittävästi lämmittää itseäni lapsen peitolla, sillä äitiyspakkauksesta saadulla. Tässä ruhossa moinen on kuin postimerkki elefantin kyljessä.

Eilen illalla sain pojat petiin ja uneen yllätyksellisen nopeasti. Päätin ilostuttaa itseäni lenkkeilemällä. Ulkona satoi, mutta kaikessa kurjuudessaan kesli jotenkin vain lisäsi lenkin ihanuutta. Kotikadulle takaisin kaartaessa haaveilin hyvin ansaitusta lämpimästä suihkusta, iltapalasta, teestä, sohvannurkassa vilttiin käpertymisestä ja telkkarin rikossarjasta.
Olin juuri astumassa suihkuun, kun Bee karjaisi. Miehellä oli työilta (Älkää kutsuko lastensuojelua! En jättänyt lapsia yksin kotiin lenkin ajaksi. Mies teki töitä kotona.) ja dead-line huohottamassa niskaa, joten uudelleen-nukuttajasta ei edes neuvoteltaisi. Raahauduin lenkkihikisenä ja suihkuttoman raikkaana takaisin poikien luo. 

Ei millään. Uni ei tullut, ei kummallekaan. Tai no Aalle ehkä, mutta Been levottomuus piti huolen siitä, että Aakin aina vaan uudestaan nousi taistoon unta vastaan. 

Koitin saada voimaa ajatuksesta, että juuri nämä nukutushetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Näissä on sitä läheisyyttä, jota tulevina vuosina kultaisina muistoina sydämessään kantaa. Ja nämä ovat niitä, joista lapsettomana ja myöhemmin keskolassa haaveilin. Nyt sietää siis nauttia.
Mutta. 
Olin nälkäinen ja janoinen. Joka hetki vei minut kauemmaksi aikaisesta nukkumaanmenosta. Kun tästä pääsisin olisi vielä pakko käydä suihkussa ja syödä. En minä heti syötyäni unta saa. Olisi varmaan kuitenkin pakko katsoa se rikossarja. Huomenna aamulla väsymys olisi taattu. Kun viimein kädestä alkoi taas tunto kadota, oli itku/huuto jo lähellä. 

Puolitoista tuntia myöhemmin pääsin suihkuun. Söin minimaalisen iltapalan ilman teetä. Katsoin höppäkomediasarjan  

tiistai 13. marraskuuta 2012

Puolitoistavuotissyntymäpäivälahjastakin

Sain vihdoin hankittua pojille lapsuudenmuistokirjat. Olen tuskaillut asiaa pitkään. Välillä jo luovutin ja päätin, että olkoon. Keskoselle ne monet saavat ikävän kaiun. Liian monessa keskitytään aivan liikaa odotukseen ja synnytykseen. Entä kun odotuksesta tai synnytyksestä ei ole oikein mitään kaunista kerrottavaa?  Ja aivan liian monessa on aivan liian tarkat oletusarvot kehityksen kulusta. Pahimpana Kulta-aika lapsuuden, jossa on jokaisen taidon kohdalla merkitty, milloin taidon pitäisi olla hanskassa. Osaan vain kuitella kuinka karmivalta moista kirjaa tuntuisi cp-vammaisen äitinä täyttää..

Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.

Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.

*

Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.

*

Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.

Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?

Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.






Keskosuudesta



 Maailman keskoslastenpäivää vietetään ensi lauantaina. Sen tiimoilta löysin muutaman videonpätkän, jotka saivat ainakin minut näkemään keskosuuden hieman uudella tavalla. Tässä niistä yksi.

En ole ennen tullut ajatelleeksi keskosuuden olevan yleisin vastasyntyneiden kuolinsyy maailmassa. En ole myöskään tullut jatelleeksi, että suuri osa ennenaikaisista synnytyksistä voitaisiin ehkäistä kunnollisella terveydenhuollolla ja valistuksella. Meille kenguruhoito on keskusteluissa periaatteellinen kysymys. Jossian muualla se on ainoa ja tehokkain hoitomuoto.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Hemmoteltu ja tökitty

Pääsin eilen hemmoteltavaksi. Yllätys vapaailta ennakkojoululahjana.
Miehen saavuttua kotiin, Been kummitäti nappasi minut mukaansa ja vei liotettavaksi kylpylään. Lotraamisen jälkeen pääsin rentoutumaan aromahierontaan ja illan päätteeksi vielä syömään.
Tällä välin kotona mies oli laittanut hihat heilumaan, pessyt lattiat ja kaikkea. Avuksi ilmaantui Aan kummitäti miehineen. (Kuulostaa muuten siltä, kuin sillä ois montakin miestä. Hih. Ei sillä oo. Yks vaan.)

Oli ihanaa. En muista koska olisin ollut kylpylässä aikuisseurassa vapaa-ajalla. Aivan uudenlainen nautinto. Ei kaitsettavaa lasta, ei opastettavaa aikuista. Ihan vaan pidin huolen itsestäni ja omista haluistani.
Hieronta oli mahtava kokemus. En ole aiemmin käynyt muualla kuin urheiluhierojalla. Moinen runnominen on saanut minut inhoamaan hierontaa ja ajatuskin moisesta saa  kavahtamaan. Vaan tämäpä olikin aivan eri maailmasta. Rentouttavaa, hellää, kaikinpuolin rentouttavaa. Melkein nukahdin. 

Jotain sitä on elämässään tehnyt oikein, kun ympärillä on ihmisiä, jotka moista mulle järjestää. Oon ihan soikeena liikutuksesta!

*

Oikeassa sängyssä nukkuminen on pojilta lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ensimmäisenä kahtenä yönä pistimme Been vielä pinnasäkyyn, mutta kolmannesta yöstä alkaen aloitettiin tositoimet. Aivan uskomatonta on, että viime yöhön saakka molemmat ovat nukkuneet puoli kahdeksaan tai kahdeksaan, heränneet ja ilman itkun itkua tai muuta mekkalaa, avanneet oven ja käpsötelleet iloisesti tarkistamaan mitä muualla kodissä tähän aikaan tapahtuu. Bee jopa tippui vuodevaatelaatikostaan yhtenä yönä, mutta nousi muina miehinä ja suoraan takaisin nukkumaan. 

Viime yönä jouduin siirtymään poikien viereen nukkumaan. Kello taisi olla kuusi, kun kuulin epämääräisiä ääni. Löysin pojat kylpyhuoneesta. Passitin takaisin sänkyyn, sillä edellinen ilta oli pojillakin venähtänyt ja tavallisten 12h yöunien sijaan nyt oli nukuttu vasta max. 8h. 
Loppu nukkuminen sujui melko levottomasti. Jatkuvasti jompikumpi pompsahti pysytyyn testatakseen minne nyt voisi sormeaan sovittaa: äidin nenään, silmään, varpaiden väliin, napaan... 

No jos jotain hyötyä levottomista yöunista, niin päikkäreille nukahtivat molemmat aivan ennätysajassa.    
 

torstai 8. marraskuuta 2012

Inlfuenssarokote, uhka vai mahdollisuus?

Olen viime päivät joka suunnalta kuunnellut (ja osallistunut) keskusteluja influenssarokotuksesta. Olen ymmälläni. Ystävieni kanssa, jokaisessa mahdollisessa verkostossani, niin netissä kuin oikeassakin maailmassa, pohtivat äidit päänsä puhki ottaako rokote vai ei. Minä en ollut edes ymmärtänyt kyseenalaistaa.

Minulle kyse on matematiikasta. Yksi viidestä alle kolmevuotiaasta sairastuu influenssaan vuosittain. Rokotetuista lapsista sairastuu 1-3 kymmenestä ja heillä oireet ovat rokottamattomia huomattavasti kevyemmät. (Faktoja täältä.)

Narkolepsian ja rokotteen yhteyttä ei aukottomasti ole todistettu, joskin melko selvältä näyttää että jokin yhteys niillä on. Rokote ilmeisesti myötävaikutti narkolepsian puhkeamiseen, jonkin tuntemattomaksi jääneen yhteistekijän kanssa. Rokotetuista lapsista kuitenkin vain pienen pieni osa sairastui narkolepsiaan. Toisinpäin: tuona Pandemrix vuonna narkolepsiaan sairastuneista lapsista vain 10% oli saanut kyseisen rokotteen. 90% uusista narkolepsiatapauksista puhkesi siis lapsille täysin ilman rokotteen vaikutusta.   (Jos olisin keltaisen lehdistön toimittaja, saattaisin näillä prosenteilla voisi provokatiivisesti ilmaista asian niin, että rokote jopa suojaa lasta taudin puhkeamiselta. En ole, joten en ilmaise.) (Faktat täältä.)

Aan keuhkotilanne on edelleen huono ja lääkäreille täysi mysteeri. Selvää on kuitenkin se, että tuo alipainoinen bpd-lapsi olisi huomattavassa menehtymisriskissä, jos influenssan saisi. Ei nyt ehkä ole kyse mistään fifty-sixty todennäköisyydestä, mutta narkolepsiariskiin nähden merkittävästä kuitenkin. Tätä ajatellen, ei rokottamatta jättäminen tuntunut edes mahdollisuudelta.
(Sama lapsi sai aikanaan lääkettä, jolla oli 1/13 todennäköisyys puhkaista cp-vamma. Meiltä ei tuolloin mielipidettä kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin lääke olisi kuitenkin annettu. Cp-vamma vs, kuollut, ei ollut kovin vaikea valinta.)

Toinen syy lasten rokottamiseen, on yhteisvastuu. Jos kaikki alle kouluikäiset lapset rokotettaisiin influenssaa vastaan, koko kausi-influenssa saataisiin todennäköisesti marginaaliseksi sairaudeksi. Eikö se olisi ihanaa? Eriyisen ihanaa se olisi jokaikiselle erityislapsen perheelle. Niille perheille, jotka linnoittautuvat jostakin perussairaudesta tai muuten huonosta immuniteettisuojasta kärsivän lapsen kanssa kotiin suurimmaksi osaksi vuodesta, siltikään pystymättä varmuudella suojaamaan lastaan. Olen ehkä nähnyt hieman liikaa, kokenut myös, mutta  jos jättäisin lapseni rokottamatta, en pääsisi yli ajatuksesta, että minä olen osasyyllinen jokaiseen influenssan aiheuttamaan kuolemaan.

Yleisesti ottaen koen, että rokotteista vauhkoaminen Suomessa perustuu hyvin puutteellisiin faktoihin.Ymmärrän, että Yhdysvalloissa rokotusohjelmaa kritisoidaan. Siellä rokotuksia on mahdollista antaa lapselle yli 30 ja niiden yhteisvaikutuksella näyttäisi tutkimusten valossa olevan korrelaatio keskittymisvaikeuksiin tms. (Sori, tästä en faktalinkkiä löydä. Asiasta on ollut puhetta yliopistolla erityispedagogiikan luennoilla.) Kun jossain kohtaa Yhdysvalloissa yhteys tutkimuksessa ilmeni, nousi kohu. Kohu levisi yli maan rajojen ja rantautui meillekin. Joku luki jostain jotain, toinen jutteli kahvipöydässä eteenpäin ja kas, rikkinäinen puhelin oli keittänyt sopan.

Suomessa rokotuksia kuuluu kansalliseen ohjelmaan viisi, plus tuo influenssarokote. Jokainen rokote on tarkkaan harkittu ja perusteltu. Merkitys lapsikuolleisuuden vähentymiselle ja kansaterveydelle on kiistaton.
Onhan se hyvä, että asioita kyseenalaistetaan, purematta ei asioita turhaan kannata niellä. Se on tässä demokraattisessa tasavallassa (etu)oikeutemme. Silti. Elämme Suomessa kovin turvallisessa ja valvotussa ympäristössä, jossa valtio oikeasti haluaa kansalleen hyvää. Tuntuu oudolta, että iso osa ihmisistä tuntuu luottavan paremmin iltapäivälehtien toimittajiin, kuin valtion tutkijoihin ja virkamiehiin.

Ymmärrän hyvin, että terveen lapsen äiti pohtii influenssarokotetta. Varmasti moisessa onnen kultamaassa itsekin pohtisin asiaa aivan eri näkökannalta. Tuntuisi vaikealta tehdä itse se päätös altistaa lapsi moiselle tuntemattomalle uhalle. Toivoisin kuitenkin, että moisen koko kansan terveydelle merkittävän asian kohdalla ihmiset tukisivat enemmän faktoihin, tutkimuksiin ja numeroihin, kuin internetin kärkkäisiin mielipiteisiin ja mutuun. 

Kas näin. Yksi kärkäs mielipide suollettu taas internetin syövereihin. Just nyt oon tosi iloinen mahdollisuudesta blogata anonyymit kommentit pois blogistani.



maanantai 5. marraskuuta 2012

Bye bye pinnasänky

Teen päivitystä kännykällä. En oikein hallitse tätä vielä, jotta pahoittelut mahdollisista häiriöistä.

Syy kännykkäpäivitykseen on, että kaikki konerauha on talostamme kaikonnut. Aa kiipesi eilen kaksi kertaa ulos pinnasängystään. Enää ei lapsia tuosta vaan laiteta nukkumaan. Nyt nukutetaan meilläkin. Eikä enää lukita poikia päikkäreille parvekkeelle matkapinnasänkyihin. Ei siis enää huutakoot-ja-meuhkatkoon-minä-juon-nyt-kahvini-ja-päivitän-blogini-taukoa.
Oikeastaan minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten täällä päikkärit nyt nukutaan, vai nukutaanko lainkaan.

*

Viikonlopun vietimme appivanhempien luona. Nukuin, söin ja saunoin. Lauantaina pyhäinpäivää tai halloweenia merkityksellisempänä vietimme poikien puolitoistavuotissynttäreitä.

Halloweenikauhua saatiin eilen. Anoppi meni kurkkaamaan miten poikien päiväunet sujuu. Tuli takaisin keittiöön ja hieman kummastellen totesi minu nukuttaneen Aan lattialle. Ei kyllä minä sen sänkyyn olin laittanut. Kuulema se lattialla nyt kuitenkin nukkuu. "Oletko varma, että se nukkuu?!"
Se että maahan mätkähtämisestä ei ollut aiheutunut itkua tai muuta metakkaa, sai päässäni nopeasti aikaan kauhun.
Ryntäsimme, minä, anoppi ja mies, tarkistamaan oliko käynnissä päikkärit vai ikiuni. Lapsi raukka ei voinut käsittää miksi hänen hyvät unet keskeytetään moisella kalabaliikilla.

*

Tänään saapuu vanhan kunnon kotiavun virkailija tekemään arviointikäynnin. Toivo meidän aikaisemman, kultaakin kultaisemman kotiaputädin paluusta on herännyt!

perjantai 2. marraskuuta 2012

Ammupäiväpalaveri

Aamupäivän olen istunut sohvalla sairaalan lastenpsykiatrisen perhetyöryhmän työntekijän kanssa. Tulivat juttelemaan minun ja Aan välisestä vuorovaikutuksesta, mutta siihen aiheeseen ei missään välissä ehditty. Sen sijaan puimme perheemme akuuttia tilannetta, jokaisen perheyksilön tämän hetkistä vointia ja minun jaksamistani.

Kerroin ongelmista neuvolan kanssa. Kerroin neuvolan kautta saadusta kotiavusta. Olisittepa nähneet kun naisen silmissä alkoi salamoida ja korvista nousta höyry. Peittelemättä ärtymystään hän kertoi olevansa lopen kyllästynyt moisiin kaupungin tarjoamiin "tukitoimiin", joiden ainoa tavoite on saada tilastot näyttämään hyviltä.

Pojat tekivät parhaansa todistaakseen tädille, että apu tulisi tarpeeseen. Kiipesivät pöydälle, avasivat kaapit ja repivät sisällön lattialle, kiusasivat kissaa, tappelivat autoista, juoksivat huoneesta toiseen, hajaantuivat terrorisoimaan yhtäaikaisesti eri kiellettyjä kohteita. Koko vajaan kahden tunnin aikana Bee ei pysähtynyt. Aa pysähtyi Been tönäistyä Aan tuolilta alas.

Sanoin, että voisimme ottaa loppu vuodeksi kotiapua, mutta sen jälkeen varmasti jo pärjäämme. Miehen vanhemmat ovat muuttamassa lähelle meitä ja kohta meillä on neljä eläkeläisisovanhempaa muutaman kilometrin säteellä.
Työntekijä oli eri mieltä: puolivuotta. Viikkokertojen määrää voidaan vähentää joulun jälkeen, mutta ei ole tarkoitus myöskään kuluttaa isovanhempien voimavaroja loppuun.

Nainen sanoi ottavansa yhteyttä myös neuvolaan. Osaksi toimiakseen hyvän tavan mukaan, osittain näpäyttääkseen hieman.
Vähän jännittää, miten meihin tästä eteenpäin siellä mahdetaan suhtautua..
 
*

Tänään lähdetään appivanhempien luokse viikonlopunviettoon. Suunnitelmissa nukkumista, syömistä ja saunomista. Näin.


torstai 1. marraskuuta 2012

Putkitettu

Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.

Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.

Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.

Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.

*

Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.

Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.

Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)

*

Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai  muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!

Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.

Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen,  että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.

Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kirkastumisesta kaaokseen

Perjantai oli ihana. Vietiin pojat hoitoon ja jatkettiin matkaa kaupungille ravintolaan. Tultiin kotiin ajoissa ja nautittiin rauhallisesta koti-illasta. Nukuttiin.

Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.

Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.

*

Sitten tuli yö.

Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.

Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?

Kun lopulta väsyin niin, että sain nukahdettua molemissa saängyissä edes suurinpiirtein rauhoituttiin ja sain unen painajaisen päästä kiinni.

*

Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.

Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.

Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän. 

Nukuin päiväunet. 
 
*

Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.

Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3




torstai 25. lokakuuta 2012

Mobilisoidut

Parin viikon tauon jälkeen päästiin tänään taas perhekerhoon. Pojat otti takaisin menetetyt kerrat, suhaamalla yhdellä kertaa vähintääkin kaikkien kolmen kerran suhautukset. Teki mieli luovuttaa.

Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.

Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.

Silti.

Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.

Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat. 

*

Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Piikillä

Vietin eilisen päivystyksessä. Tällä kertaa yksin.

Perjantaina alkanut selkäkipu hellitti hetkeksi illalla. Lauantai aamuna kipu oli palannut. Aamupäivä meni pitkälti jumppapallolla lääkkeiden vaikutusta odotellessa. Edes täydet kipulääke määrät eivät taltuttaneet kipua. Sinnitteli ja toivoin, että yötä vasten otettava relaksantti edes toimisi. Ei toiminut.

Sunnuntaina, kun en saanut edes lehteä luetuksi selkäkivuilta, aloin huolestua. Kipu oli kestänyt yhtäjaksoisesti jo yli vuorokauden. Mikään ei auttanut. Ainoa asento, jossa kipu hellitti edes vähän oli vatsallaan jumppapallon päällä.
Maanantaina miehen olisi mentävä töihin ja minun pitäisi pärjätä poikien kanssa yksin. Näin mielessäni kuinka pidän pojat koko päivän pinnasängyssä, yövaipat päällään ja tungen pinnojen välistä välillä leipää nälänpitimiksi. Ihan aukoton suunnitelma, eikö vaan?

Päivystykseen ilmoittautuessani aloin itkeä. Itkin ehkä enemmän väsymystä kuin kipua, mutta eiköhän kyyneleet silti tehostanut viestiäni. Pääsin odottamaan vuoroani sängylle.
Vajaan parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin tutkittavaksi. Ystävällinen lääkäri oli hyvin ymmäräväinen, kuulema itsekin kärsii selän yliliikkuvuudesta. Määräsi piikitettäväksi ja tuhdimmat kipulääkkeet.
Kuuntelipa lääkäri vielä yskänikin. En edes tajunnut mainita yli viikon jatkuneesta vaivasta, mutta lääkärin huoneessa saamani valtavan yskänkohtauksen jälkeen lääkäri aivan oma-aloitteisesti pyysi saada hieman kuunnella keuhkojani. Kuulema samainen kipulääke auttaisi myös yskään. Mahtavaa.

Loppu ilta meni hymyillessä. En tiedä kumpi hymyilytti enemmän, kivun katoaminen vai morfiinijohdannaiset kipulääkkeet.

*

Viime yön nukuin hyvin. Ei kipuja, ei yskää, ei kutsua pinnasänkyjen väliselle patjalle.
Tänään aamulla teki mieli laulaa ja tanssia.
Parin viikon tauon jälkeen pääsimme poikien kanssa ulos.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Näillä mennään

Edelliset kaksi päivää vietettiin poikien kanssa evakossa. Jo aikaa sitten sovittu sähköremppa ajoi meidät pois kotoa. Mikäs sen mukavampaa väsyneenä ja kipeänä kun lähteä muiden nurkkiin. 

*

Kehoni vihaa huonoja elintapoja. (Ikävä kyllä luonteeni on aivan eri maata.) Pari päivää eineksiä/pikaruokaa tarkoittaa viikon ruuansulatusvaikeuksia. Muutama päivä ilman liikuntaa tarkoittaa viikkojen ajan selkä vaivoja. Yksi pala suklaata tarkoittaa kiloa lisää puntarilla. (Viimeinen kohta saattaa olla vähän liioiteltu, mutta edelliset kaksi on totta.)
Kipeänä oleminen on verottanut liikuntaa. HeiaHeiassa viimeisin merkintä on sunnuntailta. Tänään kostautui. Selkä on aivan jumissa ja joka liike sattuu.

En edelleenkään ole nukkunut kunnolla. Yskin niin, että päätä särkee. Keuhkoihin ja putkiin sattuu jatkuvasti. Tähän muutenkin mahtavaan olotilaan kun lisätään selkäkipu on tuloksena äreä, lyhytpinnainen, hidas ja itkuherkkä ihminen. Sen saman ihmisen pitäisi olla äiti. Ei kovin toimiva yhdistelmä.

Psykologi käski keskittyä nyt hetkellisesti vain ja ainoastaan tähän hetkeen, tästä selviämiseen. Lepäämiseen ja paranemiseen. Kielsi murehtimasta mennyttä ja tulevaa juuri nyt. Ajattelin yrittää. 

*

Lapsi/äitiblogeja on puitu viime aikoina paljon mediassa. Hyviä pointteja asiasta löytyi täältä.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Väsyttää

Meidän yöt ovat muuttuneet levottomiksi. Tuntuu, että joku valvoo aina vuorollaan. Viime yönä taisi valvoa taas kaikki.

On tietenkin aivan luonnollista, että juuri kävelleen oppineen lapsen yöt ovat leovttomia. Sama pätee flunssaiseen lapseen ja aikuiseen. Vaan entäpä ne yöt, kun lapset eivät nuku levottomasti, eikä ketään flunssa riivaa unia häiritsevästi. Mikä silloin saa äidin valvomaan?

Sänkyyn mennessä iskee levottomuus. Pyörin ja kierin. Etsin asentoa ja kohennan tyynyä. Kuuntelen äänikirjoja. Kun hiukankaan nukuttaa, suljen kirjan ja koetan nukahtaa. Nousen, käyn vessassa ja laitan taas kulokkeet korvilleni. Lopulta tuntien päästä vihdoin saan suljettua silmäni ja unen päästä kiinni.  Aamu tulee aina liian nopeasti.

Yritin miettiä mistä kiikastaa. Ei minua ahdista erityismmin, ei ainakaan sillä tavalla näkyvästi. Meillä ei ole akuutteja huolia tai murheita. Perheemme yleiskriisiä lukuunottamatta asiat ovat hyvin.
En millään saa kiiinni päivällä asioista, mitä yöllisinä hetkinä mietin. En kertakaikkiaan muista yhtäkään mietettäni.

Alan olla väsynyt.
Niin väsynyt, että viime yönä vihdoin putkahti päähäni ajatus, joka sävähdytti niin ettei unohtunut: voi kun tää kaikki vain loppuis.

Tiedän, etten oikeastaan sitä tarkoita. Olen elämässäni täyttänyt usempaan otteeseen eri kriisitilanteissa masennustestejä. Vaikka tulokset olisivat olleet mitä, en koskaan ole rastittanut kohtaa minulla on itsetuhoisia ajatuksia tai uskoni tulevaisuuteen on kadonnut. En edelleenkään rastittaisi. 
Siltikään en voi ohittaa ajatusta tuosta vain. Se todella tuli mieleeni. Ainakin tuon lyhyen hetken tuntui siltä,  että se tulevaisuus johon uskon, on liian kaukana. En jaksa sinne asti.

*

Luuletteko, että jos neuvolassa kertoisin
a) saisimme taas kotiapua 
b) lapset lähtisivät huostaan
c) äiti lähtisi huostaan?




maanantai 15. lokakuuta 2012

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki. 

torstai 11. lokakuuta 2012

Leijonaemon perjantai

Kun itseltä ei nyt irtoa, niin tässäpä linkki. Osui ja upposi, niin että viimeiset rivit piti lukea kyynelten läpi.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tänään äiti ei oikein toimi

Sain pojat juuri parvekkeelle päiväunille. Vielä jos olisi pitänyt jaksaa viisi minuuttiakin, en tiedä miten olisin selvinnyt. Puolituntia sitten istuin ruokapöydässä itkien seuraten vierestä, kuinka toinen maalaa perunamuusilla pöytää ja toinen tiputtaa suunnitelmallisen keskityyneesti lusikan jo lattialla olevan lautasen seuraksi. 

Oleminen noiden kahden kanssa on tällä hetkellä raastavaa paskamaista haasteellista. Tällä kertaa en keksi mitään ulkopuolista syytä:
 

  • En ole erityisen väsynyt. Edelliset pari yötä olen nukkunut hyvin ja pitkään. Osittain tästä on kiittäminen uutta älypuhelintani, jota en ilmeisesti osaa torkuttaa vaan onnistun ottamaan herätyksen aina kokonaan pois päältä. Niinpö eilen ja tänään ollaa nukuttu poikien kanssa aivan yllätys pitkään.

  • Olen saanut poistua kotoa ja tehä omia juttuja enemmän kuin aikoihin. Käynyt elokuvissa ja lenkillä, tanssimassa ja kahvilla. Ensi viikonlopuksi on luvassa kaksikin omaa menoa.

  • Olen saanut apua enenmmän kuin aikoihin. Eilen ystäväni tuli oma-aloitteisesti käymään auttaakseen kotitöissä. Tuli imuroitua koti taas parin viikon tauon jälkeen.
Puuttuuko listasta jokin ulkopuolinen tekijä, jota vielä voisi syyttää?


Haastellisuutta ja hermojen riittämättömyyttä lisää tällä hetkellä useampi asia:

  • Been ehdoton omaehtoisuus. Kulminoituu ruokapöydässä totaaliseen ruokalakkoon ja pöydällä seisomiseen. Kuinka kauan lapsi voi elää maidolla ja Herra Hakkarais -pastilleilla?

  • Aan usko siihen, että aivan kaikki asiat maailmassa on suunniteltu hänen kiduttamisekseen. Erityisesti vaatteet ja vaipat ja tietysti niiden pukeminen. 

  • Molempien poikien kuvitelma siitä, että pöydälle kiipeäminen on äidinkin mielestä hauska leikki. Sama pätee ruuan ja lautasten paiskomiseen sekä kissan häntään ja kissaan.  

  • Yökukkumiset. Nämä onneksi edelleen poikkeus eikä sääntö.

Koska kaikki listalta löytyvät aisat ovat aiva perusjuttuja lasten kanssa, olen tullut lopputulokseen, että minua ei ehkä olekaan luotu kotiäidiksi. Tai ehkä ei äidiksi ylipäätään. 

Ihmiset ympärilläni ovat aina ajatelleet, että olen lasten kanssa taitava. Joskus saatoin kuvitella näin myös itse. Useasta suusta olen kuullut ihasteltavan kuinka hyvä äiti varmasti olisin/olen. 
Tänään ei tunnu siltä. Tänään mietin ruokapöydässä alanko hutamaan vai itkemään. Tänään etsin netistä lasten talvikenkien sijaan työpaikkailmoituksia.


maanantai 8. lokakuuta 2012

Yöllisiä

Viime yö oli levoton ja pitkä.

Kävin illalla elokuvissa katsomassa Puhdistuksen ja se sai ahdistumaan siinä määrin, että ensin meni itsellä yhteen asti ennen kuin sain rauhoituttua nukkumaan. Parin tunnin päästä nukahtamisestani pärähti naapurihuoneen biologiset herätyskellot soimaan. Hetken rauhoittelun jälkeen vaikutti jo tovin siltä, että häiriö oli vain tilapäinen. Palasin sänkyyn, mutta eipä vaan taas uni tullut. Ei ollut tosin tarviskaan, sillä puolen tunnin päästä pääsin taas siirtymään lastenhuoneen lattialle.

Aa tarvitsi läheisyyttä. Ujutin käteni pinnojen välistä ja pikkuinen käsi tarttui tiukasti sormeeni.
Hetken päästä viereisessä pinnasängyssä iski kateus. Bee nousi seisomaan ja protestoi tiukkasävyisesti moista yhden lapsen suosimista. En millään saanut toista käsiäni ylettymään samaan aikaan molempiin pinnasänkyihin, joten Been oli tyytyminen jalkaani.

Ensin sormia työnnettiin varpaiden väliin. Kohta pian ukkovarpaani pääsi korvaamaan tuttia. Tovi myöhemmin pikku-ukko oli kääntynyt sängyssään 180 astetta ja läiskytti jalkaani omilla jaloillaan. Nukkumisesta ei ollut tietoakaan.

Juuri kun tuntui, että molemmissa sängyissä rauhoitutaan taas, kissa tepsutteli huoneeseen. Molemmat pojat popsahtivat sängyissään pystyyn. "Thisssh, thisssh, tissa!" Kissa kävi kuuliaisesti tervehtimässä molemmat, jonka jälkeen se kiipesi mahanipäälle, puski nenällään nenääni, tuijotti tiukasti silmiin ja alkoi kehräämään.

Ikuisuudelta tuntuneiden tuntien(?) ajan aina hetken rauhan jälkeen, jommassa kummassa sängyssä noustiin pystyyyn itkemään/juttelemaan/nauramaan/kissittelemään/tanssimaan. Kissa petasi paikan kainalooni. Missään välissä en ehtinyt saada unesta kiinni.

Yhtäkkiä heräsin jälleen. Aa oli noussut taas pystyyn, ovi oli laitettu kiinni ja kissa raapi ovea. Kuulin miehen olevan suihkussa. Aamu - jo vai vihdoin, en tiedä. Päästin kissan huoneesta, kampesin Aan selälleen ja päätin vielä koittaa hetken nukkua.

Bee herätti minut. Aa tuhisi täydessä unessa. Ulkoa kajasti valoa jo niin, että tajusin päviän olevan pitkällä. Nousin Been kanssa ylös. Kello näytti 10:39. Aa heräsi kun Bee meni varastamaan pinnojen välistä siltä unilelua. Aamupalalle päästiin yhdeltätoista. 

perjantai 5. lokakuuta 2012

Hyviä juttuja

Epäilen, että Aa on käynyt lukemassa blogiani. Ilmeisesti lapselle tuli paha mieli siitä, että on etäisyydellään aiheuttanut äidille huolta. Nyt on alkanut hurja paikkausoperaatio.
Se kellii sohvalla vieressä ja kerjää rapsutusta. Vinkuu syliin. Vaatii huomiota ja läheisyyttä aivan ennennäkemättömällä tavalla. Eilen sain tehdä kasvohierontaa, kunhan en suun ympärille koskenut. Lapsi näytti euforisen rentoutuneelta. Superhuipennuksena erään korvakipukohtauksen päätteeksi nukahti syliini suus uloisesti rinnan ympärillä niin kuin imeväisellä konsanaan. Siis tuolla meidän lapsella, jonka tissikokemukset on yhden käden sormilla laskettavana.

Haluaisin uskoa, että nyt ollaan saavutettu joku uusi vaihe kävelemään oppimisen myötä. Olenkohan mahtanut muistaa täällä edes mainita, että se tosiaan oppi kävelemään? Eikö tämä johdukin vain siitä, että nyt kun on itsenäisempi tarvii myös enemmän turvaa? Eihän tämä vaan johdu tuosta flunssa/korvatulehdusputkesta? En tahtoisi tämän menevän antibiooteilla ohi. 

*

Käytiin iltakylässä vanhempieni luona. Siellä on sellainen hieno suihkukaappi, jossa on suihkuttimia vähän jokapuolella, sadesimulaattori, radio ja höyrytoiminto. Kävin poikien kanssa kaapissa hengittelemässä höyryä. En tiedä auttoiko flunssaan pidemmällä juoksulla, mutta jotain se teki. Kaapista tuli ulos hih! kaksi punakkaa hyvin tyytyväistä lötköpötkö poikaa. Aa oli koko loppu illan aivan raukea. 

Voi kun olisi rahaa aivan loputtomasti, niin moinen vekotin tulisi meille heti. 

Äitini kertoi, että yksi teini-ikäinen lapsenlapsi pistää kaappiin jonkun sellaisen toiminnon, että suihkun suutin vaihtelee. Sitten se hyppii ja pomppii siellä kaapissa yrittäen väistellä vettä. Mielikuvana melko huvittava.  
 

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kasvava(ttomuus) ahdistus

En pääse yli poikien kasvun pysähtymisestä. Mietin pääni puhki asiaa. Tiedän stressaamisen olevan turhaa, mutta vaikea sitä on lopettaa. Tänään aamulla pukiessani pojat, teki melkein pahaa kun tajusin kuinka luisevaksi Beekin on muuttunut.

Eilen käytiin taas lääkärissä. Unohdettiin miehen kanssa ottaa viikonlopun reisuulle antibiootit mukaan ja kuurista jäi kolme viimeistä annosta antamatta. Lääkäri päätti jatkaa kuuria nyt muutamalla päivällä. Taas rauhoitteli kasvun suhteen. Ei auttanut.

On vaikea selittää tai edes ymmärtää miksi hidas kasvu tai sen pysähtyminen ahdistaa niin kovin. Pojat kehittyvät tavalliseen tahtiin ja jaksavat leikkiä. Aalta on verikokeissa tutkittu, että ravinteiden saanti on riittävää. Kyse ei siis ole mistään vakavasta, vain ja ainoastaan hitaasta kavusta.
Olisihan sitä ihan oikeitakin murheita mietittäväksi. Hävettääkin vähän moisesta asiasta vauhkota, vieressä kun niin monen viime kesän keskosen perheille on alkanut valjeta aivoverenvuotojen seuraukset.

Viime viikolla perhekerhossa eräs toinen äiti alkoi ihastella Aan menoa: "Oi kuinka söpö kävelevä vauva! Hänhän on aikaisin lähtenyt liikkeelle." Kyseisen äidin oma lapsi oli meidän poikia nuorempi. En tiennyt mitä sanoa. Ärsytti.

Tähän asti olen sietänyt läheisten ihmisten päivittelyt Aan pienuudesta. Heidän kanssa päivittely on ollut se hetki, jolloin saan kauhisteltua itsekin asiaa ääneen. Pikku hiljaa kuitenkin alkaa läheistenkin vauhkoaminen asiasta riittämään.
En tiedä miten asiasta sanoisin.


maanantai 1. lokakuuta 2012

Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

  • Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

  • Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

  • Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kotiapu/ahdistus

Kotiapu kävi. Kävi varmastikin sen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tuossa muodossaan en koe saavani sitä apua jota kaipaan, joten olen mieluummin ilman.

Oli tädistä hyötyä. Hän istui olohuoneen lattialla lukemassa poikien kanssa kirjaa sillä välin kun minä imuroin keittiön, eteisen ja vessan. Oli mukavaa saada tehdä hetki kotitöitä rauhassa ilman huolta siitä mistä toinen tippuu ja mitä se toinen taasen tunkee suuhunsa.

Keskusteluapu, mitä tätä kautta oli minulle luvattu, taasen oli enemmänin ahdistavaa kuin auttavaa. Keskusteluahdistus. Koko ajan minulle tuli enemmän ja enemmän sellainen tunne, että tämä meille avuksi tullut nainen kokee minun valittavan turhasta. Meillähän on asiat hyvin. Meillähän on hyvä parisuhde ja tukea toisistamme. Ajattele, että voisit olla yksinhuoltaja. Pojathan voivat kaikkeen nähden hyvin. 

Olin mennyt paljastamaan, että oma äitini on jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Yritin selittää, että äidilläni on kuitenkin lapsenlapsia jo kovasti paljon ja lisäksi oma hyvin iäkäs äitinsä, joka tarvitsee paljon apua. Lisäksi äitini edelleen työskentelee suurimman osan viikosta. Koen, etten häntä vielä aivan jatkuvasti voi rasittaa. Tuntui, että täti ei selitystäni suostunut ymmärtämään tai hyväksymään. 

Pojat eivät tädin mielestä olleet mitenkään erityisen vilkkaita. Aivan normaalin aktiivisia. Kerroin, että molempien papereissa on maininta hyperaktiivinen. Edelleen täti pidättäytyi kannassaan. Yritin sanoa, että nämä ovat nyt kipeinä ja siksi normaaliin nähden rauhallisia. (Tämän keskustelun aikana Aa kiipesi pöydälle valhetelematta kymmeniä kertoja ja Bee hajoitti puisen krokotiilipatsaan.) Täti pidättäytyi edelleen mielipiteessään.

Aloin jo epäillä omaa mielipidettäni poikien vilkkaudesta. Tajusin, ettei se ole minun mielipide. Minä itseasiassa en koe poikiani aivan erityisen erityisen vilkkaiksi, vain aktiivisiksi. Muut taasen katsovat hengästyen poikien touhua. Siskoni, vanhempani, appivanhempani, jokainen sukulainen, ystävä ja naapuri. Lääkärit ja hoitajat. Edellinen kotiaputäti. Jopa se naapurin kaksospoikien äiti. Jopa veljeni ja veljen vaimo, joiden pienellä ikäerolla syntyneillä kahdella lapsella virtaa riittää myös enenmmän kuin olisi tarpeen.
Kahden tunnin tapaamisen jälkeen (kahdessa eri erässä, jolloin molemmilla kerroilla pojat ovat olleet kipeinä) tämän kertainen kotiaputäti tietää kuitenkin paremmin. 

Menipä keskustelu myös minun vointiin. Sä näytät niin reippalta ja hyvin voivalta. Yhtään et näytä väsyneeltä. Ai. Oho. En ollut huomannut. Viime yönä nousin useampaan otteeseen, kierin ja pyörin sängyssä ja näin painajaisia. Hiukset on laitettu ponnarille eilen aamulla, eikä niihin ole sen jälkeen koskettu. Vaatteet on likaiset, kun en ole jaksanut niitä pestä. Eihän me täältä kotoa kuitenkaan minnekään mennä. Olo oli kaikkea muuta kuin reipas, hyvinvoiva ja levännyt. Luulen, että täti sotki reippaudeksi paniikin, jolla heiluttelin imuria ehtiäkseni tehdä kaiken tarpeellisen.

En ymmärrä. Soitin neuvolaan ja pyysin enneltaehkäisevää apua ennen kuin muutun taas zombiksi. Sain apua, mutta apu antoi ymmärtää, että soitin liian aikaisin. En ole vielä riittävän huonossa jamassa saadakseni ennaltaehkäisevää apua. Olenko ymmärtänyt väärin sanan ennaltaehkäisy? Olen ollut siinä pisteessä, että itkien soperran neuvolassa etten jaksa enää. Sain apua. Nyt osaan tunnistaa käyttäytymisestäni ne asiat, jotka kertovat lähestyvästä uupumuksesta. Eikö se ole se hetki jolloin apua kuuluu pyytää? Eikö siinä kohtaa ole se ennaltaehkäisevä hetki?

Ennen lähtöään nainen kysyi vieläkö sovitaan toinen käynti? Kysymyksen asettelusta viimeistään kävi selväksi, ettei nainen kokenut meidän olevan avuntarpeessa ja että hän ei meille tahdo enää tulla. Taisin naisen mielessä asettua siihen lohkoon, jolla kotiavun vastustajat perustelee vastustuksensa:  laiskat uusavuttomat nuoret piloille hemmotellut pullamössösukupolven äidit.
Tehtiin niin, että sain puhelinnumeron johon soittaa, jos apu tuntuu joskus vielä olevan tarpeen.

*

Eräs ystäväni oli neuvolassa valitellut väsymystä. Lapsen isä on joka toisen viikon ulkomailla töissä ja hoitovastuu on siis pitkälti äidillä. Lapsi herää joka yö useaan otteeseen ja unet ovat äidillä vähissä. Neuvolalääkärin komentti oli ollut "lapset ovat niin erilaisia".

Ystäväni on onneksi hyväosainen ja hänellä on keltä pyytää apua. Jäimme kuitenkin miettimään, mitä jos tilanne olisi ollut eri? Entä jos ystävälläni ei olisi perhettä, jolta pyytää apua? Entä jos ystäväni valittelu olisi ollut se hänen hätähuutonsa? Se hetki, jolloin apua on saatava ettei äiti ja tytär päädy lööppien otsikoihin. Kaikkien ääni ei ole kuuluva. Jotkut kuiskaavat. Eikö neuvolan pitäisi kuulla heidänkin huutonsa?

Samaa mietin kotiapumme kohdalla. Jos äiti on jo sanonut olevansa väsynyt, mutta kotiin tullut nainen vain tolkuttaa kuinka hyvin asiat ovat. Uskaltavatko kaikki olla erimieltä ammattilaisen kanssa? Miten käy niiden, jotka auktoriteettiuskoisina luottavan tuon naisen sanoihin, eivätkä enää pyydä apua kun kerran virallinen taho on sanonut ettei perhe sitä tarvitse?


tiistai 25. syyskuuta 2012

Tättärätättärää!

Ei aloitettu kortisonilääkitystä. Aloitettiin antibiootti. Aalta löytyi  - tättärätää - korvatulehdus! Lääkäri ounasteli, että yskä ja oksentelu voivat olla tulehduksesta johtuvia oireita. Sovittiin, että otan yhteyttä jos antibioottikuurin loputtua hengitys ei ole helpottanut.

Kaupanpäälle lääkäri kuikkasi myös Bee korviin. Ja - tättärätättärää - tulehdushan se siellä! Vielä kuulema kokeillaan ainakin kertaalleen antibiooteilla, lääkäri kun epäili että tää voi olla vaan nyt yksi ja sama tosi tosi pitkäksi venähtänyt tulehdus. Jos tämäkään ei auta, niin sitten katsellaan sitä lähetettä sinne korvalääkärille ja mietitään putkitusta.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Mukavien korvalöytöjen jälkeen käytiin puntarilla, että saadaan sitten sopivat annokset antibioottia laskettua. Ja arvatkaas mitä? Tättärätättättätäääääääää - kummankaan paino ei ole puoleentoista kuukauteen noussut lainkaan! Meidän 1v 2kk (kehitysikä) pojat painavat 7,4kg ja 9,7kg.
Lääkäri käski olla huolestumatta ja ahdistumatta asiasta, kun on infektioita niin näin voi kuulema käydä.
Arvaatteko olenko nyt a) täysin zen asian suhteen ja noudatan lääkärin ahdistumattomuus/huolestumattomuus ohjetta b) aivan kauhusta kankeana ja paniikissa c) käynyt jo ostamassa kermaa, voita ja suklaata lasten välipalaksi?
Oikea vastaus: b ja c


**

Huomenna tulee kotiapu


maanantai 24. syyskuuta 2012

Aikuisten oikeissa juhlissa

Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.

Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.

Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.

Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia juuri lainkaan.

Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.

Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.

Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle. 


**


Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.

Pelottaa.





torstai 20. syyskuuta 2012

Torstai-aatoksia

Korvatulehdus ei tullutkaan. Liekö auttanut diakonissaystävältä saatu vinkki karpalonmehun parantavasta voimasta vai kuvittelinko ne alku oireet, eikä mitään tulehdusta ollut tulossakaan?

Flunssa muutenkin on jo taittumaan päin. Tänään jäi vielä perhekerho välistä, mutta yökylää ei peruta. Se on sitten huomenna. *jännitysmusiikkia*

*

Olen pohtinut kovasti tuota tiistaista kotiapu-käyntiä. En ymmärrä. Eikö se sellainen apu, jota meille nyt tarjottiin ole sellaista syrjäytymisvaarassa olevien apua? Siis niille, jotka ovat oikeasti vähän eksyksissä eivätkä ihan tiedä miten kotona tai ulkomaailmassa toimia. Mielestäni emme kuulu tuohon ryhmään. Me ei olla syrjäytysmivaarassa vaan uupumisvaarassa.

Miksi neuvolan uusi matalankynnyksen kotiapu on muotoiltu sellaiseksi, että siitä oikeasti hyötyvät kuuluisivat sinne lastensuojelun ennaltaehkäisevään? Ja miksi taas se lastensuojelun ennaltaehkäisevä, jota saimme viime keväänä, oli sellaista mitä ainakin minun logiikan mukaan pitäisi neuvolasta saada silloin kun vanhempien unet ja voimat eivät vain riitä, kyvyt kyllä?

*

Eilen kävin iltakävelyllä poikien kanssa. Törmättiin meidän hyvämaineisessa lähiössämme useampaan tupakkaa polttelevaan teiniporukkaan.

Jäin miettimään millaisia meidän pojat mahtavat olla tuon ikäisinä? Entä millaisia vanhempia osaamme miehen kanssa olla teineille? Miehen ja minun molempien nuoruuteen liittyy kovin villejäkin muistoja. Auttaakohan omat kokemuksemme kohtaamaan lapseimme mahdolliset hölmöilyt? Olemmeko riittävän vahvoja ja rohkeita puuttumaan silloin kun tarvitsee? Olemmeko riittävän rohkea antamaan sopivasti vapautta ja vastuuta?

Mahtaako kukaan miettiä lapsia hankkiessaan, että samassa kaupassa tulee koululainen ja teini? Onko kukaan koskaan hankkiutunut raskaaksi, kun ois niin ihanaa tapella kotiintuloajoista?

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kehvatsu!

Nyt se on täällä. Syksyn ensimmäinen sairastuminen. Ensin Bee, sitten Aa ja sellanen kutina on kurkussa, että kohta myös minä.

Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.

Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.

*

Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?

Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen  hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)

Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?

**

Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.

Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.

Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?

Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.