maanantai 30. tammikuuta 2012

Monsteri

Luulen, että tiedän nyt miksi tuo keskolan tarinoiden vimmeisin osa oli niin vaikea. Tuohon tarinnaan kun liittyy sellaisia ajatuksia, joita on vaikea itselleen myöntää ajatelleensa. Tai myöntää voin, mutta en saa niitä kirjoitettua tai sanottua ilman että vaikutan monsterilta.

Kerroin, että olin tuohon asti (ja vielä pitkään muuten tuon jälkeenkin) pitänyt etäisyyttä lapseeni. Kovettanut itseni, jotta mahdollinen menetys ei tuntuisi niin pahalta. (En kyllä hetkeäkään usko, että menetys olisi ollut yhtään sen helpompi.) Vaan kyse ei ollut pelkästä etäisyydestä. Olin koko ajan valmiudessa siltä varalta, että poika kuolee. Ennen synnytystä puhuimme miehen kanssa, kuinka ehkä pientä ei vain ole tarkoitettu tänne. Voi olla parempi, ettei selviä hengissä jos hengissä selviäminen tarkoittaa jatkuvaa taistelua. Leikkauksen aikana puhuimme, kuinka onnellisia olimme, että saimma pikkuisen edes täksi ajaksi luoksemme. Että kaikki tämä oli ollut tuon pienen onnen hetken arvoista.

Niin. Minä mietin jo hautajaisia.

Nyt nuo ajatukset tuntuvat niin kamalilta, etten pysty kunnolla niitä tunnustamaan omikseni. Monsteri sisälläni oli jo luovuttanut lapsestani. Millainen äiti luovuttaa? Millainen äiti miettii lapsensa hautapaikkaa ennen lapsen kuolemaa?
Vaikka järjellä haluan uskoa, että tuo oli vain äärimmäinen itsesuojelumekanismi, en silti voi katsoa tuota lasta nyt häpeämättä noita ajatuksiani.

Nyt menee pala kurkkuun ja sormet solmuun. Täytyy lopettaa.

torstai 26. tammikuuta 2012

Vaikea aihe

Viimeisin osa keksola tarinoista odotti julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen uudestaan ja uudestaan, muokkasin ja muokkasin. Ei tuntunut loksahtavan kohdilleen.
Osittain kyse oli varmasti muotoseikoista, hyvästä kielestä ja rakenteesta. Vaikkei blogini perusteella uskoisikaan, olen jossain määrin perfektionisti suoltamani suomen kielen suhteen. (Opintojeni lopputyötä en olisi saanut varmastikaan ajallaan palautettua, jollen olisi tehnyt sitä parin kanssa joka vei työn lopulta käsistäni todeten "nyt riittää toi pilkun viilaaminen".)

Nyt syy uudelleen kirjoittamiseen ja muotoilemiseen oli aiheessa. Aihe oli liian vaikea. En saa kiinni tunteistani niin, että pystyisin tarkkailemaan sitä riittävän läheltä kuvaillakseni sitä sanoin. Tai jos sainkin napattua tunteen reunasta, teki se liian kipeää ja piti lopettaa, ravistaa siitä irti ja miettiä jotain ihan muuta.

Yritän kirjoittaa tarinoitani juuri siksi, että saisin käytyä vaikeat ja epämääriseksi jääneet muistot läpi. Kirjoittaessa ne muuttuvat selkeämmiksi. Nyt tuntui siltä, että tuon muisto on niin solmussa ja niin epämääräinen, etten pysty sitä auki saamaan. Eihän siitä kovin selkeää sitten tullutkaan. Julkaisin sen kuitenkin, ajattelin saavani aiheeseen siten uutta etäisyyttä. Tänne virtuaalimaailmaan sylkäistynä muisto muuttuu tarinaksi, eikä se silloin ole enää niin lähellä.

Olen käynyt julkaisemisen jälkeen lukemassa tekstini useampaan otteeseen. Yleensä keksin sata ja yksi asiaa lukiessani parannettavaa omiin tuotoksiini. Nyt ei auta lukeminen. Ei muutu tuosta kummemmaksi vaan möykkynä pysyy. Taisi tulla eteen se iso vaikea mörkömuisto, joka vaan on niiiiin iso, että aikaa tarvitaan vielä hurjasti lisää ennen kuin sen järjellä ja kielellä saa aisoihin.
Ja kun tuo ei vielä edes ollut se rankin tarina keskolasta. Ihan itseäkin jännittää pääsenkö koskaan sen pussin pohjalle saakka.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Lukijakato

Blogillani on Bloggerin mukaan edelleen lukijoita. Vaan minne ovat mahtaneet kadota? Ei näy minun tarkastellessa blogisivuja, eikä näy hallintapaneelissakaan muuta kuin lukumäärä. Mitä ihmettä on mahtanut tapahtua?

Jatkuvasti ongelmia tuottaa myös oma lukulistani. Blogit tulee ja menee. Välillä näkyy kaikki joita tahdon seurata, välillä vaan pieni osa. Eikä tosiaan blogin reunassa olevassa blogiluettelossanikaan näy kun muutama. Ihme touhua.

Tietääkö kukaan mitä ihmettä täällä tapahtuu?

maanantai 23. tammikuuta 2012

Tarinoita keskolasta: osa 4

Kaksi päivää poikien syntymän jälkeen odottelin osastolla sängyssäni miestä vieraaksi. Oltiin sovittu, että mies käy ensin kurkkaamassa poikia ja tulee vasta sitten minun luokse. Heti kun näin miehen kasvot oven välistä, tiesin että jokin on pielessä. Muistan hämmnetävän tarkasti edelleen miehen ilmeen ja keskustelumme alun lähes sanatarkasti.

Kysyin miten pojilla menee. Mies vastasi ettei parhaiten. Edes tuota mies ei saanut sanottua ilman, että ääni murtui. Ilme oli hämmentynyt ja pelokas. Aa joutuisi leikkaukseen. Aamuyöstä Aan vatsa oli turvonnut ja tummunut. Leikkaus olisi tehtävä heti.

Tunne sisälläni oli kamala. En täysin ymmärtänyt mitä mies kertoi, mutta sen verran käsitin, että tilanne oli vakava ja akuutti. Tunne oli lamaannuttava. Toisaalta iski kova kiire päästä keskolaan. Tahdoin päästä lapseni luo ja kuulemaan itse lääkäreiltä tilanteesta.

Keskolassa jokaisesta hoitajasta ja jokaisesta lääkäristä pystyi näkemään tilanteen olevan äärimmäisen vakava. Lääkäri tuli luoksemme ja selitti tilanteen. Josatin syystä Aan suoli ei toimi. Syytä ei voida tietää varmasti ennen leikkausta. Parhaassa tapauksessa suolessa olisi pieni reikä. Pahimmassa tapauksessa suolessa olisi kuolio, jolloin suoli pitäisi poistaa koko kuolion matkalta. Oli syy mikä tahansa, leikkaus olisi pienelle äärimmäisen raskas ja menehtymisen riski merkittävä.

Seisoimme Aan kaapin vieressä tuijottaen pientä. Otimme kuvan pojasta. Kuva olisi ehkä viimeinen, jonka tuosta lapsestamme saisimme. Sanoimme hyvästit ja lähdimme leikkauksen ajaksi odottamaan osastolle huoneeseeni.

Olin tivannut lääkäreiltä tarkkaan kuinka kauan leikkus kestäisi vähintäänkin ja milloin viimeistään leikkaus loppuisi. Tahdoin tietää kuinka monta tuntia toivoa, ettei kukaan tule meitä hakemaan ja toisaalta kuinka monta tuntia ennen kuin on syytä huolestua. Katsoin kelloa ja aloimme odottamaan.

En muista tuosta odotusajasta kovin selvästi montaakaan hetkeä. Muistan, että itkin välillä hysteerisesti, välillä taas lamaannuin täysin. Muistan miehen olleen yhtälailla aaltoileva. Tiedän katsoneeni kelloa jatkuvasti ja pelänneen joka kerta kun huoneen ovi avattiin.

Odottaessamme mies otti kuva huoneeni ikkunasta.

On vaikea selittää kaikkia tunteita ja ajatuksia, joita kävin läpi odottaessa. Kauhu ja pelko päälimmäisinä. Toisaalta olin rauhallisempi kuin olisin uskonut. En ollut vielä nähnyt lastani kuin kaksi kertaa, enkä koskenut häneen oikeastaan ollenkaan. Se leikkauksessa elämästään taisteleva pieni ihmisen alku oli ja ei ollut vielä minun. Olin joutunut valmistautumaan ennen synnytystä siihen, etten ehkä saisikaan tuota lasta itselleni. Synnytyksen jälkeen meille oli tehty selväksi, että seuraavat kolme päivää olisivat kriittisiä ja epävarmoja. En ollut siis vielä voinut päästää itseäni pehmenemään tai lämpiämään. En ollut vielä päässyt muodostamaan selkeää tunne sidettä lapseeni. En oikeastaan tuntenut vielä olevani äiti. Tiesin sen, mutta en tuntenut. Samaan aikaan tiesin, että jos Aa ei leikkauksesta selviäisi, hajoaisin täysin. 
Lopulta, juuri sopivan ajan päästä, hoitaja tuli kertomaan, että leikkaus oli ohi ja voisimme mennä keskolaan. Hoitaja ei tiennyt miten leikkaus oli sujunut. Kiirehdimme keskolaan ja suoraan pojan kaapin luokse. Aa oli surkean näköinen. Koska huoneessa oli muitakin perheitä, pyysi lääkäri meidät sivummalle selittääkseen mitä oli tapahtunut, miten leikkaus oli sujunut ja mikä tilanne oli nyt.
Leikkaus oli sujunut niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ikinä olisi ollut mahdollista. Kyseessä ei onneksi ollut kuolio, vaan suoleen oli puhjennut pieni reikä. Kun lääkäri oli saanut tämän verran kerrottua, mies murtui täysin. Siinä keskolan käytävällä miehen raja tuli vastaan, eikä tuska, pelko ja suru vaan pysynyt enää sisällä. En usko, että mies kuuli paljoakaan siitä mitä muuta lääkäri kertoi. Itse pysyin käsittämättömän tyynenä.
Aalle oli leikattu ileostooma. Reikä oli jossain paksusuolessa (tosin reikä oli niin pinei, ettei sitä ollut edes löydetty), joten suoli oli katkaistu ohutsuolen lopusta ja suolenpäät nostettu vatsanpäälle. Pojalla olisi nyt siis käytössä vain ohutsuoli. Alkuun Aalle annettaisiin ravintoa ainoastaan tipan kautta. Kun maitoa päästäisiin taas kokeilemaan, oli riski pahoille ongelmille jälleen huomattava.

Aa tokeentui leikkauksesta hyvin. Kun maitoa vihdoin annettiin ensimmäiset tipat, oli jännitys valtava. Ja kun viimein yhtenä aamuna hoitaja kertoi suolen piipusta tulleen ensimmäisen kakan, oli tunne jotain niin valtavan huojentavaa ja onnellista, että sattui. Itkin, huusin, halasin hoitajaa, pompin. 

**

Stoomaan tottui nopeasti. Lopulta en ajatellut mielestäni asiaa paljoakaan. En ollut koskaan vaihtanut Aalta vaippaa ilman stoomaa, joten se tuntui olevan vain osa tuota pinetä ihmistä. Olimme asennoituneet niin, että poika kotiutuisi stoomapusseineen ja vaikka se ei erityisemmin innostanutkaan, ei se myöskään suuremmin kauhistuttanut.

Kuukausien kuluttua, kun Aa alkoi olla siinä pisteessä että puheet kotiutumisesta aloitettiin, saimme yllätykseksemme kuulla, että stooma suljettaisiin ennen kotiutumista. Jälleen istuimme odottamassa pitkät tunnit, nyt kuitenkin kotona Been kanssa. Jälleen saimme puhelun juuri sopivan ajan kuluttua. Ja jälleen leikkaus oli sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jälleen odotimme kauhun vallassa lähtisikö suoli toimimaan ja jälleen ensimmäinen kakka aiheutti itkunsekaisen onnellisuuskohtauksen.

Vasta tuolloin huomasin kuinka paljon olin surrut ja murehtinut stoomaa. Tunne oli niin huojentunut, että sitä oli vaikea käsittää. Kun alusta asti olin kantanut tuota raskasta asiaa mukanani, en ollut huomannutkaan sen painoa. Nyt kun taakka otettiin pois, huomasin kuinka paljon kevyempi oli oloni ilman sitä. 

Kevyyempi olo taisi olla myös Aalla. Poika toipui leikkauksesta ennätysvauhtia hämmentäen kaikki lääkärit ja hoitajat. Parissa viikossa suolen toiminnan lisäksi, poika oppi syömään ja hengittämään. Lapsi jonka piti kotiutua stoomapussien, happilaitteiden ja ruokaletkujen kanssa, kotiutuikin ilman mitään.

torstai 19. tammikuuta 2012

Tabu

Minua on pitkään vaivannut asia, jota en ole kuitenkaan saanut ajateltua niin, että tekstiksi asti saisin purettua. Poikkeama käsitteli vähän samaa aihetta tekstissään Väärä paikka, väärä aika ja siitä inspiroituneena tartun vihdoin aiheeseen. Aiheeseen, joka tuntuu olevan ja pysyvän tiukasti tabuna: pieleen mennyt synnytys.

Minä en saa osallistua keskusteluihin synnytyskokemuksista. Kun muut voivat kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti omista synnytyksistään, hyvistä ja huonoista puolista, minun komentit aiheuttavat kauhua, paniikkia ja kiukkua.

En ole kovin tarkkaan kenellekään edes kertonut synnytyksestäni. Olen kertonut mitä tapahtui, mielestäni hyvin neutraaliin sävyyn. Käsittääkseni kertomukseni ei siinä muodossa eroa kovinkaan paljon tavallisesta sektiosta. Paljon hurjempia tarinoita olen joutunut kuuntelemaan hätäsektioista tai alatiesynnytysrepeämistä.
Se mikä tarinastani tekisi kamalan ja surullisen, olisi jos kertoisin miltä se kaikki tuntui ja kuinka suuri pelko koko päivää varjosti. Siitä en ole vielä ollut valmis puhumaan. Ja reaktioista päätellen, eivät muut olisi vielä valmiita vuodatustani kuulemaankaan.

Tavallaan ymmärrän reaktiot, vaikka en ymmärrä niitä ollenkaan. Onhan synnytys jännittävä kokemus. Varsinkin jos paikalla on tulevia synnyttäjiä, niin aihe on arka. Kun hormoonit hyrrää, eihän sitä tiedä mikä paniikki jutuistani nousee. Tosin se paniikki tuntuu nousevan raskaanaoleville ihan vaan siitä, kun minä saavun paikalle. Muistutan olemassaolollani pieleen menon mahdollisuudesta.

Mutta miksi ääneen sanominen on niin pahasta? Kuitenkin jokainen raskaanaoleva miettii, mitä sitten jos kaikki ei sujukkaan hyvin. Miksi minun kertomukseni ei voisi olla rohkaiseva tarina siitä, että pieleen mennessäänkin asiat voivat mennä hyvin? Miksi ei kaikille tuleville synnyttäjille olisi hyväksi tietää mitä tapahtuu silloin, jos lapsi syntyy ennen aikojaan, joudutaankin leikkamaan tai lapsi syntyy siinä kunnossa, että häntä ei voida äidille heti antaa?

Joku vastaa kysymyksiini, että pieleen menemiselle on niin pieni todenäköisyys, että pelottelu on turhaa. Todennäköisyys ei kuitenkaan ole aivan niin pieni. (<-Täysin omiin ja läheisteni kokemuksiin perustuva lausunto.) Tieto ei ole pelottelua. Tieto ei ole turhaa.
Minä tiesin, että suurella todennäköisyydellä synnytän sektiolla. Tiesin, että synnytän ennen laskettua aikaa. Tiesin, että 40% kaksosista joutuu keskolaan. Se ei tehnyt minusta panikoivaa, vaan realistin. Otin selvää asioista. Tutustuin etukäteen sektioon ja keskolaan. Kaikki tuo tieto tuli kuin tulikin yllättäen käyttöön. Saimme miehen kanssa useilta hoitajilta ja lääkäreiltä kuulla, kuinka hämmästyttävän rauhallisesti pystyimme suhtautumaan tapahtumiin. Me olimme valmistautuneet.

Ehkä yksi tärkeimmistä neuvoista, joita sain ennen synnytystä, tuli tutulta jonka neljästä lapsesta kolme ovat joutuneet keskolaan. Noista kolmesta vain yksi on selviytynyt kotiin. Hän kertoi, että kun lapsi viedään keskolaan, joutuu vanhemmat odottamaan pitkään ennen kuin saavat mitään tietoa lapsen voinnista. Lyhimmilläänkin odotus kestää pari tuntia. Vaikka ympärillä pyörii hoitajia, eivät he tiedä, eivätkä voi kertoa, mikä tilanne on. Tuon ajan lääkärit työskentelevät lapsen ympärillä ja se tarkoittaa, että lapsi on hengissä. Jos lääkäri saapuu paikalle liian nopeasti, asiat eivät ole hyvin.
Tämän tiedon turvin jaksoimme miehen kanssa odottaa nuo pitkät tunnit heräämössä. Ei se helppoa ollut näinkään, mutta ilman tuota tietoa en varmastikaan olisi ymmärtänyt miksi kaikki kestää niin kauan ja miksi kukaan ei tule kertomaan meille mitään.    

Kun tuon saman asian kerroin ystävälleni, jolla synnytys on vasta edessä, reaktiona muut ympärillämme alkoivat sättiä minua. Hämmennyin. Miten olin ystävääni pelotellut? Sanonut ääneen sen, että osa lapsista joutuu hetkeksi hoitoon. Niin käy myös osalle täysiaikaisista. Eivätkä läheskään kaikki joudu sinne neljäksi kuukaudeksi taistelemaan hengestään. Suurin osa joutuu muutamaksi tunniksi tai päiväksi kuka mistäkin syystä. Yhtäkaikki, odotushetki on vanhemmille kauhea.

En usko, että kukaan raskaanaoleva on onnistunut olemaan koko raskausaikaa miettimättä kauhukuvia. Miksi niitä pelkoja pitää helliä yksinään? Miksi pelkoja ei voi suitsia aisoihin faktojen kanssa? Kyllähän me uskomme autoilessammekin, että kaikki menee hyvin. Silti olemme opetelleet hätäkeskuksen numeron ulkoa ja kuljetamme mukanamme ensiapulaukkua. Valmistautuminen riskeihin, ei tarkoita että olismme jo luovuttaneet. En pidä pahana sitä, että raskaanaolevalle vakuutellaan kaiken menevän varmasti hyvin. Se on toki tarpeellista rauhoittelua. Riskeistä vakenemista en silti ymmärrä. 

Poikkeama mietti teksitssään synnytykseen liittyviä periaatteita, jotka eivät ota huomioon riskejä. Kotisynnytys, luomusynnytys jne jne. Onko niin, että kun todellisista riskeistä ei uskalleta puhua, eikä oikein edes ajatella niitä, pelot saadaan kuriin vannomalla jonkun tietyn tavan tai metodin nimiin? Kun edessä on jotain, mihin itsellä on kovin vähän vaikutusmahdollisuuksia, yritetään tillanne saada hallintaan noiden ideologioiden avulla.
Olen aiemminkin käsitellyt blogissani ehdottomuutta , joten ei siitä tällä kertaa sen enempää. Sanompa kuitenkin, että äärimmilleen viedyt periaatteet ja ainoat totuudet eivät palvele kenenkään etua.

Odotusaikana katsoin dokumentin Tavoitteena täydellinen synnytys . Dokumentin naisista vain yksi onnistui synnyttää niin kuin oli suunnitellut. Tietenkin se, joka synnytti suunnitellulla sektiolla.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Vauvauntia ja neuroosin hellintää

Lauantaina aloitettiin vauvauinti. Se oli mahtavaa! Tuntui ihanalta tehdä jotain koko perheen voimin, joitan mistä kaikki nautti. Kaupan päälle, tekeminen oli vielä jotakin tavallista vauvaperheen tekemistä.

Niin. Koko perhe tosiaan nautti. Ei ollut tietoakaan ensimmäisten kertojen kauhukertomuksista. Jännitin etukäteen enemmänkin oikeastaan sitä uutta ympäristöä ja ääniä, kuin vettä. Pojat kun kylpee innoissaan, eikä kylmäkään vesi haittaa. Turhaan olin jännittänyt yhtään mitään. Hymyssä suin odottivat molemmat altaa reunalla. Ei häirinnyt edeltävän vähän isompien ryhmän metakka, ei uimahallin kaikuminen, eikä valtava määrä outoja ihmisiä ympärillä.
Veteenmeno ei hetkauttanut oikein kumpaistakaan. Aa oli hiukan varautuneempi, mutta vesihieronta sai ukon rentoutumaan. Bee aloitti nauramaan ensimmäisen parin minuutin jälkeen ja hymy ei hyytynyt koko loppu-uinnin aikana.
Aan kanssa jouduttiin nousemaan hiukan ennen muita altaasta. Hengitys kävi raskaaksi ja poika alkoi vetää rinnan päältä kuopalle. Bee polskutteli koko 30min.

Ensi viikonloppuna ei päästä lauantaina uimaan, mutta onneksi tuolla uimakoululla on korvaussysteemi ja tällä viikolla mennäänkin uimaan jo tortaina. Ajateelin aluksi, että viikolla se on turhan hektistä yrittää ehtiä. Jo ensimmäisestä kerrasta voin kuitenkin todeta, että uinti on kaiken vaivan ja hektisyyden arvoista.

Jee ja hih!

***

Lauantaina käytin taas omaa aikaani kauppoja kierrellen. Tarkoituksena oli löytää poikien serkkujen vanhaan tripp trapp tuoliin vanhanaikainen puinen vauvakaari. Tuoli kun on 13 vuotta vanha, niin siihen ei käy nuo uudet muoviset härpäkkeet.

Kaarta en löytänyt. Useamman satasen sain silti tuhlattua. Suurin osa onneksi voi puhtaalla omalla tunnolla sanoa olleen tarpeellista ja ostoslistalla jo pitkään. Päiväpeitto, koreja ruokakaappiin, penkki keittiöön, poljinroskis yms. Se minkä takia aloin tätä nyt kertomaan on kuitenkin tämä:



Kaikkien neuroottisten äitien sankari, anti-choking feeder!
Tuohon pieneen vihreään pussiin sujautetaan pala kurkkua, omenaa, mitä-ikinä ja ei kun lapselle lussutettavaksi. Ei huolta siitä, että lapsi saisi puraistua palan johon tukehtua.


Joo...tiedän. Neuroosini ja pelkoni ovat saaneet yliotteen. Jos en olisi nähnyt lapsiani hapettomuuden kaikessa mahdollisessa kirjossa, pitäisin vekotinta varmastikin typeryyden multihuipentumana. Nyt kuitenkin koen olevani oikeutettu moiseen vekottimeen ilman ihan hirveän suurta häpeää.

Bee tykästyi vekottimeen heti. Tai ei varmaan vekottimeen, mutta kylmään kurkunpalaan, jota jäystää kutiavilla ikenillä ja uusilla hampailla. Ja on tuosta laitteesta se lisäapu, että kurkku itsessään olisi pojalle varmasti liian vaikea pitää kädessä. Tuosta oranssista mötikästä noillakin kätösillä saa hyvän otteen ja kurkunlussuttaminen onnistuu helposti.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Neuvolakäynti

Käytiin ensimmäistä kertaa tapaamassa neuvolalääkäriä. Mukavan oloinen. Onneksi oli, nyt sain nimittäin sanottua paljon tarpeellisia asioita ääneen. Jos se ois ollu varmaan millanen tahansa muunlainen, en ois saanu sanottua mitään. Nyt jäi tunne, että ne oikeasti tietää millanen meidän tilanne on. Neuvolantäti sanoi viimeiseksi, että soittaa saa millon vaan jos tuntuu, että raja tulee vastaan. Jäi turvallinen olo.

Beellä kaikki oli taas ja edelleen kunnossa. Lääkärikin totesi, ettei ulkomuodon, olemuksen tai taitojen peruustella uskoisi keskoseksi. Lääkäri tajusikin jossain kohtaa testaavansa pojalta 8kk taitoja, eikä niitä 5kk, joka on kehitysikä ja joita vasta pitäis testata. Äitiä kauhistuttaa pojan vauhti. Toisaalta on levollinen mieli, että veljen takia liian aikasin syntymään joutunut on selvinnyt keskosuudestaan ilman jälkiä. (Tai no, yksi konkreettinen jälki, arpi selässä duktus-leikkauksesta, mutta kuka moisia laskee.)

Aa oli ihan parhaimmillaan lääkärin käsissä. Ei kitinää eikä narinaa, vaan hymyili. Keskola on kasvattanut luonnetta.. Kaikki muu meni hienosti, mutta painon kohdalla taas pysähdyttiin.
Grammoja on tullut viime kerrasta kovin vähän. Puolet vähemmän kuin olisi pitänyt. Oma arvioni on, että se johtuu aktiivisuuden lisääntymisestä. Poika on innostunut fysioterapeutin opastuksesta ja touhottaa menemään kamalaa vauhtia aamusta iltaan. Onhan tuon touhottajan pakko kuluttaa hurjasti verrattuna muutaman viikon takaiseen köllöttelijään. Ruoka annoksetkin ovat nouseet, ei vaan ilmeisesti riittävästi.

Pelkään ravintoterapeutin tuomiota. Tänään en saanut terapeuttia langanpäähän, joten viikonlopun yli pitää jännittää. Koitan olla vatvomatta asiaa ja olla näkemättä painajaisia napista..

**

Lenkkeilyt tyssäsi sitten taas. Alkuviikosta en ehtinyt ja keskiviikosta eteenpäin on ollut aivan karmivat kelit. Piha on ansoitettu hennon lumikerroksen alle piilotetulla jäällä.
Yritän kuluttaa aikaani enemmän jumppapallon päällä. Jumppakuminauhan sain kaivettua kaapista olkapään kuntoutusta varten. Edes jotain.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Äiti tanssii taas!

Eilen aloitin uudestaan ihanan harrastuksen: tanssin! Oi, oli mahtavaa. Aikuisten jazz-tanssi, jossa kävin vuoden ennen kuin pojat syntyivät. Ryhmä ja ohjaaja ovat aivan mahtavia ja tunnit pelkkää riemua. Siellä unohtuu murheet ja stressi. Ihan oikeasti tulee oltua tunnin verran miettimättä mitään muuta kuin sitä mitä just sillä hetkellä tekee. (Joogassa en oo moiseen pystynyt ikinä. Ajatus harhailee väkisinkin.)Viime keväänä raskaana, kävin viimeiseen asti tunneilla. Siellä ei koskaan tullut mietittyä, että vitsi ku särkee tai kolottaa. Olo koheni aina.

Yhtään liian aikaisin en tunneille palannut. Mies oli kovin onnellinen, että nyt vihdoin teen taas jotain muutakin kun äiteilen. On joku meno, josta en aivan hevin tingi. On minun juttu. Sille on ollut tarvetta.
Liian aikaisin ei aloitus tullut myöskään oman fyysisenkunnon ja -olemuksen takia. Eilen laitoin päälle talvitakin ja piukkaakin piukempihan se oli. Millään ei raaskisi ostaa uutta takkia, vanha kun on hyvä ja ihana ja toivoisin taas ensi talvena olevani siinä mallissa, että se ei kinnaa.

Fyysisenkunnon parantamiseen on myös toinen syy. Lupasin ystävälleni lähteä kesällä yhdessä juoksemaan 10km lenkin. Aloitin lenkkeilyn joululomalla, 2,5km onnistuu. Vielä on siis tekemistä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Pitäkää porkkanakuutionne!

Pojat ylitti tuossa menneellä viikolla 8kk rajapyykin. Kun Beellä hampaiakin jo vilahtelee, niin päätin että on aika siirtyä ruuassa seuraavalle karkeusasteelle. Virhe.

Eilen yritettiin. Ensin Been kanssa. Alkuun sujui mukavasti, mutta muutaman lusikallisen jälkeen homma kuitenkin päättyi siihen, että roikotin poikaa pää alaspäin ja taputtelin selkää.
Aan kanssa suosiolla vähän möyhensin ruokaa lisää. Ei auttanut. Kakomisrefleksi lähes joka lusikallisella. Beehen verrattuna ei yhtä pelottavaa, tällä kun oli selvästi kyse vain suojarefleksistä. Varsinkin näin jälkikäteen en osaa sanoa ollenkaan oliko Been kanssa kyse samasta vai todellisesta tukehtumisenvaarasta.

Seuraavalla ruualla tarjosin pojille taas tuttua kotisileää tavaraa. päätin yrittää hommaa seuraavan kerran viiden vuoden päästä. Siihen asti meillä syödään muusia ja sosekeittoa. Pitäkää porkkanakuutionne!

Tiedän, että yliregoin. Vaan kun on nähnyt lapsensa tukehtuneen punaisena, hapettoman sinisenä ja hengettömän harmaana, ei moista tahdo kokea enää koskaan. Varsinkaan itseaiheutettuna. Been eilinen kakominen toi aivan liian elävästi muistoja mieleen ja koko lopun päivää tärisin paniikissa. Viiden vuoden päästä voin olla varma, että pojan kurkku on sen verra iso, että tukehtumisen vaara tuollaiseen pieneen porkkananpalaan on olematon.

*

Yksi väri mitä pojilla ei vielä ole nähty, on anemisen valkoinen. Matka sitä kohden on kuitenkin aloitettu. Lieneekö joulun mässäilyt ja viiden kilon ylitys saaneet Aan huolestumaan linjoistaan, mutta poika lopetti eilen syömisen kokonaan. Tai no ei kokonaan, mutta huomattavan kauan päivän tavoiteesta jäätiin. Pojan tavoite on 5dl päivässä, ei siis kohtuuton..

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

5kg

Eilen oli Aan fysioterapia. Varovasti sanoin alkuun, että mielestäni joulun aikana on tapahtunut selvää edistymistä. Eipä olis tarvinnut kertoa, poika nimittäin näytti itse. Oli huikeaa seurata kuinka terapeutti sai pojan innostumaan ja tekemään ties mitä. Kyynel meinasi silmään tulla kun katseli ukkelin touhuja.

Hiukan alkoi huolettaa, kun jumpan lopuksi Aata ei meinannut millään saada rauhoittumaan. Fyssari mainitsi, että joillain lapsilla kierroksien tippuminen kestää. Oisin niin kovasti toivonut, että meidän pojat ei ois niitä lapsia, mutta taitaa olla turha toive.

Illalla kun oli saanut levättyä ja syötyä kunnolla, poika järjesti vielä näytöksen isällekin uusista taidoistaan. Ensimmäistä kertaa näin, että Aa todella halusi itse kääntyä vatsalleen, tavoitteli tohkeissaan leluja ja nosti itseään käsien varassa ylös.

Tänään käytiin Aan kanssa puntarilla. 5kg täynnä!


***


Omat lomalla kerätyt voimani riittivät tähän aamuun. Aamulla kaikki harmitti, väsytti ja raivostutti. Se että Been maitojauhe oli loppu. Se että Aa ei suostunut syömään, vaan venkoili, sähläsi, vuoroin nauroi ja itki. Se että neuvolaan piti ehtiä niin, että tiesin oman aamupalani olevan kiireinen. Se että mies nukkui yli herätyskellon ja vetkutteli töihin lähtöä. Tälle illalle oli sovittu, että saan mennä käymään kaupoilla yksin. Miehen liukuvat työajat tekee sen, että mitä myöhempään mies on töissä, sitä myöhäisemmäksi siirtyy kauppaan lähtöni. Ja mitä myöhäisempi on kauppaan meno, sitä väsyneempi olen ja sitä vähemmän saan iloa kotoa poissa olemisesta.

En tiedä näkyikö mielentilani naamasta vielä neuvolassakin. Joka tapauksessa, neuvolantäti alkoi kysellä, olisiko meillä tarvetta kotiavulle. Lupasi selvitellä, millainen tilanne neuvolan ja kunnan kotiavulla on, jos vaikka edes aina silloin tällöin ehtisivät meille. Minä pääsisin rauhassa kauppaan, tai vaikka hierojalle tai punttikselle olkapäätäni kuntouttamaan.
Tuli hyvä mieli jo siitä, että asiaa edes ehdotettiin.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Taitekohdassa

Eilen istuttiin taas juttutuokiolle psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Vaikka loma selvästikin on antanut miehelle ja mulle voimia, niin kyllä tuollanen asioiden äärelle pysähtyminen auttaa. Taas tajusin monta juttua, jotka kaiken hulinan keskellä on jäänyt tajuamatta.

Meillä on nyt ensimmäinen pitempi väli keskoskontrolleissa. Se on antanut etäisyyttä terapeuttien ja lääkärien neuvoihin ja määräyksiin. Nuo ohjeistukset ovat olleet toisaalta turva, toisaalta riesa. Asiat, joihin ollaan saatu tarkat määräykset, ovat olleet asioita joiden miettimiseen ei ole tarvinnut kuluttaa energiaa. Toisaalta, ne ovat olleet määräyksiä, joista ei saa poiketa. Jos jostain syystä määräyksiä emme ole pystyneet pilkulleen toteuttamaan, olen stressaantunut suuresti.

Aan kohdalla määräyksiä on ja niitä on toteltava. Beellä määräyksiä ei juurikaan ole. Ja vasta nyt heräsin siihen, että toteutamme Aan määräyksiä myös Beellä. Bee saa kyllä määrätä omat ruoka-aikansa (tarkka 4h rytmi, mistä poika ei anna poiketa) ja ruokamäärät. Ruuan muoto taas voisi tuon kohdalla olla jo varmasti huomattavasti monipuolisempaa kuin Aalla. Beellä ei ole kurkussa hengitysputken aiheuttamia vahinkoja, ei pehmeää kurkunpään rakennetta, eikä hengitysongelmia. Hampaita sen sijaan kohta on. Silti ruoka on samaa sössöä kuin Aalla. Äiti on niin lukkiutunut puhe- ja ravintoterapeutin sanomisiin, että omien aivojen käyttö on unohtunut.

Toinen asia, jossa Bee kärsii kenties turhaan äidin auktoriteettiuskovaisuudesta, on fyysinen kehitys. Ukkeli viis veisaa kekosuudesta ja kehittää motorisiataitojaan kalenteri-iän mukaan. En tiedä miten asiaan suhtautua. Esim: Poika ei suostu enää kunnolla sitterissä istumaan, vaan puskee itsensä pystyyn. Lattiallakin istuu melko tukevasti, kunhan edessä on hiukan jotain turvatyynyä/-kaidetta/-jalkaa. Voiko tuollaisen laittaa syöttötuoliin? Fysioterapeutilta saamiemme papereiden mukaan selkärangan pitäisi olla vielä liian kehittymätön istumiseen.

En ole ainoa, joka ei osaa suhtautua poikiin yksilöllisesti ja tasapuolisesti. Eilisen keskustelun myötä vasta tajusin kuinka paljon asia minua harmittaa. Kaksosille varataan yleensä sairaalassa ja neuvolassa kaksi tuntia. Yleensä onnistumme kuluttamaan tuon kaiken ajan jakaumalla 1h 30min Aa, 30min Bee. Sairaalan keskoskontrolleissa jotenkin asian hyväksyn. Aalla on niin monta asiaa enemmän, että selvähän se on. Neuvolassa asiaa on vaikeampi hyväksyä. Suurin osa ajasta kuitenkin menee vain päivittelemiseen. En kaipaa enempää päivittelyä ja kauhistelua. Kaipaan normaalia kohtelua molemmille pojille. Tai oikeastaan haluaisin, että joku kyselisi Aan kohdalta vain tavallisia vauva-asioita ja että Been kohdalla joku oikeen ihmettelemällä ihmettelisi huikeaa kehitysvauhtia.

Psykiatriset tädit totesivat meidän olevan taitekohdassa. Olemme saaneet sen verran etäisyyttä sairaalaan, että ovi normaalille on auennut. Rohkaisivat minua vaatimaan neuvolasta enemmän huomiota Beelle. Keskoskontrolleissa keskitytään enimmäkseen Aan asioihin, joihin neuvola ei suuremmin osaa tai voi puuttua. Eikö siis neuvolakäynnit voisi olla se paikka, jossa voisin keskittyä kyselemään Been asioista ja kehityksestä.
Rohkaisivat myös uskomaan itsemme vanhempina. Rohkaisu tuli tarpeeseen.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Paluu arkeen

Reilussa viikossa ollaan ehditty juhlia: joulua, synttäreitä, nimppareita, uutta vuotta. Johan sitä oli aikakin palata arkeen.

***

Appivanhempien luona oli ihanaa. Rento tunnelma, hyvää ruokaa, pitkään nukuttuja aamuja, perhettä ja ystäviä. Hyvä loma. Kotiin jos oltaisiin jääty jouluksi, olisimme saaneet sisarusteni perheitä joulunpyhät vaivanneen vatsataudin (ja päätyneet sairaalaan) ja tuskailleet myrskyn kanssa huomattavasti enemmän. Parin tunnin matkan päässä oltiin kuin turvallisessa pesässä, johon mikään maailman huoli ei ylety.

Vaikka kotiinkin oli mukava palata, oli lähteminen silti vaikeaa. Mammalta taisi päästä itku kun joutui päästämään ukkeleista irti.

***

Ukkelit söivät jouluna, niin kuin jouluna syödään. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut stressata Aan syömisestä. Taisi olla joulun paras lahja ja stressinpoistaja. Kotiin kun tultiin, piti käydä molempien poikien vaatelaatikot läpi, pienemmästä päästä pois ja uutta kokoa tilalle.

Ikävä kyllä kotiin saavuttuamme Aa palasi taas normaaleihin ruokatottumuksiinsa. Eilisen ja tämän aamun syönyt taas niin huonosti, että alkaa jännittämään. Täytyy toivoa, että sauraavalla aterialla taas jo maistuu.