torstai 26. huhtikuuta 2012

Muistatko sillon kun..

Mielessä pyörii kaikenlaista. Kolme päivää vajaa tasan vuosi siitä kun ultrassa huomattiin, ettei kaikki oo kunnossa. Varmaan aika luonnollista, että muistot valtaa ajatukset.

Eilen tajusin, kuinka surullisia meidän kaikki "muistatko sillon kun.." -alkuiset lauseet on. Siis juuri ne lauseet, juuri siihen aiheeseen, jotka pitäisi olla täynnä ilon ja onnenpakahduksen tunteita. Onhan meillä ne samat lauseet, mutta ne on niin täynnä pelkoa, surua ja ahdistusta, että ei niitä tahdo sanoa. Kun miehen kanssa istuu illalla sohvalla vierekkäin ja mieleen tulee jokin muisto, sen jättää sanomatta ettei pilaisi toisen tunnelmaa.

Muistatko kun pojat syntyivät?
Minä muistan kuinka makasin lamaantuneena leikkauspöydällä peläten kätilöiden sanoja. Mies muistaa kuinka keitti kahvia taukohuoneessa harhauttaakseen itsensä niistä pelonsekaisista ajatuksista.

Muistatko kun näimme pojat ensimmäisen kerran?
Mies muistaa kuinka katsoi hoitajien ja lääkäreiden välistä pieniä onnettomia vartaloita, joihin liitettiin aina vain uusia ja uusia letkuja ja mittareita. Minä muistan kuinka yritin saada itseni sen verran ylös pyörätuolista, että olisin ylettynyt kurkkaamaan edes vilaukselta poikia. Kuinka En oikeastaan nähnyt kuin hieman toista kättä. Kuinka olin liian väsynyt ja peloissani myöntämään hoitajalle, etten oikeastaan näe mitään.

Muistatko kun saatiin pojat ensimmäisen kerran syliin?
Muistan kuinka sain viiden päivän ikäisenä Been syliini. Kuinka käsittämättömän pinei poika oli. Niin hauras, että pelotti. Kuinka kenguruhoito piti lopettaa kesken, koska sain niin kivuliaita jälkisupistuksia etten voinut olla paikoillani. Ja kuinka syyllinen olo minulla oli siitä, että jouduin lopettaamaan sylittämisen kesken.
Muistan kuinka sain Aan syliin kuukauden ikäisenä. Sattumalta, aamuhoitojen aikaan, kaapinvaihdon ajaksi. Kuinka taas pelkäsi satuttavani tuota onnettoman pientä olentoa. Ja kuinka en olisi tahtonut päästää irti, kun vihdoin olin hänet syliini saanut. Ja muistan kuinka olin tuohon asti pelännyt, että menetän lapseni saamatta häntä ehkä koskaan syliin.

En muista niitä ensimmäisiä kertoja kun mies sai pojat syliinsä. Mies varmasti muistaa. Pitäisi uskaltaa kysyä, vaikkakin tunnelmanpilaamisen uhalla.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Minusta

En soittanut lääkärille. En ehtinyt. Olin jo päättänyt, että tiistaina soitan, mutta tiistaina Aa olikin taas jo oma itsensä. Taisi olla Marika oikeilla poluilla, hampaat tuntuu täällä aiheuttavan tällä hetkellä kaiken muunkin vaivan. Ja samaisesta syystä äidin silmänaluset tummenee entisestään, yöt kun on olleet levottomia.

*

Tänään soitin uuteen terveyskeskukseemme itselleni aikaa. Allergiat vaivaa ja monen vuoden tauon jälkeen myös astma. Lääkkeitä ei tietenkään ole, kun kerta on niin pitkä aika siitä kun moinen on vaivannut. Edellis-iltana oli siis turvauduttava Been lääkkeisiin. Kun ei pojalle kelpaa, niin äiti käyttää.
Sain ajan kuukauden päähän. En tiennyt mitä olisin hoitajalle puhelimessa sanonut. Kyllähän tämän kanssa pärjää, mutta kyse on kuitenkin hengittämisestä. Melko vitaali toimitus. Eikä se tällä hetkellä ota onnistuakseen ilman lääkkeitä. Varsinkaan urheillessa. Hoitaja käski soittaa, jos aivan hirveäksi menee, että katsotaan sitten joku akuutti aika.

Harkitsen yksityiselle menoa. 

*

Sunnuntain ostosreissu tuotti tulosta. Nyt on uudet housut, paitoja ja löysin aivan ihanan mekon toukokuun rilluttelureissua varten.
Mahdoinko jo mainita asiasta? Lähden tyttöjen kanssa isolle kirkolle. Viisi äitiä, ravintolasta pöytä ja hotellista huone varattuna. Niin ja edelliselle viikolle kampaaja. Saa nähdä mitä siitä seuraa. Koskaan en ole vielä noin pitkää aikaa ollut pojista erossa.


*

On ollut kauhean itsekäs olo. Siis sellainen, että pitäisi saada tehdä asioita yksin, omia asioita. Harrastuksia, ystäviä, ostoksia, kaunistautumista, urheilua, kaikkea sellaista mitä tein jo silloin kun en vielä ollut äiti. Alkaa olla vuosi täynnä synnytyksestä. Mahtaako moinen itsekkyys johtua hormoonien aiheuttaman äitieuforian hälvenemisestä vai ihan vaan silkasta kyllästymisestä olla vaan ja ainoastaan muita varten?

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Liisa Ihmemaassa

Kumpi on parempi äiti, se joka ylihysteerisenä tarkistuttaa lääkärillä kaikki pienetkin vaivat, vai se joka odottaa siihen pisteeseen että lapsella on pää kainalossa jotta on varma siitä että lääkärin häiritseminen on tarpeellista?

Olen kadottanut taas suhteellisuudentajuni. En tiedä olenko oikeista asioista ja oikeassa määrin huolissani. On vähän sellainen Liisa Ihmemaassa -tunne. Pienet ja isot asiat näyttäytyvät edessäni aivan mielivaltaisen kokoisena, enkä tiedä mikä on totta ja mikä on pääni sisällä.

*
Vajaa vuosi sitten mittapuuni oli raja akuutin kuoleman vaaran raja. Lääkärien kertoessa pojille tulleen sen tai tuon, ainoa kysymykseni oli kuinka todennäköisesti tilanne on henkeä uhkaava. Jos akuuttia menehtymisen pelkoa ei ollut, kaikki oli hyvin.
Muistan erään keskustelun ylilääkärin kanssa. Lääkäri oli pyytänyt minut sivummalle keskustelemaan Aan tilanteesta. Jälleen oli tapahtunut vakava käänne, takapakki. Kysyin menehtymisen todennäköisyyttä. Lääkäri totesi, että kyllä he hengissä lapsen saavat pidettyä, mutta jälkiseuraukset voivat olla vakavia ja pitkäaikaisia. Olin tyytyväinen kuulemaani ja varsin tyyni. Tyyneyteni takia lääkäri varmisti minulta usemaan otteeseen, että olin oikeasti ymmärtänyt mitä hän oli minulle kertonut ja kuinka vakava tilanne oli. Sanoin ymmärtäväni. Minulle merkityksellistä oli vain ja ainoastaan että lapseni pysyy hengissä.
*

Aan on ollut viikonlopun yli outo. Syönyt huonosti, nukkunut päiväunia Beetä enemmän. Silti poika näyttää jatkuvasti väsyneeltä. Itku on herkässä. Eilen juominen alkoi takellella. Ihan kuin olisimme palanneet monta kuukautta taaksepäin pullon kanssa. Hengittämisen ja imemisen rytmittäminen tuntuu olevan hankalaa ja juomista pitää tauottaa pojan puolesta. Silti tuntuu velliä menevän väärään kurkkuun jatkuvasti.
Kuitenkin pikku-ukko jaksaa leikkiä, hymyilee ja innostuu niin kuin aina. Ryömii menemään kauheaa vauhtia ja ottipa ensimmäiset konttausaskeleensakin.

Vieläkö vuoden vanhan keskosen kanssa on ihan ok soittaa lääkärille, jos tulee tunne että lapsi ei ole oma itsensä? Milloin lääkäreillä palaa hihat kiinni äidin kanssa, joka tuntuu soittelevan sairaalaan jo ihan vaan kuulumisia kertoakseen? Jos en nyt soita ja sitten jotain onkin oikeasti pielessä, kuinka ison syyllisyyden taakan otan harteilleni? Jaksanko sen? Jaksanko murehtia pojan vointia yksin kotona? Vasinkin, jos murheeni voisin poistaa yhdellä puhelinsoitolla. Mitä tekisin, jos ei olisi menneen vuoden traumoja vääristämässä mittasuhteita? 

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Viikon kootut

Oli monta asiaa mielessä, mistä kirjoittaa. Nyt ne kaikki unohtui.

*

Aan asiat etenee. Saatiin linssien maksusitoumus ja tänään käytiin optikkoliikkeessä mittauttamassa silmien väli. Nyt odotellaan 2-3 viikkoa ja sitten pojasta tulee rillipää.
Syöttötuolia mennään apuvälinekeskukseen ens tiistaina mittailemaan. Jos hyvin käy, niin tuo toiselta keskoselta peritty tuoli fiksataan sillä käynnillä sopivaksi ja saadaan se heti mukaan.

Oli muuten taas melkoinen juttu tuokin. Oon asiaa meuhkannut omalle fyssarille, sairaalan fyssarille, lääkärille, hoitajille jne jne ja kaikki on olleet jotenkin vaikeina asiasta. Tullut sellanen käsitys, että tää ois nyt aivan ennen kuulumatonta, että tarvitaan tuunattu syöttötuoli ja kamalan hankalaa tällästä nyt sitten järjestää. Vihdoin saatiin puhelimen päähän oikea ihminen ja asia olikin mitä yksinkertaisin. Jos kerta omasta takaa on tuoli, niin ehdottomasti se fiksataan. Apuvälinekeskuksen fyssari varasi niillä puheilla ajan niin, että paikalle tulee myös puuseppäteknikko, niin saadaan homma hoidettua. Ei kuulema mitenkään uus ja ennen kuulumaton juttu.


*

Pojilla on ollut kova hampaitten kasvattelu viikko. Aalla vihdoin puhkesi alhaalta monta viikkoa pullottanut hammas. Beelle taas on puhjennut jo kolme hammasta tällä viikolla ja toiset kolme tulleet tyrkylle. Uusien hampaiden määrään suhteutettuna ollut rauhallinen ja itkuton viikko.


*

No nyt muistin yhden asian mistä piti tulla kertomaan: Pojat muutti omaan huoneeseen!
Vanhassa kodissa jo huomattiin, että viikonloppuisin kun miehen kello ei soinut, pojat nukkuivat tunnin, parhaimmillaan kaksi, pidempään kuin arkena. Uudessa kodissa kun poikien sänkyjen ja meidän sängyn välissä ei ollut enää edes näköestettä, häiriintyivät pojat entisestään. Aina jos yöllä vähän havahtuivat ja näkivät meidät, alkoi hirveä huuto ja viereen vonkaaminen.

Koska Aankin itku on nyt jo sen verran äänekästä, että sen kuulee viereisestä huoneesta ja itkuhälytinkin siihen reagoi, totesimme että nyt on hyvä hetki siirtää pojat omaan huoneseen. Äitiä ja isää kouraisi sielusta, poikia ei tuntunut homma hetkauttavan. Heti ensimmäisestä illasta nukahtivat nukuttamatta ja nukkuivat aamulla yhdeksään. Oih! Toisena aamuna kissaroikale meni avaamaan poikien huoneen oven, jolloin pojat havahtuivat miehen aamutouhuihin ja niin äitikin sain kerätä luunsa sängystä jo ennen kahdeksaa. Kolmannesta aamusta alkaen ollaan heräilty hieman ennen yhdeksää.

Mietin pitkään huonetta järjestäessä, miten pinnasängyt pitäisi sijoittaa. Pääsyin laittamaan vierekkäin, niin että välissä on yöpöytä. Ppjat näkevät toisensa, mutta eivät ylety pinnojen välistä mäiskimään toista hereille. Ratkaisu oli loistava. Nyt jo parina aamua olen havahtunut siihen, että itkuhälyttimestä kuuluu poikien iloista jututstalua ja naurua. Päätin, että itse nousen vasta jos alkaa itku tai kello tulee yhdeksän. Mikäs niiden siellä ollessa kun tuntuvat toistensa seurassa viihtyvän. Tänään aamulla kun lopulta menin huoneeseen, Aa seisoi pinooja vasten, katseli veljeään ja nauroi, Been kölliessä ja höpötellessä tyytyväisenä omassa sängyssä.

Nää on niitä kaksosuuden parhaita puolia!

*

Eristys murtui. Tänään kun oli mentävä optikolle ja liike sijaitsee läheisessä kauppakeskuksessa. Kun kerta piloille meni kuitenkin, niin päätin nauttia laadukkaan kahvin kauppakeskuksessa olevassa ihanassa suklaapuodissa. Perjantaitarjouksena sattui olemaan kahvi+kakkupala. Tuli syötyä se kakku. Oih!

Palaamme ruotuun eristyksen suhteen. Äitini ollaan valikoitu luotettavaksi hoitajaksi tarpeen tullen, vanhusten kanssa töitätekevä 60+ ei varmastikaan ole se suurin pelon aihe tartuttajana. Ensi sunnuntaiksi sovittiin eka hoito, mulla kun on tarve päästä shoppailemaan (Vihaan shoppailemista, kartan kauppoja ja ruuhkia kuin ruttoa. Nyt on kuitenkin mentävä, sillä vaatekaapissa on ammottava aukko, joka on täytettävä ennen kuin tuo vaateaukko on ainoa mitä pistää päälle.) ja mies kärsii harrastusvajeesta. Riittäshän täällä kotonakin tekemistä, mutta välillä on priorisoitava järjettömästi.


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kotimaisema

Vaikka ois aihetta kirjoittaa taas ja edelleen siaraskertomusta, niin en sitä tee. Kiellän todellisuuden ja korvaan se haluammallani. Eilinen antoi jo pientä toivon pilkettä keväästä ja hyvästä olosta. Niinpä takerrun tuohon olotilaan blogissani vielä täänäänkin.

Ensimmäisenä aamuna uudessa kodissa avasin silmäni ja näin niin kauniin maiseman, että meinasin pakahtua niille sijoilleni. Aurinko paistoi, linnut lauloi, mies ja pikku-ukot nukkui sulosesti vieressä. Ikkunasta näkyi taivasta ja puiden latvoja.


Näkymä makuuhuoneemme ikkunasta.

Jos voisin päättää mielivaltaisesti maailman faktat uudelleen, niin ikkunastani näkyisi merta ja mäntyjä. Asuisin jossain missä ei kuuluisi muuta kuin lunnon suhinaa. Silti kotoani olisi vain parin kilometrin matka jokaisen tärkeän ihmisen luo, töihin, harrastuksiin, kauppaan, postiin, teatteriin, mahtaviin ravintoloihin jne.
Kun en maailmaa voi napani ympärille kieputtaa, on tyydyttävä seuraavaksi parhaaseen. Kerrostaloasuntoon mukavassa lähiössä, palveluja lähellä ja iso osa tärkeistä ihmisistä kohtuullisen etäisyyden päässä. Ikkunasta näkyy puita ja taivasta, kuuluu linnun laulua ja tuulen huminaa. Merta en saanut, mutta onneksi tässä kaupungissa tuulee aina mereltä.


Olohuoneen ikkuna.


Tänään ei paista aurinko. Kuvat on otettu eilen. Pesin lattiat ihanalla uudella parketinpesuaineella, joka levittää koko asuntoon sellaisen ihanan kesäsateen tuoksun. Sellainen mahatava raikas tuoksu kun kuuman paahteisen päivän jälkeen sade viilentää asfaltin. Hetken aikaan taas vaan tuijottelin ikkunoistamme ulos, tuoksuttelin raikkautta, kuuntelin lintujen viserrystä ja mietin kuinka hyvin tulin valinneeksi uuden kotimme paikan. Mahdanko vielä 40 vuoden päästä tuijotella näitä samoja mäntyjä hymyillen tyytyväisenä elämäni onnea? Toivon niin.


Parvekkeen maisema.



maanantai 16. huhtikuuta 2012

Eristyksiin

Ihan väärin laskin viimeeksi vatsatautien numerot. Pojilla ei ollutkaan mun edellisen viikon tauti, vaan joku ihan uusi. Tuo uusi sai valtaansa minut ja miehenkin. Saatiin tauti myös levitettyä eteenpäin tehokkaasti. Lauantaina luultiin taudin olleen jo ohi ja rempparyhmä tuli maalamaan seiniä. Neljästä apulaisesta kolme sai taudin. Se yksi oli todennäköisesti jo sairastanut saman taudin aiemmin ja luultavasti meidän tartuttaja.

Kun aloitin blogin, päätin ettei tästä milloinkaan ikinä tule sellaista sairaskertomusblogia jossa vaan luetellaan kaikki vaivat ja niiskutukset. Viimeisen parin kuukauden aikana niin on tainnut vähän päästä käymään. Johtunee siitä, että pari viimeistä kuukautta meillä ollaan sairasteltu koko ajan. Bee raukka lähes koko tuon ajan putkeen, me muut vuoroissa.
Ratkaisuna tilanteeseen päätimme eristäytyä ainakin pariksi viikoksi. Palataan takaisin poikien kotiutumisen aikaan olleeseen käytäntöön vieraista ja vierailuista, tiukkaa seulaa ja tarkkaa harkintaa. Tavoitteena päästä toukokuun alussa serkkutytön syntymäpäiville jo taas mukaan. Fysioterapiaa ja kotiapua ei peruta, vaikka kieltämättä saattavat olla iso syy tautien kulkeutumiseen meille. Vauvauinnista on ollut sairasteluiden takia muutenkin pitkä tauko, eikä Beetä edelleenkään sinne voi viedä. (Toivottavasti uimapaikan korvaussysteemi olisi niin hyvä, että saadaan korvattua vuorot ens syksynä.)


**

Sunnuntaina päästiin yllättäen taas käymään päivystyspolillakin. Ei vatsataudin takia niin kuin vois luulla. Tai ehkä välillisesti. Ilmeisesti ripulituotos oli vaipassa hinkannut Aan esinahkaan haavan. Pelkona oli, että oilisi voinut aiheuttaa bakteeritulehduksen. Miehen kanssa ei päästy vatsataudiltamme lähtemään, joten jouduttiin päästämään poika matkaan isovanhempien kanssa. Tuntui ihan hirevältä lähettää pikkuinen sairaalaan ilman äitiä ja isää. Onneksi tulehdusta ei ollut ja olivat kotona parissa tunnissa.

Erityiskiitoshuomio sairaalaan henkilökunnan toiminnasta: joku tovi sen jälkeen kun oli sovittu että poika tuodaan näytille, hoitaja soitti takaisin. Ei kuulema kannata tulla heti kun on lääkäreillä kiire. Turhaa siis tulla sinne käytävälle odottamaan. Antoivat arvion koska kannattaa tulla. Arvio osui oikeaan ja olivat päässeet jonottamatta tutkittaviksi. Hienoa, että kiireesta huolimatta tulivat tuollaista miettineeksi ja käyttivät aikaa meille soittamiseen.  


**

Äsken soitti sairaalan psykiatrisen perhetyöntiimi. Peruuttivat tulonsa meidän vatsataudin takia. Ymmärrettävää ja järkevää, silti harmittavaa. Oisin kovasti kaivannut tapaamista. Sitä kun on jo jouduttu lykkäämään. Siirtyi ensi viikkoon. Mulla ois kauheesti niiden kanssa keskusteltavaa mielessä.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Vatsatauti 2.3

Se on täällä taas. Vatsatauti. Viime viikolla mulla kiersi yhden päivän ajan vatsassa. Kuumettakin oli. Meni vuorokaudessa ohi ja jo seuraavana päivänä olin täysin kunnossa. Ensimmäistä kertaa mulla vatsatauti meni helposti ohi.

Keskiviikko aamulla Bee oksensi aamupalat. Flunssa on ollut taas sellainen, että alkuun ajateltiin oksennuksen tulleen limaisuuden takia. Ruokahalu ukkelilta katosi samatien. Ei ole vielä tullut takaisin. Juo onneksi. Oksentelu loppui onneksi jo torstai aamuun mennessä. Eilen käytiin polilla näyttäytymässä lääkärille, joka totesi pojan kotikuntoiseksi. Tulehdusarvot olivat hyvät, leukosyytit viittasivat virukseen. Babyhaalerin käyttö ei onnistu. Been nukkuessa olen pari kertaa saanut lääkkeen menemään. (Vinkkejä vehkeen käyttöön otetaan ilolla vastaan!)

Viime yönä heräsin viiden aikaan Aan oksentamiseen. Oksentelua jatkui parin tunnin ajan, niin että lopulta tuli pelkkää keltaista vaahtoa. Yritin saada pojan hörppäämään pullosta maitoa/velliä/vettä. Mikään ei kelvannut. Vältteli pulloa parhaan kykynsä mukaan hymyillen samalla valloittavasti.

Aamulla soitin lääkärille. Päivystyspolilla on nyt taas merkintä, että saatamme pöllähtää paikalle. Tarkoittaen, jos Aa ei edelleenkään suostu juomaan mitään tai oksentaa kaiken juomansa aina tai lopettaa pissaamisen tai muuten vaan menee huonoon kuntoon, niin silloin mennään. Mainitsipa lääkäri vielä viimeiseksi, että jos tuntuu ettemme miehen kanssa enää vain jaksa ja pysty, niin ottavat vaikka molemmat pojat osastolle yöksi. 

*

Huomiseksi meille on tulossa remppatalkooporukka maalaamaan keittiön ja poikien huoneen seinät. Saa nähdä täytyykö peruuttaa. Toivottavasti ei, sillä ois helpottavaa saada lisää hyllyjä pystyyn noille seinille. Viikonlopulle olin sopinut myös oman menon ystäväni kanssa. Ensimmäinen laatuaan sitten poikien syntymän. Iso harmitus, jos sen joudun perumaan. Tauolle olisi tarvetta.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kehitysseurantaa

Nyt on muutettu. Pääsiäinen vierähti järjestellessä. Ei uskoisi kun katsoo ympärillee, että täällä on jo tehty paljon. Ihan hirveästi on viellä kaikkea laitettavana. Toivottavasti viikonloppuna saadaan poikien huone ja keittiö maalattua, niin saatais hyllyt pystyyn ja loputkin tavarat paikoilleen.

Appivanhemmat olivat pääsiäisen ajan täällä. Viihdyttivät poikia, että saatiin miehen kanssa rauhassa puuhata. Hoitivatpa samalla koko porukan ruokahuollon. Oih ihanuus! Kaikkia herkkuja pöydät pullollaan, silakoitakin kahta lajia. Odotettua vaihtelua valmis-/puolivalmisruokiin.

**

Eilen käytiin kehitysseurantapolilla. Melkein kaikki asiat sain kysyttyä ja sanottua mitkä pitikin.

Bee sai mukaansa babyhalerin ja astmalääkkeet. Siis Bee, meidän parempikeuhkoinen lapsi. Epäily on, että pitkittynyt flunssa ja kevätpölyt voivat olla hinkumisen syynä, mutta joskos tuosta apua olisi. Nyt alkuun viiden päivän kuuri ja sen jälkeen tarvittaessa. Kuuri ei ole alkanut kovin hyvin, poika vaan ja ainoastaan itkee härveli nokallaan. Läppä ei heilu.
  
Aan kasvu on edelleen mitä on. Kasvaa kyllä käyrän mallisesti, mutta ei käyrillä. Tänään käytiin labrassa verikokeissa. Testaavat, että poika varmasti kuitenkin saa riittävästi kalkkia jne ruuasta.
Aan kenkäasiaan saimme armahduksen. Jos ei kesällä lähde oikeasti kävelemään, niin saa painella millasilla lötkötossuilla tahansa. Nilkat on sen verran tukevat, että seistä voi vaikka paljain jaloin. Jos kesällä sitten alkaakin jo oikeasti tepsuttamaan, niin sitten kiirehditään kengät jostain. Vaikka Aan motorinen kehitys onkin älyttömän hyvin edennyt, niin on se sen verran hidasta, että epäilivät meidän selviävän kengittä syksyyn.  

Syöttötuoliasian otin esille niin, että paikalla oli fysioterapeutti, ravintoterapeutti ja puheterapeutti. Erityisesti puheterapeutti oli tuohtunut, että poikaa ei vieläkään ole saatu pöytään ja kunnon tuoliin istumaan. Sanoin, että teetämme saamaamme tuoliin osan, jolla saadaan tuoli pojalle sopivaksi ja kysyin saisimmeko osan teettämiseen maksusitoumuksen. Ei saatu. Puheterapeutti suivaantui kun kuuli, että sairaalasta oli meille todettu aiemmin vain, ettei heillä ole sopivaa tuolia antaa apuvälineenä lainaan. Nyt asia meni uudelleen sinne käsiteltäväksi ja tuoli kuulema jotenkin järjestetään.

Sanoin lääkärille, että olemme päättäneet yrittää saada hoitotukea. (Kiitos rohkaisusta ja kannustuksesta Äidille ja Poikkeamalle! Enköhän vielä yhteyttä otakin kun papereita todella alan täyttämään.) Vaikka ennakko-oletus on, että hylkynä tulee takaisin, niin ainakin yritämme. (Jos ei muuta, niin teettääkseni pientä kiusaa Kelalle. On se moinen valtion laitos, joka epätasa-arvoisesti jakelee tukia riippuen kotikunnasta.) Lääkärin vastaus yllätti täysin. Lupasi kirjoittaa molemmista pojista puoltavan lausunnon. Oli sitä mieltä, että Aa ehdottomasti kuuluu tuen piiriin. Been kohdalta epäili, ettei ehdot täyty, mutta kannattaa kuulema molemmista hakemus tehdä. Lääkärin asenne oli täysin eri kuin viime viikolla samassa paikassa osaston vastaavan hoitajan. Lääkäri kannusti hakemiseen ja kertoi, että kyllä meidänkin kunnasta on vastaaville kuin Aa saatu myönteinen tukipäätös. 

Käynnin lopulla lääkäri vielä kyseli meidän vanhempien ja erityisesti minun vointia ja jaksamista. Ovat ilmeisesti huolissaan kun nyt meille jo kerrottiin sairaalassa olevan myös mahdollisuus lasten hoitoon ottamiselle sosiaalisilla perusteilla. Eli siis jos tiukka paikka tulee ja voimat todella loppuvat, niin akuutistikin voimme viedä pojat sairaalaan ihan vaan hoitoon.
Kuulostaa kovin äärimmäiseltä, enkä usko että tarvetta tulee. Silti tuntui helpottavalta tietää, että tuollainenkin on mahdollista.


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Kit-kit

Korvatulehdushan se. Beellä siis. Aa sen sijaan yrittää puhkaista toista hammasta. Äiti ja isä ovat ihan vaan väsyneitä. Kaikenkaikkiaan aika paljon kitinää on talossa. Kit-kit-kit.

**

Torstaina pitäisi muuttaa. Pakkaamaan en ole ehtinyt. Uutta asuntoa ei ole ehditty siivoamaan. Kaikki asia seisoo ja odottaa. Kuviteltiin, että tässä kun oli hyvää aikaa niin iltasella ehditään. Tietenkin juuri tähän väliin miehelle tuli töissä joku hirveän kiirrellinen juttu, joka venyttää sen päiviä aivan älyttömiksi. Kello on nyt yhdeksän, eikä mies oo vieläkään kotona. Lähti töihin aamulla seitsemän jälkeen. Tänään piti maalata uudessa akodissa poikien huoneen seinät. Ei maalattu.

Mä alan olla aika piipussa. En kadehdi yksinhuoltajia. Hämmästelen miten siihen kukaan pystyy. Erityisen paljon olen ajatellut sitä yhtä kaksoskeskosten yksinhuoltajaäitiä, toisella kaksosista vielä happipullo kotona. Aika huikea suoritus äidiltä.

**

Ahdistaa leijonaemoilu. Tai ahdistaa kun musta ei oo siihen. Oon aivan liian väsynyt ottamaan asioista selvää ja taistelemaan lapsieni parhaan eteen. Kotikutoinen, hiukan väsähtänyt paras saa nyt kelvata.

Sain vihiä, että me oltais voitu saada korotettua tukea Kelalta tähän ensimmäiseen vuoteen ja ehkäpä toiseenkin. Kysyin asiasta tänään sairaalassa piipahtaessamme. Ei kuulema irtoa meidän kunnan Kelasta. "Voihan sitä kokeilla, mutta tuskin menee läpi." En jaksa aloittaa byrokratian tuulimyllyjä vastaan taistelua, jos tulos on melko varmasti hylky.

Kysyin myös kengistä ja syöttötuolista. Jos tarvii teettää jotain, niin meneekö omasta pussista vai onko mahdollista saada apuvälineenä maksusitoumus? En saanut kunnollista vastausta, enkä jaksanut alkaa inttämään.

Kenkä asian ratkaisi näin alkuun nämä. Kelpaavat kevään rattailuihin ja mahdollisiin hiekkalaatikkokokeiluihin. Kesäkenkiä alan murehtimaan sitten joskus muuton jälkeen. Tuoli asia ehkä ratkeaa tällä viikolla, kiitos Marikan.