tiistai 28. helmikuuta 2012

Eteenpäin niin ko mummo lumes

En halua narista. Pari päivää yritin velloa elämän ankeudessa, mutta yllättäen se ei johtanutkaan mihinkään. Katsotaanpa asioita hiukan, jos nyt ei positiivisemmin, niin realistisemmin.

*

Vatsatautien päälle 3/4 taloutemme kaksijalkaisista saivat flunssan. Onneksi jäljelle jäävä 1/4 on tuo pienistä pienin, jolle tällainen flunssa tarkoittaisi taas yhtä sairaalareissua ja tod näk nenämahaletkua. Ei tietenkään vielä voi huokasta, sillä edelleen tää kamala tauti voi tuonkin ottaa valtaansa. Toivottavasti kuitenkin vasta sitten ens viikolla, viikonloppuna kun ois luvassa kauan odotettu vierailu sukulaisteni luo.

Väsymys on saanut viimeisten viikkojen sairastelujen myötä ihan uudet mittasuhteet. Mies hermostui kun kerroin, etten ole jaksanut keittää itselleni kahvia päivisin. Syömisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Söisin kyllä, jos ruokaa ei tarvitsisi hakea keittiöstä, ottaa jääkaapista, laittaa lautaselle, valmistaa/lämmittää, käyttää kahveleita ja kaiken päätteeksi palauttaa lautasta ja kahveleita tiskipöydälle. Niinpä pääsääntöinen hengissäpitimeni on ollut lähes ilman tunnontuskia suklaa.
Viikonloppu appivanhempien luona tuli vietettyä visusti sängyn ja ruokapöydän väliä reissaten.

Mutta se siitä narinasta. Eteenpäin pääsee vaan menemällä.

*

Been meno alkaa olla sellaista, että äidin on työ pysyä perässä. Poika konttaa selaisella vauhdilla, että kuvan kun ottaa, niin näkyy pelkkiä vauhtiviivoja. Jossain kohtaa edellisviikolla jannu nousi seisomaan tukea vasten. Kaiken yli pitää kiivetä tai alle ryömiä. Päätä kopsautellaan vähä väliä. Kissa on kaikista kivoin ja mielenkiintoisin. Naarmuilta ei oo vältytty.

Aa ei vielä konttaa, istu eikä seiso, mutta hai-laivana on veljeä seurattava. Ryömimisen vauhti ja tekniikka ovat hioutuneet ammattimaiselle tasolle. Välillä sentään herra malttaa jäädä köllimään jonnekin harjoitellakseen huutelua. Nyt kun ääntä alkaa olla, niin pitäähän sitä käyttää.

Lyhyellä tähtäimellä, jokainen opittu taito ja kaikki tuo touhu on äidin helposta elämästä pois päin. Nuo ovat askelia kohti yhä väsyneempää äitiä. Äitiä joka ei ehdi juomaan kahviaan kuumana, eikä lukemaan lehteä kerta istumalla. Äitiä, jonka aivot ylikuumenevat yrittäessään päihittää kaksi pikku-ukkoa kisassa "kuka keksii ensin vaarallisimmat asiat ja paikat".

Pitkällä tähtäimellä jokainen opittu taito vie kohti helpompaa elämää. Ne vievät meitä pois keskosuudesta. Pois peloista poikien kehityshäiriöistä tai mahdollisista vammoista. Isoja askelia kohti tavallista tervettä ja vammatonta elämää.

Vielä varmasti tarvitaan hiukan veto/työntöapua edessä oleviin muutamiin mäkiin. Silti on vaikea olla uskomatta helpompaan huomiseen noiden pienten touhuamista katsellessa. Sitä alkaa haaveilla, että joskus vielä voimme hankkia kodin jostain ihanasta vanhasta talosta kynnyksineen ja portaineen.

*

Sukulaispoika joutui eilen onnettomuuden takia sairaalaan. Tuntuu pahalta ajatella pientä kaksivuotiasta peloissaan sairaalassa kun ei ihan vielä ymmärrä mitä ja miksi. Ja tuntuu pahalta ajatella vanhempia, jotka ovat ainakin yhtä peloissaan.
Onneksi selvittiin oikeastaan säikähdyksellä. Kaikki ovat taas jo kunnossa ja kotona.

*

Ajatus on tänään ollut kovin harhaileva. Taitaa vaikuttaa tekstiin. En tiedä. Ei riitä ajatuksen kulku tarkistamaan kirjoituksiani.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Letku

Alkaa tulla kisaväsymystä. Reilu kaks viikkoa leikitty vatsatautia. Kovin tiukassa tuntuu olevan.

Aa pääsi kotiin sairastamaan. Kuume on pysynyt alhaalla, oksentelua ei oo ollu ja pissaa tulee. Nää oli ehdot. Sunnuntaina olin jo hetken ihan varma, että nyt joudutaan osastolle, poika kun oli niin heikossa kunnossa. Lääkärin kanssa neuvottelut tuottivat onneksi tulokseksi kotihoitoa nenämahaletkulla. Vaikka inhottavalta näyttääkin, niin taivaanlahja moinen lötkö. Parissa päivässä ukko on jo paljon paremmassa kunnossa ja tauti pikku hiljaa taittumassa. Tänään oli tuotoksessa jo selvä koostumus pelkän nesteen sijaan.

*tässä kohtaa pinnasängystä kuuluu järkyttävää huutoa*

Jep. Se siitä nenämahaletkusta. Aa oli itse itseltään sen äsken poistanut. Eikä sillä lailla kun ennen, että vähän nykinyt sitä ulospäin, vaan nyt oli ihan koko letku kädessä.
Täytyy toivoa, että ukkeli jaksaa ja suostuu juomaan nyt siis riittävästi suun kautta. Tylsäks menee, jos tän takia joudutaan taas sairaalareissulle.

**

Haluaisin kirjoittaa vielä eilen kokemastani valaistumisesta nykyajan ihanuuden suhteen. En jaksa. Menen syömään ja kokeilen myöhemmin uudestaan.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Käytävällä

Niskat on jumissa. Johtunee siitä, että viime yön vietin päivystävän lääkärin tamineissa päivystyksen käytävällä, epämiellyttävässä mykkyrässä. Vaikka lääkäri määrisikin hoitajan tuomaan minulle tyynyn, niin asento oli silti kehno. Ja taisipa siinä käytävässä olla vetoakin, joten tulos oli aika lailla taattu.

*

Onneksi olin eilen aamulla soittanut sairaalaan. Illalla nimittäin tuli lähtö. Iltapalat Aa oksensi ruokalapulle. Oikein muikeassa kaaressa, ettei vaan jäänyt epäselväksi oliko kyse puklusta vai oksennuksesta. Eiku poika kainaloon ja kohti uutta sairaalaseikkailua.

Puntari näytti julmia lukuja. 10 päivää aiemmin Aa oli painanut 100g enemmän kuin nyt. Eipä tuo kasvu varmaan ihan sitä toivottua 100g/vko ollut edellisellä viikolla, mutta siitä oletuksesta lähdetään. Päivän aikana ripulin ja oksentelun takia laskettiin tippuneen 240g. Se on aika paljon prosentteina vajaasta viidestä ja puolesta kilosta.

Lääkärin tutkiessa ukkelia, päätti pikkuinen hankkiutua eroon vielä lopuistakin vatsansisällöistä. Tietenkin äidin sylissä ja tietenkin äidin päälle. Hetken harmittelin sitä, etten muka edellisestä viikosta ollut mitään oppinut. Lapsi oksentaa AINA äidin päälle, joten varavaatteet olisi pitänyt tietenkin tajuta pakata mukaan. Minä en ollut pakannut mukaan kuin vesipullon ja virkkuutyön. Virkkuuläpyskästä ei aivan riittänyt ruhoni peitoksi, joten ystävällinen lääkäri ojensi kaapista päivystävän vermeet.

Koska Aa ei ole pystynyt maitoa koskaan juomaan yskimättä, oletettavasti myöskään floridral ei sisälle suun kautta mene. Pojalle päätettiin laittaa nenämahaletku ja toivoa, että sillä onnistuttaisiin nesteyttämään ettei tippaa tarvittaisi. Palasimme käytävään odottamaan letkua ja osastopaikkaa.
Vaan ei löytynyt meille sijaa majatalosta. Osastot olivat viimeistä paikkaa myöden täynnä. Samoin päivystyksen eristyshuoneet ja hätävaraeristyshuoneet. Niin saimme jatkaa oleskelua tuolla sivukäytävällä, johon meidät oli ohjattu. Sellainen synkkä, unohdettu takakäytävä, josta hoitajat eivät muista käydä etsimässä potilaita. Sellainen mistä kuitenkin mukavasti kuulee päivystyaulan television kutsuvan pauhun.

Mietin siinä käytävän sohvalla maatessani, miltä mahdan näyttää. Kulkikohan torkahtaessani ohitseni kukaan, joka ihmetteli miten lääkäri kehtaa tuolla tavalla käytävällä nukkua ja vielä hakenut tyynynkin? Mahtoiko kukaan vanhemmista kurkata käytävään ja paheksua sitä, että he joutuvat odottamaan tolkuttoman pitkään lääkärin vedellessä sohvalla sikeitä?

Neljän aikaan yöllä lääkäri tuli kertomaan nesteytyksen onnistuneen niin, että voismme loppuyöksi lähteä kotiin. Puolen päivän aikaan pitäisi kuitenkin tulla takaisin ja silloin toivottavasti meille olisi jo vapautunut osastolta huone.Nenämahaletku jätettiin ukolle paikallee, ettei sitä turhantakia tarvitsis uudestaan laittaa muutaman tunnin päästä.

*

Aamulla poika alkoi huutamaan. Niin korvia huumaavaa mekkalaa ei tuosta lähes äänettömästä miehestä ole ikinä kuulunut. Mies pätti uhmata kaikkea ja antaa pojalle pullosta juotavaa. Oksentakoon ja yskiköön, mutta ei tuota huutoa voinut kuunnella yrittämättä jotain.
Hämmästys ja kummastus oli suurta kun sisällä pysyi 50ml velliä. Suuremmaksi ihmetys vaan kasvoi kun ilman yskähdystäkään poika hörppi menemään floridralia 100ml pullosta alta aika yksikön. Tuo pikkupirulainen on vetänyt höplästä meitä kaikkia. Ei muka pysty velliä nestemäisempää juomaan ilman tukehtumisen pelkoa. Vaan kun vaihdettiin maito makeaan vadelmamehuun, niin johan onnistui. Mitä tuostakin nyt pitäisi tuumia?

Mies lähti nyt pojan kanssa uudelleen arvioitavaksi päivystykseen. Jos oksennusta ei tule ja poika pystyy riittävästi juomaan suun kautta, niin saisimmeko sairastaa kotona? Been kanssa saimme, mutta Aa on aivan oma lukunsa. Homma on hänen kohdallaan pienestä kiinni. Yhden ison oksennuksen jälkeen poika meni aivan veltoksi ja väsähti täysin. 2dl nesteytyksen jälkeen oli taas oma itsensä.
Kävi miten kävi, niin pelko ja huoli on taas isollaan. Niistä ei pääse eroon sairaalassa, eikä kotona. Kotona harmitus pysyy kuitenkin pienempänä, joten peukut pystyyn sen puolesta.

torstai 16. helmikuuta 2012

Tuskan parahdus

Niin kovin pitkään sitä jaksaa ja pystyy ajattelemaan kaikkea sillä lailla positiiviseen suuntaan. Pyyhkimään asioiden päältä voivottelun ja vitutuksen. Mutta sitten jossain kohtaa sitä vaan tulee raja vastaan ja tajuaa makaavansa sängyssä itkien hysteerisesti väsymystään.

Mä kaipaisin sellaista ajanjaksoa, mieluiten pidempää mutta otetaan lyhyempänäkin avosylin vastaan, jolloin mun ei tarvis käydä pääni sisällä neuovtteluja siitä miten päätän asioihin suhtautua. Olis kiva kokea sellainen päivä, jolloin asiat vaan olis, eikä ne herättäis harmituksen, surun, pettymyksen tai vihan tunteita. Tulis vaan sellasia tunteita, joita ei tarvi yrittää hillitä tai ajatella järjellä pois.

**

Tänään aamulla oltiin ehditty poikien kanssa tunti hereillä, kun jos toivoin että saisin aloittaa päivän uudestaan.

Pesukoneenkorjaaja soitti ja kertoi, että tehtaalta olivat lähettäneet väärän varaosan. Korjaaminen siirtyy siis ensiviikkoon.
Soitin terveyskeskukseen varatakseni lääkäriajan. Sain ajan kuukauden päähän.
Aan yöhaalarin sisältä löytyi kakkaylläri. Pojan vatsa on ihan löysällä ja pahemmaksi tuntuu muuttuvan. Soitin jo sairaalaan ja neuvottelin lääkärin kanssa kuinka kauan voidaan olla kotona.
Bee huutaa ku hinaaja koko ajan.

Bee huusi koko sen ajan kun pesin kakkakatastroofia. Koko sen ajan kun syötin aamupalaa Aalle. Kun lajittelin pyykit, jotka lähtee vanhempieni luokse pestäväksi, että meillä ois vielä viikonloppunakin vaatteita laittaa päälle. Ja huusipa vielä kun itsekeskeisen julmasti päätin vielä keittää kahvit itselleni. Välillä toki yritin lasta tyynnyttää ja otin syliin. Sen kummempaa taikaa tuo huuto ei vaadi.
Vähän pelkäsinkin, että viime viikon vatsataudin aiheuttama sylimaraton saa tuon ukon tajuamaan, että sylissä on kivaa. Tähän asti keskolankoulimat ukkelit eivät niin hirveän syli-intoisia ole olleet. Kaksosperheessä erittäin arvostettu piirre. Erityiskivana lisänä, että just nyt ollaan myös saavutettu se mukava monikkoperheiden riemuvaihe, jolloin itku tarttuu lapsesta toiseen hyppykupanlailla.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Mestariajattelija

Viikonloppuna tuli hetkellisesti tunne, että nyt en enää psyty tähän. Olin odottanut viikonloppua kuin kuuta taivaalta. Viisi päivää olin pitänyt yhtä lasta sylissä 24h ja yrittänyt kertoa sille toiselle lattialla pyörivälle lapselle, että kyllä äiti sustakin välittää, vaikka joudutkin selviämään yksin siellä. Oman syömisen/vessassa käymisen/pukeutumisen/kaiken taustamusiikkina oli hyvänä hetkenä valtava huuto, huonona hetkenä sydäntä raastava narina, jota pitää lapsi jonka voimat ei riitä enää edes itkemiseen.
Viikonloppu tuli. Lauantaina, tarmoa täynnä lähdin käymään yksinäni kangaskaupassa noutamassa olohuoneen uudet verhot. Kotiin saavuttuani löysin miehen oudossa kumarassa niin kivuliaan näköisenä, että itseäkin sattui. Niska oli niksahatnut jumiin, eikä ukko pystynyt kääntämään päätään eikä nostamaaan käsiään.
Hengähdin syvään. Hetkellisesti epätoivontunne yritti vallata ruumiini ja sieluni. Vaan päätin, etten antaisi moiselle valtaa. Lauri Järvilehdon neuvoin kääntäisin musertavat ajatukset siedettäviksi ja hallittaviksi faktoiksi.
  • En harmittelisi menettämääni viikonlopun lastenhoitoparia. Olinhan jo selvinnyt tästä viisi päivää, enköhän siis selviäisi vielä pari päivää lisää. Vatsatauti on vain vatsatauti, ei se ikuisesti jatku. Ja olihan mies kuitenkin kotona, nyt olisi edes joku kenen kanssa jutella. 
  • Sen sijaan, että synkistelisin hoidettavien määrän nousseen kahdesta kolmeen,ajattelisin työnmäärän kuitenkin pysyneen vain samana. Mies ei apua tarvitse juurikaan. Aa on edelleen tyytyväinen oloonsa yksin latttialla ja syö onneksi tällä hetkellä melko reippaasti. Vaikka Bee vaatiikin saada olla sylissä jatkuvasti, oli oksentelu ja ripulointi jäänyt viikonloppuun menessä jo vähälle. Ei siis siivoamista tai lakanoiden vaihtelua montaa kertaa päivässä.  
  • En ajattelisi kuinka harmittavainen sattuma, että juuri nyt pesukoneemme on rikki. Rikki se ei ole ikuisesti, vaan korjaaja oli jo tilattu. Kuittikin oli löytynyt ja takuuta jäljellä. Iloitsisin siitä, että isäni on eläkkellä ja ehtii meitä auttamaan. Olisin onnellinen siitä, että minun ei tarvitse noita ällöttävältä haisevia pyykkejä pestä. Ja erityisiloa saisin siitä, että vanhempieni luona on mankeli ja lakanat tulisivat siis suloisen sileinä ja pehmeinä takaisin.
  • En vaipuisi epätoivoon myöskään menetettyjen yöunien takia. Olin haaveillut yöstä, jolloin minä nukkuisin ja mies ryntäisi ylös Been itkuihin ja yöjuottoihin, varjellen minun yöuniani. Fakta oli, että mies nukkuisi seuraavan yön sirdaludien voimalla. Vaan vaikka joutuisinkin olemaa se kuka herää Been kanssa useampaan otteeseen, ei minun tarvitsisi stressata siitä ehdinkö ajoissa tyynnyttämään itkun, ennen kuin mies herää siihen. Ei heräisi, lääkkeet takaisivat sen. Kieltätyisin myös vellomasta itsesäälissä sen suhteen, etten saisi sitä seuraavanakaan yönä mahdollisuutta olla se kenen katkeamattomat yöunet toinen varmistaisi. Miehellä kun maanantai aamuna herätys klo5 ja matka kohti koko päivän koulutusta toisessa kaupungissa. Niin se menee, eikä se surkuttelemalla parane. Pitäisin itseni kasassa ajattelemalla, että näitä öitä olisi edessä enää muutama ennen Been paranemista. Ja kun lapsi paranee, palaisimme jälleen katkeamattomiin 7h yöuniin koko porukka.  

Mestariajattelijan lailla sain itseni jaksamaan jotenkin iltaan asti. Illalla onneksi särkylääkkeet ja tulehduskipugeeli oli sen verran auttanut, että mies pystyi jäämään yksin poikien kanssa siksi aikaa, että minä pääsin saunaan. (Oih autuus ja hiljaisuus!) Saunasta kun tulin takaisin kotiin oli pojat sängyissään (molemmat!),  mies siistinyt asunnon, laittanut kynttilöitä palamaan ja tehnyt herkullista iltapalaa. Parissa tunnissa tunnuin saavani voimani takisin ja jaksaisin sittenkin ihan oikeasti tämän taudin loppuun saakka.

**

Nyt se on ohi. Nyt on kulunut niin pitkään viimeisestä oksennuksesta, että turvallisesti uskaltaa julistaa Been parantuneen. Eilen ukko sai pidettyä sisällään jo puurot, maidot ja liharuokaakin. Tähän mennessä muissa perheenjäsenissä taudin merkkejä ei ole näkynyt. Jesh!

torstai 9. helmikuuta 2012

Ylevää kitinää

Puuh ja blaah. Vaikea päättää miten kertoisin edellisistä parista päivästä. Vähän tekis mieli kitistä, mutta toisaalta hommassa oli niin monta plussaa, että taidan kuitenkin valita sen ylevämmän tavan.

Hienoja juttuja sillon, kun vauvalla on vatsatauti:
  • Vatsatauti ravistelee vain yhtä vauvaa, ei sen kaksosta, ei äitiä, ei isää (*kop-kop-puuta-kop*)
  • Vauvalle ei noussut kuume.
  • Kotiapu kävi. Imuroi ja pesi lattiat, siivosi keittiön. Paljon mukavampaa hoitaa lasta siistissä asunnossa.
  • Lasta sairaalassa käyttäessään mies sai eilen itselleen sairaslomatodituksen, eikä päivä mennykään palkattomaksi.
  • Vauva suostuu juomaan Floridralit pullosta. Ei tarvetta ruiskuille, nenämahaletkulle eikä tipalle.
  • Eläkeläisisäni, joka toimii kiltisti pyykkipalveluna.

...

Eiku kyllä haluan kitistä kanssa.

Luultiin ekan päivän jälkeen, että selvittiin taudista helposti, kun poika oli illalla jo tosi reipas eikä ollut oksentanut yli 12 tuntiin. Hyvässä uskossa annoin hedelmäsosetta, joka pysyikin sisällä. Optimistisuus lisääntyi ja annoin velliä. Virhe. Puolessa tunnissa Bee sai aikaan kolme koneellista pyykkiä. (Aiemmin päivällä vanhempani olivat jo pyörittäneet 3 koneellista meidän pyykkejä.) Taisin tuon puolentunnin aikana vaihtaa päälleni puhdasta kolmeen kertaan. Puhdistusta on odottamassa myös olohuoneen matto ja lampaantalja.
Oksentelu taukosi yön ajaksi ja saatiin nukuttua. Aamulla mahassa ei pysynyt enää edes Floridral. Niinpä lähti isä ja poika sairaalaan puntarille ja nesteytykseen. 400g oli paino tippunut maanantain punnituksesta. Pääsivät onneksi kotiin vain muutamia tunteja myöhemmin.

Nyt kaikki on pysynyt jo sisällä, Flordralialla ja hedelmäsoseella tosin mennään. Optimistisesti uskon, että pahin on ohi ja tänään illalla syödään jo puuroa.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Voi oksu!

Niin ne tän viikon kiireet ratkesi kaikki kerralla: Beellä on vatsatauti. Ei tarvi ehtiä sairaalakäynneille, ei fysioterapiaan eikä muskariin. Kiireet korvattiin ihan uudenlaisilla, sillä pesukone on edelleen rikki ja lapsia on edelleen kaksi. Onneksi Aa on kärsivällinen ja odotteli kaikessa rauhassa tänään aamupalaa kaksi tuntia.

Saadaan sairastaa kotona. Ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun floridralia tippuu tasaseen tahtiin Been suusta sisään tulematta ulos ja Aa ei sairastu, niin ei tarvetta hoitaa osastolla. Nyt siis kaikki sormet ja varpaat ristissä, että Aa ei saa tuota. Sillä kun edelleenkään ei ole minkään näköistä vararavintokerrosta, niin kuivuminen tapahtuu nopeammin kuin hetkessä.

Ja sitten vielä korvat ja kielet ristiin, ettei tauti tartu itselle. Mulla nuo vatsataudit pruukaa olemaan sitä inhottavinta sorttia rajuja ja toipuminen kestää yleensä lähemmäs viikon.


**

Eilen ehdittiin käydä kehitysseurannassa. Kehuja saivat molemmat. Been painonnousu oli hidastunut huomattavasti, mutta epäilivät sen johtuvan siitä, että lapsi syö kehitysiän (6kk) mukaan ja liikkuu kalenteri-iän (9kk) mukaan. Nyt siis rasvalisät myös Beelle. Tai menee sitten taas vatsataudista selviämisen jälkeen. Nyt ei mee muuta kuin tuota ällöä esanssibanaanilitkua.

Aan kohdalla selvästi tää 6kk oli merkittävämpi etappi. Hienoa oli, että motorinen kehitys on saavuttanut tuon ikätason. Silti saatiin fysioterapialle jatkoa. Hyvä niin. Huonoa oli, että hengitys on edelleen äänekästä ja saavutuskasvusta ei ole tietoa. Nyt siis neuvottelevat muiden lääkäreiden ja asiantuntijoiden kanssa onko tarvetta tähystää kurkkua ja pitäisikö gastrostoomaletkua harkita.

Äitiä nipisti taas sielusta. 

Paikalla ollut lääkäri oli sitä mieltä, että kumpikin toimenpide ois turha. Samoin terapeutit. Puheterapeutti vastusti selvästi sitä tähystystä. Sitä varten joudutaan nukuttamaan ja tulos on mitä todennäköisemmin pehmeät kurkun rakenteet. Ja vaikka tulos ois mitä, niin asialle ei voida tehdä mitään. Ravintoterapeutti taas sanoi ei gastrostoomalle, poika kun kehittyy muuten aivan normaalisti ja on selvästi hyvinvoiva. Saavutuskasvua voidaan odotella tällä menolla rauhassa kahteen ikävuoteen asti.


 **

Mitäköhän sitä söis sellaista, mitä ois meillyttävä oksentaa eikä harmittais ihan hirveästi jos seuraavaan vuoteen sitä ei sitten tee mieli?




maanantai 6. helmikuuta 2012

Hyvät ja huonot

Hyvät:

  • pääsin hiihtämään
  • Bee lähti konttamaan
  • Bee istuu ilman tukea
  • Aa on juonut viimeisen vuorokauden velliä tosi hienosti
  • olkapäävaivoihin määrättyjä sirdaludeja on vielä jäljellä
  • viime viikonlopun peruuntunut kyläreissu toteutui eilen
  • ammupainoni on tippunut reilu 2kg
  • vauvaunnista ensimmäiset sukellusharjoitukset onnistuivat molemmilta pojilta hyvin
  • yhdeltä lempibändeistäni ilmestyi uusi levy
  • kotiapu tulee keskiviikkona
  • keskiviikkona keskoskerhossa on muskari
  • ruokapöydän uudet hienot desing-tuolit saapuivat
  • tilaamani olohuoneen verhot ovat valmiit noudettaviksi


Huonot:

  • pesukone hajosi
  • pesukoneen kuitti on kateissa
  • pesukoneen kahden vuoden takuu on mahdollisesti mennyt umpeen tämän kuun alussa
  • unohdin viedä lapsen sydänpolin seurantakäynnille
  • lempibändin uuden levyn teema on lapsen kuolema, en pysty kuuntelemaan 
  • Bee konttaa huoneesta toiseen
  • toinen auton turvakaukaloiden telakoista jäätyi eilisen kyläilyreissun aikana niin, ettei turvakaukalo kiinnittynyt siihen
  • Aan pissassa oli eilen oranssia sakkaa (virtsakivien ensimmäinen aste)
  • selkäni jumittaa
  • Aa on syönyt hiukan huonosti pari päivää
  • tänään on kehitysseurantapoli päikkäriaikaan
  • tällä viikolla on liikaa tekemistä
  • en ehdi noutamaan uusia verhoja
  • epäilen, etten jaksa lähteä poikien kanssa muskariin

Jotta tekstissä toteutuisi jonkinlainen hampurilaispalauteasetelma, kerrotakoon että söin aamupalaksi runebergintortun. Nam.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Keskosvanhemman oudot ilot

Viimeaikaisten lievästi synkkien kirjoitteluiden jälkeen, vihdoin positiivisia juttuja:

Aan kasvu on lähtenyt kohoamaan kohti käyriä!
Vielä kayrille on matkaa, mutta vihdoin suunta on oikea. Painoa oli tullut nyt niin hyvin, että ravintoterapeutilta saimme luvan lopettaa annoksien mittaamisen. Vahvistukset menee entiseen malliin rasvalisien kanssa, mutta nyt poika saa syödä oman nälkänsä mukaan. Niin ja tosiaan, pojalle on tullut nälkä! Niin huolissamme kun jo olimme, että lapsi ei kykene moista tunnetta tuntemaan. Kyllä tuntee. Aikaisemmin ei vaan oo tainnut olla nälkä. Samalla tuli meidän "keskosvanhemman outoja iloja"-listaan uusi merkintä: ilo siitä, että lapsi itkee nälkää.

Tuohon listaan tuli merkintä myös viime vauvauinti kerralla: ilo siitä, että lapsi tuntee kipua.
Se on nimittäin ollut toinen huoli. Tuolin kaatuessa päälle tai kaverin seistessä päällä, lapsi ei osoita mitään merkkejä kivusta, tai ylipäätään mistään. Ei itkua, ei inahdusta. Rokottaessa, itkee tasan sen hetken kun piikki on lihassa. Saman tien kun neula irtoaa, niin hymy leviää kasvoille. Syystäkin siis ollaan epäilty, että pojalta puuttuu kivuntunto kokonaan. Vaan turha huoli. Äiti testasi poikaa ja kipu löytyi.
Ensin tiputin lapsen käsistäni, pudotus onneksi vain max. 10cm. Sen jälkeen raapaisin lasta kyynärtaipeeseen, niin että verta tuli, jos ei nyt pulppuamalla, niin paljon kuitenkin. Sitten vielä turvaistuimeen ukkelia laittaessani, tempaisin kaukalon kahvan taakse niin, että pienet sormet jäivät väliin. Tämä kaikki 10 minuutin sisällä. Lapsi itki ja äiti häpesi. Hetken harkitsin lastensuojeluilmoituksen tekemistä..

Ja vielä yksi hyvä uutinen: Neuvolasta tulivat siihen tulokseen, että olemme avun tarpeessa. Ei tarvittu lastensuojeluilmoitusta. Pääsimme enneltaehkäisevän kotiavun piiriin. Yhdistettynä kaksosuus, keskosuus, äidin olkapäävamma ja masennustestin lievästi huolestuttava pistemäärä, kuulumme kovin moneen riskiryhmään vanhempien väsähtämisen suhteen. Huomenna tulee kotiavun työntekijä tapaamaan ja arvioimaan millaista ja kuinka usein apua tarvitaan. Mahtavaa!