keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Vaikea tapaus

Minulla on kaksi kovin toistensa kanssa ristiriitaista ongelmaa.
1. Olen yksinäinen.
2. Kaipaan omaa rauhaa.

Miehen työkiireet pitävät miestä poissa kotoa pitkiä päiviä. Monesti ukkokulta ehtii kotiin vasta poikien iltapala aikaan. Kun saamme pikku-ukot sänkyyn, olen niin väsynyt etten jaksa enää seurustella miehen kanssa. Niinpä siinä vaiheessa kun vihdoin saisin aikuista seuraa, kaipaisin vain hetkeä olla aivan yksin ilman että kukaan tarvitsee minua mihinkään.

En ole helppo miellyttää. Varmasti saisin tänne itselleni seuraa, jos vain soittaisin ja pyytäisin. Vaan ei kelpaa. Arkitohinoiden keskellä tehty pikainen velvollisuudentuntovisiitti ei ole se mitä kaipaan. Että joku tulee juomaan kupin kahvia pöytämme ääreen, vilkuillen jatkuvasti kelloa että ehtii seuraavaan pakolliseen menoon. Minä yritän hätäpäissäni imeä seurasta lyhyessä hetkessä tarvitsemaani sosiaalisuutta. Pojat kun vaativat monta kertaa minun kahvikupposeni aikana huomiota, tehtävä on kinkkinen.

Jos pojat jättää hoitoon, laatuaikaa varjostaa jälleen jatkuva kellon vilkuilu. On siinä tietenkin puolensa, että saa ilman poikien jatkuvia keskytyksiä uppoutua keskusteluun. Juuri tähän hättään en silti moisia hoitoonjättöjä enää suostu ottamaan, viime viikkoina ja tulevina viikkoina joutuvat jo näinensäkin aivan liikaa vanhempiensa hylkäämiksi muiden hoivaan. 

Kaipaan kiireetöntä yhdessäoloa. Sitä, että jollain on oikeasti aikaa ja halua olla minun ja poikien kanssa. Kaipaan kiireetöntä seuraa, joka ei arastelisi poikia tai omatoimista kahvinkeittoa. Se olisi parasta.

Ongelmaan 2. toivon saavani helpotusta tänään. Ukkelit nukkuvat ja mies on omilla teillään. Pelkään, että edellisten monien iltojen tavoin pojat kuitenkin heräävät huutamaan tunnin sisään ensimmäisen kerran, siitä parin tunnin päästä uudelleen ja vielä vähintään yhden kerran yöllä.
Vaan jos ei tänään onnistu, niin huomenna pakenen. Ilmoittauduin tanssikoulun kesäkurssille. Torstait on siis varattu minulle. Tanssiessa ei tule ajateltua mitään eikä ketään muuta. Kaikki keskittyminen menee siihen missä järjestyksessä jalat piti olla ja mitä kautta ne kädet piti vemputtaa ja minne. Oih, kuinka vapauttavaa. Kesäkurssin tunnit loppuvat vaan aivan liian aikaisin ja ehtisin hienosti kotiin auttamaan poikien iltatoimissa. Huomenna päätin keksiä tuntien jälkeen vielä jotain tekemistä. Menen vaikka kaupaan tai mitä vaan, mutta kotiin en tule ennen kuin pojat ovat sängyssä.


maanantai 28. toukokuuta 2012

soittaa/ei soita

Eilen minulla oli kolme lasta.
Työstressi, väsymys ja lauantai-iltana ystävän synttäreiltä hankittu lievä krapula teki miehestä kiukuttelevan, narisevan pikkupojan. Juhlat venahtivat sen verran, että minuakin väsytti. Yritin parhaani mukaan estää kiukuttelumielialan tarttumisen itseeni. Ei onnistunut. Illan sussa tapahtunut "kumpi sössi ruokahommat"-väittely oli liikaa. Ärtyneenä patistin miestä nukkumaan samaan syssyyn poikien kanssa. Lyhyen kinaamisen jälkeen mies luovutti ja rötkähti sänkyyn.

Talo hiljeni ja istahdin sohvalle. Arvatkaapa mitä ajattelin?

Ei. Väärin arvasitte.

Mietin kuinka hyvän valinnan tein miehen suhteen. Kuinka onnellinen olen mieheni kanssa ja kuinka paljon häntä rakastan. Tappelemme aniharvoin, mökötämme silloin tällöin ja aina pyydämme anteeksi. On ihanaa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa riitelytyyli sopii yhteen. Kiukuttelut ja mökötykset taitavat mennä puoliksi. Niille toinen antaa tilaa, kunhan homma pysyy aisoissa. Parasta on, että kumpikaan ei ole liian jääräpää myöntämään olleensa väärässä tai käyttäytyneensä typerästi. 

*

Pyöriskelen taas soittaako/eikö soittaa -tuskissani.

Aan hengitys on ollut viime päivinä raskaampaa ja äänekkäämpää kuin pitkään aikaan. Luulen sen johtuvan ilman lämpenemisestä. Mies ratkaisi tämän ja määräsi soittamaan. Huomenna mennään sairaalaan näytille. Luultavasti tullaan inhalaattorin kanssa kotiin.

Been iho on täynnä pienen pientä näppyä. Siis sellaista neulankärjen kokoista, aivan aivan pientä. Osa punoittaa, osa ei. Ne jotka ei punoita, niitä ei silmä näe, mutta kädellä ne tuntee. Niskapoimuissa niitä on enemmän. Olen yrittänyt netistä löytää jotain järkevää selitystä. Ei löydy.
Oma diagnoosini on, että pojan atoopinen iho ei tykkää hikoilusta. Pelkään, että tuo johtuu jostain ruoka-aineesta tai rokosta. Netistä löytämieni kuvien ja lääkäripalstojen kuvailujen mukaan kyse ei onneksi ole peloistani. Tosin en myöskään löytänyt tukea ajatukselle hien ärsyttämästä ihosta.
Iho ei kutia, eikä kuumota. Ajattelin uskaltaa tarkkailla vielä päivän pari.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kotiseuturakkautta

Koska hiekkapesu palovammoille ei ole suotavaa, ei meillä ole ollut asiaa hiekkalaatikolle pariin päivään. Ilmat ovat olleet aivan mahtavia, joten ulkoilua ei ole voinut jättää välistäkään. Olemme päätyneet tekemään kävelyretkiä monen moiseen suuntaan uudella kotiseudullamme. Tulokset ovat olleet mahtavia.

Olen löytänyt monta ihanaa idyllistä penkkiä, jolla istua lukemassa kirjaa poikien peuhatessa leikkipuistossa. Olemme silittäneet lampaita. Tiedän useita mukavia reittejä, joita pitkin kiirreettömästi kävellä sairaalasta/terveyskeskuksesta/neuvolasta kotiin poikien päiväunien ajan. Siis sellaisia reittejä, joiden varrella on suloisia pikku taloja hehkeine puutarhoineen perä jälkeensä.

Olen tajunnut meidän tehneen aivan fantastisen asuinaluevalinnan. Asumme upean omakotitaloalueen reunalla. Sellaisen vanhan kunnon omakotitaloalueen, jossa ei ole ollut määräyksiä talon mallin tai värin suhteen. Sellaiseen, jossa tiet ja kujat ovat kummallisen mutkikkaita. Jossa vanhimmat talot on ajalta, jolloin tontille sai rakentaa ties millaista pytinkiä ja vaikka kuinka lähelle toisiaan. Ja jossa puutarhat ja omenapuut ovat vähintäänkin joka kolmannessa pihassa ihanan villiintyneitä. Aina välillä saattaa törmätä uudempaan tuotantoon tai siistimme hoidettuun pihaan, mutta niistäkään ei tule liian steriiliä vaikutelmaa, sillä heti vieressä on jotain ihan muuta. Ja onpa siellä keskellä kaikkea sellaisia hieman isompia puukerrostalojakin, jotka omalla tavallaan ovat aivan fantastisen ihania.

Parastahan tässä kaikessa on se, että minä en asu noissa taloissa. Yksikään noista puutarhoista ei ole minun. Minun ei tarvitse tehdä talvella lumitöitä, eikä kesällä leikata nurmikkoa, ei kääntää maata ja istuttaa, eikä huolehtia roskankuljetussopimuksista. Minulla on kerrostalo-osake ja talonmies. Silti saan päivittäin nauttia tuosta kauneudesta ympärilläni ihan heti ovesta ulos mentyäni.

No joo. Oishan siinä omassa pihassa näin kauniina kesäpäivänä puolensa. Vaan minullapa on suunnitelma! Ensi syksynä aloitamme poikien kanssa käymään aktiivisesti seurakunnan perhekerhossa. Seurakuntatalo on tuossa kulman takana ja siellä kaikki kotiäidit ja perhepäivähoitajat käyvät torstaisin juomassa kahvia. Sieltä minä etsin itselleni uuden ystävän. Jonkun, jolla on saman ikäisiä lapsia ja kenen kanssa voisin kuvitella juovani kahvia useamminkin. Tärkeimpänä ystävän valinassa tässä kohtaa on, että uusi ystäväni asuu jossain noissa ihanista taloista ihanan puutarhan ympäröimänä. Jo heti vuoden päästä kesällä istun uuden ystäväni kauniissa puutarhassa siemailemassa kahvia, lapsien temmeltäessä toisiaan viihdyttäen.

Luulen, että valitsen jonkun kenen pihalla on omenapuita. Tai viinimarjapensaita. Niitä kaikille tulee aina kuitenkin liikaa ja ne tyrkyttää niitä sitten tietysti meille, niiden uudelle parhaalle ystäväperheelle.

*

Laitoin aiemmin kuvia ikkunoistamme aukeavista maisemista. Keittiön ikkunasta en laittanut, sillä se oli tuolloin vielä kovin karun näkäöinen. Nyt tuli puihin lehdet ja samalla tuo karu maisema muuttui joksikin ihan muuksi kuin karuksi. Sadepäivänä tuli mieleen Kilimanjaron rinteillä näkemäni maisemat.
*tyytyväistä hyrinää*




tiistai 22. toukokuuta 2012

Julkinen salaisuus

Taannoin annoin pitkän harkinnan jälkeen blogini luettavaksi eräälle läheiselle ystävälleni. Selitin ystävälleni miksi en ole aiemmin blogistani kertonut ja miksi vasta nyt olen edes muutamalle kertonut. Sanoin myös, etten tahdo blogikirjoituksistani muussa yhteydessä keskustella. Tämä johti sähköpostikeskusteluun, jonka aikana ystäväni auttoi minua selventämään itsellenikin asioita. Kiitos S!
*

Olen avoin ja puhelias ihminen. Turhien salaisuuksien pitäminen aiheuttaa minulle stressiä ja koen helpommaksi lörpöttää ongelmani kaikille. Miksi siis keskosuus on ollut se, josta en olekaan pystynyt puhumaan? En ole pimittänyt itsessään poikiemme keskosuutta tai siihen liittyviä ongelmia ja diagnooseja. Olen pimittänyt tuon kaiken minussa aiheuttamia tunteita ja ajatuksia, jopa niiltä ihmisiltä, joille ennen kerroin aivan kaiken.

Ystäväni, jolle blogini osoitteen annoin, uhmasi pyyntöäni ja lähetti pitkän sähköpostin kommentoiden kirjoituksiani. En suuttunut, enkä loukkaantunut. Luin sähköpostin hyvillä mielin ja tajusin, ettei se itseasiassa ole kiinni siitä. Voin kyllä keskustella blogini sisällöstä, siellä olevista ajatuksistani ja tunteistani. Mistä sitten kiikastaa?

Pitkän pohdinnan jälkeen ymmärsin mitä pelkään. Pelkään, että aiheutan läheisilleni syyllisyyttä. Tahatonta turhaa syyllisyyttä, joka johtaa hyvittelyyn ja turhanpäiväisiin korjaamistoimiin. Pelkään, että kirjoitettuani blogiini kuinka huono päivä on ollut ja kuinka väsynyt olen, puhelimeni ja ovikello pärähtävät soimaan. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etteikö meitä saisi auttaa ja ettenkö mielelläni apua ottaisi vastaan. Pelkään sitä, että apua saatuani minulta viedään oikeus valittaa ja olla väsynyt.
Yksi yleisimmistä keskosperheiden ärsytyksen aiheista tuntuu olevan kommentit "mutta nythän kaikki on hyvin" ja "kyllä se siitä sitten". Kommenteilla viedään toiselta oikeus olla väsynyt, surullinen, kitisevä, joskus toivotonkin. Samaan johtaa monet auttamisyrtykset.

Läheisten on vaikea ymmärtää ja katsoa vierestä elämäämme. Meidän tuska on heidän tuska.Tuntevat surua ja huolta poikien voinnista ja samalla meidän vahempien jaksamisesta. Keräävät ahdistusta ja syyllisyyttä kyvyttömyydestään auttaa. Kun vihdoin keksivät tavan auttaa, toivotaan sen jotenkin maagisesti poistavan kaikki ongelmamme. Kun niin ei käy, tunne kyvyttömyydestä vain kasvaa.

Olen jakanut blogini monelle keskosäidille. Vaikka kaikkien heidän keskosuus ei ole ollut yhtä hurjaa, he ymmärtävät mistä on kyse. Keskosvanhempien tarjoama apua kirjoitusteni jälkeen on konkreettista, neuvoja vammaishakemuksen tekoon tai lahjoituksena keskosen kokoinen vanha syöttötuoli.
Olen jakanut blogini ystäville, joiden tiedän kokeneen jotain mikä on opettanut heidät ymmärtämään. Ymmärtämään sen, että kaikkea ei voi korjata. He ovat kuunnelleet murheitani, imuroineet asuntomme, piristäneet päiväämme. Tärkeitä pieniä iloja ja apuja. Niin pieniä, ettei niillä kukaan kuvittele paikkaavansa kaikkea. 

En jaa blogiani ihmisten kanssa, joiden en usko pystyvän hyväksymään asioiden todellista tolaa. Ne joille uskon blogini aiheuttavan vain lisää murhetta ja huolta, niille en ajatuksiani tahdo vuodattaa. Mieluummin hieman pyöristän kulmia ja pehmennän pudotusta.

Blogini on julkinen ja tiedän sen takia olevan mahdollista, että joku läheisemme jolle en ole tohtinut blogiani jakaa, on tänne löytänyt. Jos näin on jo käynyt, ei hän ole minulle siitä kertonut. Vähitellen hän toivottavasti oppii hyväksymään tilanteen, ymmärtämään minua ja meitä paremmin.


*

Joku aika sitten Poikkeama kirjoitti blogissaan siitä mitä saa sanoa keskosperheelle. Tietenkin ärsytystä aiheuttavat kommentit ovat jokaiselle henkilökohtaisia, mutta Poikkeama oli onnistunut hienosti keräämään niitä, jotka tuntuvat olevan kovin yleisiä.



maanantai 21. toukokuuta 2012

Känkkäränkkä ja nuijakäsi Edward

Eilen illalla nukkumaan mennessä oli vaikeaa keksiä projektin päivittäistä. Tiedän, ettei päivän tapahtumia olisi kukaan voinut estää tai ennakoida. Itseni tai muiden syyttely on täysin turhaa, kun ei se ollut kenenkään vika. Ja silti. Se on minun vika, minä olen tuon äiti.

*
Heräsin sängystä aivan väärällä jallalla. En olisi halunnut nousta ollenkaan, mutta velvoittava ininä itkuhälyttimen kautta määräsi toisin. Harmitti kun pojat pelleilivät syödessään. Kiukutti kun vaippaa vaihtaessa pojat olivat jo kiireisiä leikkimään. Suututti kun mies hiillosti niskan takana aamun lehteä.

Tunnistin oireet ja tein diagnoosin: Känkkäränkkä, äidin oma vänkkäräsäärinen noita oli tullut kylään.
Jottei koko perheen tarvitsisi moisesta vieraasta kärsiä, pkkasin perheen autoon ja järjestin itseni kuvan mukaiseen luonnon tilaan. Pojat jätin mökkirannalle sukulaisten hoiviin.



Pienen mielenhoidollisen merimatkan jälkeen palasimme mökille. Bee itki rannalla krokotiilinkyyneleitä. Oli kuulema juuri lyönyt päänsä. Ihmettelin hiukan, että poika noin kovasti moista itkee, mutta totesin olevan ruoka- ja uniaika lähellä. Ruoka ei kelvannut. Uni ei tullut. Poika huusi ja huusi. Hetki hetkeltä kovempaa.

Tein analyysin. Perjantain kaupungilla saatu raivokohtaus oli uusiutunut. Ukkeli onnistuu lietsomaan itsensä tietyn pisteen yli ja sen jälkeen mikään ei auta. Kun kaikki sylit oli kokeiltu, kaikki ruuat ja juomat maistatettu, kaikki laulut laulettu ja keinut keinutettu, päätin luovuttaa. Poika oli huutanut puolitoista tuntia. Päätimme pakata ukot autoon ja toivoa, että Bee nukahtaisi vajaan tunnin ajomatkalla.

Autoon kannettaessa vihdoin löytyi huudon syy. Been molemmat kämmenet olivat täynnä suuria vesikelloja. Poika olikin kaatunut ja lyönyt päänsä, koska oli noussut seisomaan päällä ollutta lämpöpatteria vasten.

Tuo vajaan tunnin ajomatka kaupunkiin tuntui pidemmältä kuin aiemmin.

*

Bee sai molempiin käsiinsä mojovat käärenuijat. Kunhan särkylääkettä on tasaisesti sisässä, ei muuta vaivaa hommasta tunnu pojalle olevan. Nukkui hyvin, söi hyvin. Leikkii ja konttaa samaan tahtiin kuin aina ennenkin.

Tälle viikolle olimme varanneet kolme uintikertaa. Korvaavaksi toiminnaksi pääsemme terveyskeskusretkelle päivittäin.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Hyvin valmisteltu

Hitto mikä päivä. Niin stressaava ollut aamusta asti, että kädet tärisee. Tiesin toki etukäteen, että tän päivän aikatauluttaminen voi olla haastavaa. Tein eilen valmistelut niin, että luulin sillä saavani päivän pidettyä hallussa. Väärin luulin.

Olin onnistunut ottamaan huomioon, että pojat silloin tällöin nukkuvatkin aika pitkään ja siksi laittanut herätyskellon soimaan. En ollut ottanut huomioon, että saatan painaa torkun sijasta sammuta-nappulaa. Olin ajastanut pyykkikoneen niin, että ennen kotoa lähtemistä ehtii pyykit pyörittämään myös kuivatusrummussa. En ollut ottanut huomioon, että sulake voi palaa. En ollut ottanut myöskään huomioon, että tajuaisin juuri tänä aamuna, että asuntomme sähkötyöt on tehty lainvastaisesti ja soittelisin koko aamupäivän ympäriämpäri isännöitsijöitä ja virastoja. Olin ottanut huomioon poikien ruoka- ja unirytmin suhteessa sukulaistytön synttäriostosreisuun. En ollut ottanut huomioon Been saamaa valtavaa raivokohtausta ihanan kauniissa hienossa kahvilassa.

Aamupäivän kiireiden takia minulta jäi aamupala ja -kahvi väliin. Laskeskelin päässäni, että jaksan hyvin kahvilaan asti. Laskin aivan oikein, mutta kun Been raivokohtauksen takia en saanut kahvia enkä pullaa suuhuni, alkoi verensokerit huveta samaa tahtia pinnani kanssa. Yritin parhaani tyynnytellä Beetä vellillä, maidolla, ruualla, munkilla, sylillä, hytkyttelyllä, kahvilan ympäri kävelyä. Mikään ei auttanut, raivo tuntui vain lisääntyvän. Viereisen pöydän hieno rouva mulkoili suntaamme nenäänsä nyrpistellen ja toruvasti päätään pudistellen. Mieli teki avautua naiselle muutamalla sanalla, mutta tajusin olevani matkassa kahden tytön kanssa, jolle moista esimerkkiä en tahtonut antaa. Luulen, että sanainen arkkuni olisi voimasanoja lukuunottamatta ollut tuolla hetkellä tyhjä, eikä tyttöjen vanhemmat varmaankaan olisi arvostaneet tädin antamaa oppituntia vieraiden ihmisten kohtelusta.  

Onneksi mukana oli toinenkin täti, jolle jättää tytöt. Päädyin lähtemään kahvilasta ja suuntamaan kotiin.  Harmitti kovasti, sillä ostosreissua oli suunniteltu ja odotettu pitkään. Sain pojat autoon ja istuin ratin taakse, Been edelleen huutaen naama punaisena. Käynnistin auton itkua pidellen. Mietin ajaessani hermostuneena takapenkiltä kantautuvaa karjuntaa kuunnellen, että tämä on varmaan niitä mielentiloja joita tarkoitetaan kun sanotaan, ettei järkkyneessä tai herkässä mielentilassa pitäisi ajaa autoa.

Molemmat pojat nukahtivat heti omaan sänkyyn päästyään. Sain ruokaa eteeni ja nyt vihdoin myös kahvia. Käsien tärinä alkaa helpottaa.

Illalla lähden ystäväni kanssa ravintolaan ja elokuviin.


keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Väsymyskrapula

Murr.
Viime yönä taas valvottiin.
Mihin ovat kadonneet ne minun ihmeellisen helpot poikavauvat, jotka nukkuvat yöt läpeensä ja antavat vanhempansakin nukkua? Kun ei ole edes hampaita joita syyttää, eikä viime yönä edes yökyläpaikkaa. Eikä ollut nälkä. Vaikutti lähinnä siltä, että Beelle olisi iskenyt jonkun sortin yökauhu, joka tietenkin tarttui myös Aahan.

Levottomia ovat tämän tuvan yöt olleet viime aikoina muutenkin. Minä näen painajaisia. Mies on stressaantunut ja nukkuu huonosti. Heräilee keskellä yötä valvomaan, välillä tunneiksi.Olen huolissani ukkokullasta, en vaan tiedä miten auttaa.
Yleensä teemme viikonloppuina niin, että vuoroöin järjestämme toiselle mahdollisuuden nukkua pidempään. Pidempäännukkujalla on oikeus skipata keskiyön vellihetki ja aamupala. Monen viikon poikkeustilan takia, tuota järjestelyä ei olla onnistuttu tekemään. Aina silloin tällöin mies on mahdollistanut moisen nukkumisen minulle myös viikolla, jos jaksamiseni on sitä vaatinut. Miehen uupumuksen takia, moisesta en ole tohtinut haaveillakaan.

En muista koska olisin viimeeksi nukkunut aamulla pidempään? Joskus ennen muuttoa? Tai olihan tuossa se yksi aamu, kun pojatkin nukkuivat kymmeneen. Ja oli se hotelliyö. Se ei tunteina ollut tavallista yötä pidempi, mutta laadultaan varmasti parempi. Iso asia, ettei tarvitse herätä vaativaan huuteluun. Silti kaipaisin tauottomia, hiukan pidempiä unia.
Luulin moisiin saavani mahdollisuuden viime viikonloppuna. Sovittiin appivanhempilassa, että mies nukkuu taas ensimmäisen yön ja minä toisen yön. Eipä käynyt niin. Ensimmäisenä aamuna heräsin ennen viittä, toisena ennen seitsemää.

Tänään väsymyskrapulan kestämisessä olisi ollut jo riittämiin. Siihen ei olisi tarvittu lisäksi muutaman tunnin sairaalareissua ilman aamupalaa tai -kahvia. Eikä sairaalakäynnin sotkemaa päivärytmiä pojille, molemmille tietenkin sotkeutuneena ihan omanlaiseensa epärytmiin päiväunien suhteen. 

Luojan kiitos, huomenna on pyhä.

**
Juuri ennen takstin julkaisua, aloin epäröidä. Voinko julkaista tälläistä kitinää? Kaikki muut äidit valvoo vuodesta toiseen, eikä ne siitä ulise. Minä muutaman hassun yön ja heti olen parkumassa. Missä mun suomalaisuuden kylkiäisinä syntymässä lahjoitettu sisu on ? Missä talvisotahenki?

Tarinoita keskolasta: osa 6.

Piti julkaista tämä äitienpäivänä, mutta unohdin. Helatorstain aatto saa kelvata .
*

Pojat syntyivät äitienpäivän alusviikolla. Arkipäivät synnytyksen jälkeen olivat hälyisiä, täynnä huolta ja murhetta. Tuli viikonloppu ja tuntui kuin koko sairaala olisi rauhottunut lepäämään. Odottavien- ja keskolaäitien osastolla oli rauhaisaa, keskolassa oli rauhaisaa. Aa voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka oli väsynyt. Been vointi oli hyvä.

Perjantaina hoitajat olivat maininneet mahdollisuudesta saada Bee syliin. Olimme miehen kanssa hämmentyneitä, sillä olimme luulleet tuohon menevän vielä valtavan kauan aikaa. Poika oli hengityskoneessa keskoskaapissa. Miten tuollaisen voisi sieltä syliin nostaa hajottamatta?
Lauantaina kukaan hoitajista ei maininnut mitään sylittämisestä. Olin liian peloissani vielä ottaakseni asian esille. Vasta iltahoitaja muisti asian. "Saitko Been tänään syliin?" En saanut. Hoitaja lupasi, että sunnuntaina. Äitienpäivänä järjestettäisiin asia varmasti. Sovimme minkä hoitojen jälkeen ja se merkittiin ylös Been papereihin.

Sunnuntaina olin aamusta asti levoton. Riensin aamulla katsomaan poikia. Mies tulisi vanhempiensa kanssa hieman myöhemmin sairaalaan. Kaappien päälle oli ilmestynyt pienet herttaiset kortit. "Hyvää äitienpäivää! t:Aa", "Hyvää äitienpäivää! t:Bee". Korteissa poikien jalanjäljet. En tiennyt kuinka olisin hoitajia kiittänyt oikein ja riittävästi.

Menimme osastolleni syömään ja tapaamaan appivanhempia. Sairaalan rauha tarttui minuun. Pojilla oli ensimmäistä kertaa rauhallinen, hyvä päivä. Hymyilin onnellisena näyttäessäni kortteja miehelleni. Joimme kakkukahvit. Ulkona paistoi kevätaurinko.

Pian levottomuus alkoi taas hiipiä, kellon lähetessä sovittua syliaikaa.

Muistan niin elävästi kuinka kiireisinä ja tärkeinä kuljimme keskolaan. En jaksanut vielä koko matkaa yksin, joten mies työnsi minua pyörätuolissa. Mies teki hoidot, minä odotin jännittyneenä.
Omahoitaja toi nojatuolin huoneeseen. Kysyi onnistuisiko oikea kenguruhoito. En tiennyt mitä sillä tarkoitettiin. Hoitaja selitti minulle ja neuvoi vielä käymään vessassa. "Kengurussa on hyvä olla aina pidempään kerralla."

Sain Been syliini. Pienen, tuhisevan, lämpöisen lapseni. Pää lepäsi rintani päällä, käteni pään päällä, jalat levällään sammakkoasennossa rintojeni alla. Poika killitteli, välillä sulki silmänsä ja nukahti. Minuun levisi lämpö ja ilo. Tunsin kuinka maito alkoi valua paitani alla. Mies istui vieressä, otti kuvia ja hymyili. Silitti vuoroin minua, vuoroin poikaa. Suljin silmäni ja hengitin sisään lastani.

Jonkun ajan kuluttua oloni heikkeni. Kaikkinensa oli hankala olla. En uskaltanut liikkua, niin monta putoa letkua ja johtoa oli pojassa kiinni. Pelkäsi hajottavani joko laitteet tai pojan, jos liikahtaisin milliäkään. Olo paheni koko ajan. Vatsani alkoi kouristella, jälkisupistuksia.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja. Oli pakko sano, etten voinut enää hyvin. Hoitaja kertoi, ettei ollut tavatonta lapsen läheisyyden aiheuttavan jälkisupistuksia vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen. Hoitaja lähti hakemaan omahoitajaamme auttamaan siirtämisessä.

Omahoitajamme oli pettynyt. Kenguruhoito jouduttiin lopettaamaan aivan liian aikaisin. "Kenguruhoidossa pitäisi pystyä olemaan mielellään 2-3 tuntia. Siirtyminen on lapselle niin raskasta." Vaikka hoitaja olikin ymmärtävinen, minusta tuntui silti syylliseltä. Sylireissu olikin ollut lapselleni vain taakka, ei ilo.

Palasin osastolleni väsyneenä. Tunne oli ristiriitainen. Tunsin lämpöä ja onnea. Olin saanut lapseni vihdoin syliin. Mutta oliko sylistä lapselleni iloa, hyötyä? Olin toiminut väärin, itsekkäästi kun en pystynyt olemaan sylikkäin kauemmin.

Myöhemmin opin tuntemaan omahoitajamme paremmin. Meistä tuli läheiset. Myöhemmin ymmärsin, ettei hoitaja ollut minua sättinyt, vaikka se siltä aluksi tuntui. Myöhemmin sain puhdistettua ensimmäisen äitienpäivän muiston kiiltäväksi. Muiston siitä, kuinka sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini.


maanantai 14. toukokuuta 2012

Ite tehty

Vammaistukihakemus on lähetetty. Lisäselvityksestä tuli viisisivuinen. Opin paljon noita viittä sivua kirjoittaessani.

1. Ne kaikki erityislastenäidit, joiden kitinää tukihakemuksen vuosittaisesta täyttämisestä olen kunnellut, ovat oikeassa. En sitä tavallaan epäillytkään, mutta tästä eteenpäin osaan töissäkin heihin eritavalla suhtautua. Suurta sympatiaa erityisesti niille, joille homma on vuodesta toiseen jatkuva.

2. Kela on mahtava valtion ylläpitämä likaämpäri. Oli puhdistava kokemus vuodattaa koko viime vuosi paperille, selkeästi jäsenneltynä. Kun yrittää kertoa asiallisesti, että on ollu raskasta ja vielä eritellä, että mikä on ollut raskasta, niin sitä huomaa ilman aggressioita tai suurempia itkuja saaneensa ulos enemmän kuin koko kevään terpaieistunnoilla.

3. Meidän elämä on ollut raskasta. Olenhan minä sen tiennyt, mutta tuollaisessa muodossa kun asia ilmaistaan, niin se selkiytyy miksi. Kävin läpi kaikki paperit viime vuodelta, lääkärinlausunnot, terapeuttien lausunnot, epikriisit, reseptit. On sitä kaikenlaista ollut. Ei meillä ole vaikeaa, koska äiti on väsynyt. Äiti on väsynyt, koska meillä on ollut vaikeaa. En kitise turhasta. Olen oikeutetusti väsähtänyt.
(Luulisi, että tuo olisi ollut jo aiemminkin selvää. Vaan eipä ollut.)

4. Pneumothorax tarkoittaa ilmarintaa. En tiedä olinko tiennyt tuon jo aiemmin, mutta ainakin oli unohtanut.

5. Olen aivan liian tarkka kirjoittamastani kielestä. (Ei ehkä uskoisi blogini perusteella.) Lisäselvitys olisi ollut valmis puolet nopeammin, jollen olisi viilannut ja höylännyt lauseita ja kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Oikoluin ja asettelit pilkkuja sen seitsemän kertaa. Vieläkin olisin halunut jatkaa, mutta mies muistutti sen olevan menossa kuitenkin vain Kelaan. Samaan syssyyn mies totesi, ettei sittnkään päästä minua enää takaisin opiskelemaan eikä ainakaan tekemään gradua saatika väitöskirjaa. Miehellä saattaa olla hyvä argumentti tuossa. Opinnäytetyön parini lopulta riisti työn käsistäni, todeten että se on hyvä nyt. Ei voi kuulema ian kaiken viilata pilkkuja.


**


Viikonloppu vietettiin appivanhempien luona. Ei aivan yhtä eheyttävä reissu kuin aiemmat. Pojat olivat inan yli ilahduttavan innoissaan mamman ja vaarin näkemisestä. Ei meinannut tulla nukkumisesta, eikä alkuun syömisestäkään mitään. Lauantai ammuyöllä Bee heräsi hyvissä ajoin ennen kukonlaulua. Jotta muu talo saisi nukkua, otin pojan kainaloon ja aloitin hyvän asennon metsästämisen. Beelle ei kelvannut kuin sylissäoleminen ja sekin vain niin ettei äiti makaa. Päädyimme loppu yöksi olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.

Äitienpäivää juhlistettiin kilistämällä, syömällä herkullinen ateria parsa-alkupaloineen ja mansikkakakkujälkkäreineen. Toivomani äitienpäivälahja oli vielä kaupassa.Poikien saamattomuutta tietenkin. Isoäidille ja mammalle olivat sentään saaneet aikaiseksi kortit.




Löysin internetin ihmemaasta loistavan tavan aivan pienenkin onnittelijan tehdä kortti itse.
Lapsen osuus: n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä.
Ohjaavan aikuisen osuus: n.1h verran keskittymistä vaativaa leikkaa-teippaa alkuvalmistelua, n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä, n.15min ahkeraa lapsen jynssäämistä, noin päikkäreiden aikaisen kahvitauon verran teippien repimistä ja n.15min omien käsien ja vaatteiden jynssäämistä.

Kuten hyvän äidin puolella totesin, yhdessä puuhaaminen on tärkeää. Ensikerralla vaan lupaan harkita yhdessäpuuhaamisen tavan hieman huolellisemmin.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Tarinoita keskolasta: osa 5.

Tätä tekstiä olen työstänyt pitkään. Luulen, että tämä on kaikkein arin ja vaikein muisto koko keskola-ajaltamme. Itseasiassa luulen, että tämä kertomus on koko elämäni vaikein ja kamalin muisto.

*

Poikien ollessa muutaman päivän ikäisiä heidän sydämensä tutkittiin ultraäänellä. Molemmilla todettiin sydämen ductussuonen olevan auki. Tilannetta seurattiin, mutta suoni ei lähtenyt kummallakaan sulkeutumaan itsestään. Aloitettiin lääkitys. Hetken näytti siltä, että lääkkeestä olisi apua. Been kohdalla oltiin hyvin optimistisia sulkeutumisen suhteen. Viikon iässä, kun suonet eivät oleet itsestään sulkeutuneet, lääkärit tekivät päätöksen leikkauksesta.

Koska Aa oli pienempi ja heikompi, hänen leikkauksensa päätettiin tehdä ensin, 8 vuorokauden iässä. Beelle annettaisiin vielä vuorokausi enemmän aikaa, sillä pienen pieni mahdollisuus oli vielä suonen sulkeutumiselle lääkkeiden avulla.
Leikkausta edeltävänä päivänä lääkärit keskustelivat tulevasta operaatiosta kanssamme pitkään. Aa oli kovin pieni ja puhejenneen suolen ja ensimmäisen viikon leikkauksen jälkeen heikossa kunnossa. Vaikka ductuksen sulkeminen onkin rutiinioperaatio, se saattaisi olla pienelle liikaa.

Leikkauspäivän aattona makasimme sängyssä miehen kanssa pitkään valveilla. Aamulla menisimme varhain keskolaan ennen leikkauksen alkamista. Tahdoimme nähdä lapsemme, siltä varalta että leikkaus ei sujuisikaan, emmekä ehtisi ajoissa paikalle. Että olisimme nähneet lapsemme elossa vielä kerran.

Aamulla riensimme sairaalaan. Vastassa oli lääkäri hyvin vakavan näköisenä. Leikkausta ei voitaisi tehdä, sillä edellisenä yönä Aan oikeanpuoleinen keuhko oli puhjennut. Koska leikkauksessa vasemman puoleinen keuhko jouduttaisiin painamaan kasaan, ei tässä tilanteessa lasta voitaisi missään nimessä operoida. Hyvä puoli oli, että näin pienien kehkot korjaavat itsensä hyvin nopeasti ja leikkaus voitaisiin tehdä seuraavana päivänä. Riskit olisivat tietenkin isommat kuin ilman puhjennutta keuhkoa, mutta toisaalta suonen sulkamistakaan ei voitaisi enempää lykätä. Tuo ylimääräinen lenkki verenkierrossa oli käymässä koko ajan raskaammaksi pikkuiselle.

Aan leikkauksen siirtyminen lykkäsi myös Been operaatiota vuorokaudella. Samana päivänä ei voitaisi molempia operoida. Nyt lääkärit alkoivat huolestua myös Been jaksamisesta. Lääke ei ollut auttanut ja pojan voinnista huomasi, että myös hänelle avonainen suoni alkoi käydä raskaaksi.

Jo toisen yön vietimme levottomasti, valmistautuen aamuiseen lapsen hyvästelyyn.

Aamulla päästyämme keskolaan lääkäri tuli jälleen vakavan näköisenä vastaan. Kirurgi oli sairastunut, eikä leikkausta voitaisi edelleenkään tehdä.
En tiedä miten sain pidettyä itseni tuolloin kasassa. Näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä etten ole huutanut ja raivonnut lääkäreille, vaatien heitä etsimään toisen kirurgin. Tuolloin kyllä itkin ja olin huolissani, mutta jaksoin ymmärtää. Eihän sairastumiselle mitään voi.

Kolmas yö. Kolmas valmistautuminen. Kolmannen kerran katsomaan lasta vielä viimeisen kerran elossa.

Kolmantena päivänä operaatio päästiin vihdoin tekemään. Meille oli etukäteen kerrottu operaation kestävän noin puoli tuntia, ennakkovalmistelut ja jälkitoimet mukaanlukien 3-4 tuntia. Kolmentunnin odotuksen jälkeen meille soitettiin. Kirurgi oli äärimmäisen taitava ja oli suoriutunut leikkauksesta viidessä minuutissa. Lääkäritkin olivat hämmentyneitä. Toistelivat uudestaan ja uudestaan, että Aalle iso onni noin taitava kirurgi. Pidempi aikainen rasitus olisi voinut olla liikaa. Nyt poika selvisi leikkauksesta hienosti.

Meidän huolemme ei Aan operaation jälkeen ollut kuitenkaan ohi. Bee alkoi olla jo silmin nähden rasittunut ja nyt eivät lääkärit uskaltaneet enää luvata edes hänen selviytymistään leikkauksesta.

Niin vietimme neljännen illan valmistautuen pahimpaan. Aamulla kävimme ottamassa Beestä vielä yhden kuvan, silittämässä pätä vielä yhden kerran. Hyvästelemässä varmuuden vuoksi.

Saimme saman kirurgin. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen soi taas puhelin. Leikkaus oli sujunut hienosti. Kaikki hyvin.   

*

Tuosta viikosta on nyt kulunut vuosi. En vieläkään pysty ajattelemaan sitä ilman kyyneleitä. En vieläkään pysty kirjoittamaan miltä tuo kaikki tuntui. Miltä tuntui elää päivä toisensa jälkeen valmistautuneena siihen, että tämä on lapseni viimeinen päivä. Pojat olivat niin heikossa kunnossa, ettemme saaneet heitä noina päivinä syliimme. Yritimme kaapin luukkujen kautta silittäen imeä itseemme lapsiamme niin paljon kuin ikinä pystyimme. Ei liian kauan, ettei kaappi kylmene.

Olimme tuon viikon jälkeen aivan puhki kuluneita, mies ja minä. Suru ja pelko olivat olleet niin isoja, niin käsinkosketeltavia, että sisällä ei niiden jälkeen tuntunut olevan mitään. On vaikea uskoa sanontaan "se mikä ei tapa, se vahvistaa" kun tuntuu, että tuon viikon jättämä särö on vieäkin ammottavan railon kokoinen.

Vapaamuotoinen

Eilisten taputuskarnevaalien seurauksena pojille jäi käsitys, että ruokapöytään kuuluu taputtaminen. Voi möhkö! Ei tule enää pöydässä istumisesta mitään. Jompikumpi innostuu vähäväliä läiskyttelemään ja toinen yhtyy orkesteriin hetimiten mielellään.
On se vikkelää tuo oppiminen tarvittaessa.

Ovat oppineet muutakin. Varsinkin Beellä tuntuu olevan sisäistämiskausi meneillään. Synttärilahjaksi saadun Brion palikkalaatikon mysteeri on lähes ratkaistu. Oikea palikka hakeutuu jo oikean reijän kohdalle, vielä kun sais oikeaan asentoon. Niin ja on sinne päähän vihdoin ensimmäinen kieltokin iskostunut.
Muuton jäljiltä meillä on yhdessä nurkassa lattialla tauluja. Ne ois poikien mielestä eri kiinnostavia. Tarpeeksi monta kertaa kun olen tiukasti lausunut kuuluvaa eitä ja nostanut ukkelit taulujen luota pois, niin nyt löytyi Bee taulujen edestä istumassa päätään pudistellen, "ei, ei, ei".

**

Tämän päivän olen viettänyt koneella vammaistukihakemuksen lisäselvitysosaa kirjoittaen. Tällä hetkellä kasassa on neljä sivua ja vielä en ole lopussa asti. Sain eilen Kelan-tädiltä ohjeeksi kertoa koko meidän viime vuodesta ja mainita myös, että emme ole aiemmin tienneet olevamme kelpaavia tuen saajiksi. Joskussillointällöinharvoinmahdollisestisaattaaolla että tälläisissä tapauksissa tukea saattaavoiollamahdollisestijoskus myönnetään takautuvasti jopa yli tuon asetetun puolen vuoden ajalta.

Lisäselvitys saa kuulema olla vapaamuotoinen. Inhoan tuota sanaa, vapaamuotoinen. Mistä sen tietää milloin se on oikeasti vapaa? Vapaamuotoisessa työhakemuksessa muotoseikat on erittäin tärkeitä. Pukukoodina vapaamuotoinen tarkoittaa juuri tietynlaista pikkutakkia. Mikä on Kelan vapaa?

Päädyin käyttämään sitä sellaista perusasiakirjamuotoilua, sitä sellasta vähän kuin se vapaamuotoinen työhakemus. Päädyin myös käyttämään väliotsikoita, sairaala-aika, lääkitys, ravitsemus, apuvälineet, kaksosuus jne. Tein ensin väliotsikottoman version, enkä pysynyt edes itse kärryillä. Nyt sillä hakemuksen käsittelijällä on ehkä vähän mahdollisuuksia.

Kirjoittaessani hakemusta vihdoin minullekin valkeni miksi olemme kelpoja saamaan tuota tukea. Jotenkin näin tilanteemme ulkopuolisen silmin. Luin tekstiäni työsilmilläni. (Olen viisitoista vuotta tehnyt töitä erityisryhmien kanssa. Kehitysvammaisten, aistivammaisten, liikuntavammaisten ja monivammaisten kanssa. Tuo viimeinen ryhmä on suosikkini. Siis töissä. Mitä enemmän juttuja, sen jännempää!)

Kun luin kirjoittamaani kuvausta lapseni hoidosta, tajusin että se kuulostaa samalta kuin ne tekstit joita olen lukenut ennen kursseja ja leirejä tulevista kurssilaisista. Tekstin pohjalta yritän arvioida millaista tukea ja apua kyseinen heppu tarvitsee päivittäin. Tajusin, että Aan paperit luettuani saattaisin hieman huokaista. "Tää on näitä, jotka tarvii koko ajan jonkun viereen. Tän avustajalle ei varmaan toista lasta voi laittaa."
Minulle valkeni, että jos nyt laittaisin Aan hoitoon, hän tarvitsisi ehdottomasti henkilökohtaisen avustajan.



tiistai 8. toukokuuta 2012

Ikuisen Vapun lapsi

Ikuisen Vapun lapsi. Siltä Aa näyttää silmälasit päässään. Tulee mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsihahmot. Kasvot on kapeammat kuin pokat. Jos lasit ois mustat, niin tuossa kaljussa päässä ukko näyttäis mini-Kekkoselta.

Rillit tulivat viime perjantaina optikolta ja siitä asti ollaan niitä yritetty pojan päässä pitää, heikkolla menestyksellä. Lauantaina mies oli niitä päähän pistänyt ja poika ottanut pois. Sunnuntaina pojat olivat hoidossa isovanhempien luona, jotka olivat nopeasti todenneet, ettei moinen taistelu kuulu heidän toimenkuvaansa. Eilen oli jo hyvä päivä. Useampaan kertaan poika antoi lasien olla päässä. (lue: unohti joltain tosi paljon kiinnostavammalta lasien olemassa olon.)

Tänään hommasta ei oo taas tullut mitään. Tai on tässä jotain edistystä tapahtunut. Alkuun Aa repi lasit aina kaulalleen roikkumaan. Tänään oppi ottamaan ne kokonaan pois päästä. Myös Been kiinnostus laseja kohtaan kasvaa koko ajan. Jos hetken Aa antaiskin kakkuloiden nenällä pysyä, niin jo on velipoika repimässä niitä maisteltaviksi.

Miten ikinä kukaan on saanut lapsensa pitämään laseja? Siis tuollaisen pikkusen, jolle ei voi vielä edes selittää miksi moisia vekottimia koko ajan naamaan ängetään. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan.

**

Aa oppi äsken taputtamaan. Kesken ruokailun. Voi sitä iloa ja riemua kun tap-tap-äänen sai aikaiseksi! Ruokailusta ei tullut sen jälkeen enää mitään. Kaikki kolme istuttiin pöydässä läpsytellen käsiämme ääneen nauraen. Hih!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Sikses meni hyvin

Olipa mukava viikonloppu. Oon nauranut kyyneleet silmissä kippuralla enemmän kuin aikoihin. Nautin reissusta enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Jouduin kyllä keskittymään siihen, etten ikävöi. Siltikin onnistuin ja pidin hauskaa. Ilta kesti monta tuntia pidempään kuin olisin ikinä uskonut.

Jännää oli huomata kuinka iltaan valmistautuminen oli meidän tyttöporukalla tässä muutaman vuoden sisään muuttunut. Ennen vedettiin kaapista jolku kiva mekko, jotkut kivat korkkarit ja meikattiin huolettoman kevyesti. Nyt oli jos jonkin näköistä tukisukkahousua, shaper-alusasuja, pikkuhousun suojaa, valokynää, ryppyjen siloittajaa jne jne. Silti emme näyttäneet varmastikaan puoleksi niin hehekeiltä kuin silloin kymmenen, tai edes viisi vuotta sitten. Kauniilta kyllä, mutta sillälailla erilailla. Sillä lailla mikä tarvii mukaansa selityksen "tuolla on keskoskaksoset" tai "tuolla on reuma ja kaksi pientä lasta, että sikses näyttää hyvältä".

**

Mies ja pikku-ukot olivat selvinneet hienosti. koti oli pystyssä, vauva-uinnissa käyty ja oli ukko saanut ruokaakin tehtyä itselleen ja pojille. (Olin varannut kaappiin myös valmisruokaa.) Pojat eivät vaikuttaneet edes kovin vihaisilta poissaolostani. Oikeastaan vaikuttivat siltä, ettei reissuni aiheuttanut heissä tunteita suuntaan eikä toiseen.

Jos nyt jotain pientä mainitsemista väkisin yrittäisi kaivaa miehen toiminnasta viikonloppuna, niin kestovaippojen käsittlyssä oli pientä korjattavaa. Likavaipat löytyivät kaikki vedettömästä ämpäristä, imut ja kuoret kaikki sisäkkäin. Mietin kuumeisesti miten ilmaisisin asian, niin ettei menisi mäkätykseksi ja ettei vaikuttaisi siltä että olen tyytymätön koko viikonlopun toimintaan. En keksinyt muuta tapaa kuin töissä opitun neutraalin palautteen. Lähetin siis äsken miehelle sähköpostia:   

Kestovaipat ovat kivoja ja helppo tapa säästää rahaa muuhun mukavaan. Jotta kestovaippojen käyttäminen sujuisi helposti ja miellyttävästi, on niiden käytössä hyvä ottaa huomioon oikeanlainen säilytys käytön ja pesun välillä.

* Jos vaippaan on tullut ainoastaan pissaa, erottele kuori- ja sisävaippa toisistaan ja laita osat erillisinä likavaippapussiin.
* Jos kysessä oli ainoastaan pissavaippa ja kuorivaippa ei ole vielä ollut käytössä pitkäään, voi sen vielä käyttää myös uudestaan, vaihtamalla vain imuosan.
* Jos vaippaan on tullut kakkaa toimi seuraavasti: ota sisältä imuosa pois ja laita imu likavaippapussiin. Huuhtele kuorivaipasta kakka wc-pönttöön. Laita huuhdeltu kuorivaippa likavaippaämpäriin.
* Likavaippaämpärin veteen on hyvä lorauttaa hieman etikkaa, joka vähentää hajuhaittoja. Vesi tulisi myös vaihtaa päivittäin. Erityisen tärkeää on, että vettä on ämpärissä niin, että kaikki likaiset vaipat peittyvät.
*Likavaippapussin suu on hyvä sulkea huolellisesti hajuhaittojen estämiseksi.

On tärkeää, että imu- ja kuoriosa erotellaan heti. Osia ei voi pestä sisäkkäin. Jos osat on säilytetty sisäkkäin, niiden erottaminen on pesuun laitettaessa äärimmäisen epämiellyttävää hajun takia ja hankalaa märkyyden takia.

yst.terv. pyykkivastaava

Ei ole mies vielä reagoinut postiin.
Kumma miten töissä moinen posti ois "rakentava palaute" ja näin kotona "naljailu". 

perjantai 4. toukokuuta 2012

Jännää viikonloppua

Huomenna pitäisi lähteä isolle kirkolle tyttöjen kanssa. Olen yhtäaikaa riemuissani ja kauhuissani. Koitan olla keskittymättä siihen, että olen erossa pojista yli vuorokauden. Koitan keskittyä siihen, että saan olla vuorokauden ilmen neljän tunnin rytmitystä, ilman yhtään vaipanvaihtoa, ilman kolahtaneiden päiden puhaltelua. Keskityn siihen, että saan pukea kauniin uuden mekon, eikä kukaan sotke sitä mustikalla tai perunalla. Kukaan ei kuolaa hiuksiini. Ja erityisesti odotan sitä, että joku-muu kantaa eteeni jonkun-muun valmistaman ruuan ja kukaan-muu ei roiku lahkeissani syödessäni.

Hiukan kyllä jänniittää miehen puolesta. On se pitkä aika olla kahden kanssa kolmistaan. Huomiselle oli suunniteltu ukkorevohkalle kyläreissu. Kyläpaikassa on vaan nyt sairasteltu vatsatautia ja vaikka siellä juuri nyt ei kukaan oksentelekaan, niin epäilyttää. Tiedän, että saamme osaksemme taas ihmettelyä, muut vieraat kun aikovat paikalle mennä vatsatautimahdollisuudesta huolimatta. En vaan yhtään jaksais enää uutta tautikierrettä. Jos se pieni bakteeripöpönen sitten kuitenkin on vielä siihen ovenkahvaan jäänyt sinnittelemään.

**

Aloitin projektin. Hyvä äiti 365 löytyy täältä.

torstai 3. toukokuuta 2012

1v.

Nyt on vuosi täynnä. Neuvolan 1v.-tarkastus tehty ja rokotukset läimitty reisiin. Vähän arkisesti merkkipäivä tuli otettua vastaan, mutta en usko poikien olevan traumatisoitumisvaarassa.  

Ei järjestetty juhlia. Pari eläkeläistä ja yksi työstälaistaja kävi päiväkahvilla. Järjestetään sitten syssymmällä synttäri/tupaantulijaiset. Menee varmaan lähemmäs sitä kehitysikäsynttäriä. En usko, että ukkelit traumatisoituu vääräänaikaan juhlimisestakaan.

**

Huomasin eilen otsassani ryppyjä. Ei sallsisia naururyppyjä, joita on ollut jo varmasti kymmenen vuotta. Ei sellaisia vaakasuorassa meneviä otsaryppyjä, joita kaikilla on ja joita parikymppisenä kauhistellen katselin peilistä otsaani rytistäen. Ei. Nämä menee pystysuorassa. Nämä on niitä, joita muodostuu kun on huolissaan. Kun oikein rytistää otsaansa ja vetää kulmakarvoja lähemmäs toisiaan. Niin kuin silloin tehdään kun pelottaa, ahdistaa tai huolettaa.
Nyt ne rypyt on tuossa ihan koko ajan. Silloinkin kun en vedä kulmakarvoja runttuun. Ovat siinä kuin tukkimiehen kirjanpitona suruista ja murheista. Onneksi vielä sen verran hentoisina, että täytyy läheltä katsoa ja hyvässä valossa.

Vuosi jätti jälkensä.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kirjahyllymeemi



Kun muuton jälkeen laittaa kirjoja hyllyyn, on hyvä hetki tehdä kirjahyllymeemi.


1. Mikä on sukupuolesi?
  Barbie, onnen kultatyttö (BILLYBOY tm)

2. Kuvaile itseäsi
 Oman elämänsä sankari (John Irving)

3. Kuvaile puolisoasi
  Iso Kiltti Jätti (Roald Dahl)

4. Kuinka voit?
  Saako tälle edes nauraa? (Husleikur Dagsson)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
  Luodetuulen maa (Tapio Koivukari)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
 Ambomaa (Suomen Lähetysseura)

7. Mikä on lempivärisi?
 Vihreät niityt (Anne B. Radge)

8. Millainen sää on nyt?
  Kevättä hampaissa, Nemi (Lise)

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
  Sunday Mornings, Mutts (McDonnell)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
  Naurujen maa (Jonathan Caroll)

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
  Jumalainen näytelmä (Dante)

12. Millainen parisuhteesi on?
  Yhteistyötä rakkaudella (Arja Hyvönen)

13. Päivän mietelause
  Musisoi muksusi mukana (Myllyoja, Soisalo)

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa (Edgar Allan Poe)

15. Miten haluaisit kuolla?
Kun olen luonasi (Linn Ullmann)

16. Mottosi?
Hupskeikkaa (Satu Kontinen)

(Kohdassa 14. tuli vähän huijattua. Tuo ei oo koko kirja, vaan Koottujen kertomusten yksi kertomuksista. Hupskeikkaa!)