sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Lapseni ei helise, missä vika?

Kehitysseurantapolilta tuli postia. Ollaan miehen kanssa osallisina tutkimuksessa, jossa selvitetään vanhempien osallisuuden saikutusta lapseen ja vanhempiin. Tai jotain sen suuntaista ainakin. Kyselyitä täyteltiin useampi jo keskola aikana ja kotona ollaan täytetty näitä pari kertaa aiemminkin. Tällä kertaa kyselyn väittämät olivat muuttuneet, lapsen oletetun kehityksen mukaisiksi.

Lapseni käyttäytyminen vaikuttaa hajanaiselta ja levottomalta, ja hänen tarkkaavaisuutensa häiriintyy helposti.

Lapseni on niin aktiivinen, että se uuvuttaa minut.

Lapseni näyttää parkuvan tai helisevän useammin kuin suurin osa lapsista.

Lapseni tekee muutamia asioista, jotka vaivaavat minua aika paljon.

Lapseni näyttää hieman erilaiselta kuin odotin, ja se vaivaa minua toisinaan.

Olen tyytmätön viimeisimpään vaateostokseen, jonka hankin itselleni.

Mielestäni tuon ikäisten lasten touhu on aina hajanaista ja levotonta. Mistä minä tiedän uuvunko vain koska lapsia on kaksi, vai olisivatko pojat yksinäänkin normaalia vilkkaampia ja uuvuttavampia. Heliseekö lapset normaalisti? Mikä on se asia mitä ei voi sanoa ääneen, kun puhutaan muutamista asioista? Tuo ulkonäkö kysymys vaikuttaa siltä, että olen synnyttänyt lapseni Tsernobylissa. Korrektimmassa muodossa tiedustellaan häiritseekö lapseni naamassa oleva nyrkin kokoinen kasvain tai takapuolessa kasvava saparo minua.Mitä tekemistä vaateostoksillani on lapsenkasvatuksen kanssa?

Monessa kohdassa kysymyksissä paistoi läpi se mitä kysymyksellä haettiin. Onko lapsessa merkkejä tarkkavaisuushäiriöstä, ylivilkkaudesta, oppimisvaikeuksista, tai jopa jostain merkittävämmästä. Monet oireyhtymät alkavat ilmetä vasta ensimmäisen vuoden jälkeen tai jopa myöhemmin. Monille oireyhtymille on omianisia tietyt käytösmallit ja kasvonpiirteet. Autisteilla on usein samantyylisiä pakkoliikkeitä.

Jäin miettimään, tiedänkö liikaa vai osaako kuka tahansa kyselyyn vastaaja nähdä kysymyksen läpi? Entä osasinko vastata kysymyksiin rehellisesti vai yritinkö vastat niin, että pojista saa mahdollisimman normaalin diagnoosittoman kuvan? Toisaalta yritinkö vastauksilla vahvistaa omia diagnostisointeja poikien aistiyliherkkyydestä ja vähintäänkin lievästä ylivilkkaudesta?

Täytynee pyytää lupa vilkaista miehen vastaukset. Mies tuskin ylianalysoi ja vääristää sen takia vastauksiaan.



 

 

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Status loma

Tuli pidettyä taukoa blogimaailmoista. Edelliset lomaviikot olen edes yrittänyt päästä päivittelemään omaa ja muiden elämää blogeissa, mutta nyt en edes yrittänyt. Eikä ole ollut tarve. Niin kuin alkuun totesinkin, aloitin blogin koska yksin päivisin kotona ollessa kaipaan tapaa purkaa ajatuksiani. Miehen ollessa vieressä, blogi ei tunnu niin tarpeelliselta. Tänään tulin käymään täällä ja huomasin, että blogiini oli ilmestynyt useampi uusi lukija. Oli pakko tulla päivittämään edes jotain, ettei uudet lukijat luule ihan kuollutta blogia seuraavansa. Älkäätte huolestuko. Mies palaa sorvin ääreen vajaan kuukauden päästä. Eiköhän päivitystahti viimeistään silloin taas vilkastu.

*
Muutosta on jo kuukausia, mutta ennen miehen lomaa sitä tuskin olisi uskonut. Nyt koti on kokenut mullistuksia:
-Olohuoneen oviaukon muuttolaatikkomuuri on poistunut.
-Parveke muuttanut olomuotonsa romuvarastosta viihtyisäksi kesäolohuoneeksi.
-Eteisen käytävän romuvuoren tilalle on muodostunut naulakkokollaasi. (Joka tyypin sisustuskirjan kannesta bongatun kuvan inspiroimana.)
-Vaatehuone 1/2 muutettu romuvarastosta vaatehuoneeksi.
(Vaatehuone 2/2 odottaa muutosta romuvarastosta siivous/työkalukaapiksi.
-Liinavaatelaatikosto järjestetty ja laatikot nimetty.
-Poikien tuleva sänky kasattu ja puoleenväliin asti koristeltu.
-Vanhasta asunnosta noudettu kattovalaisimet ja asetettu uudessa kodissa paikoilleen.

Niin hyvälle mallille asiat saatu, että päätimme kehdata loman lopullakutsua ystäviä ja sukulaisia tupaantuliaisiin. Samalla vietetään poikien 1v.-synttärit.

*
Bee kävelee. Ei vielä ihan koko ajan, eikä vielä valtavia matkoja. Sen verran hyvin kuitenkin jo, että kaikki reissunsa aloittaa askelilla, kunnes pyllähtää ja jatkaa matkaa kontaten. Into on isompi kuin taito. Kummien kanssa harjotellessa poika innostui kannustuksista niin, että kuvitteli hetken jo osaavansa juosta ja hyppiä tasajalkaa.

Tänään Aa alkoi epäilyttävästi vihjailla olevansa myös kohoamassa ennemmin kuin myöhemmin ylvääseen kaksijalkaisten kastiin. Isän yrittäessä laskea ukkoa maahan, vänkäsi Aa vastaan vaatien isää kävelyttämään. Samasta se Been kanssa lähti silloin juhannuksena. Pikaisella laskukaavalla voisi olettaa, että miehen loman loppuessa kanssani kotiin jää kaksi pientä tepsuttelijaa.

*


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Katseet

Loma jatkuu aktiivisena. Kun sairastelutkaan ei vaivaa (Been pienen pinetä köhää lukuunottamatta), tuntuu ihan siltä kuin me oltaisiin ihan tavallinen perhe. Siksipä otti ihan vatsanpohjasta kun eilisellä ostoskeskusvisiitillä äkkäsin leikkipaikalla äiti-duon tuijottavan meitä.

Luonnollisestikaan me emme olleet leikkipaikalla. (On jo uskaliasta meiltä olla edes ostoskeskuksessa.) Istuskelimme hetken poikien kanssa leikkipaikan aidan toisella puolella ihmettelemässä vilinää ja vilskettä. Mies otti Been syliinsä ja minä Aan. Aa teki tapansa mukaan kaikki temput perä jälkeen. Istui, seisoi, hyppi ja kiipeili.
Silloin huomasin leikkipaikalla parin nuoren äidin tuijottavan meitä. Nimenomaan minua ja Aata. Olin taas jo unohtanut, että Aa tosiaan on niin pienen kokoinen, että se pistää silmään. Ei venahtaneisiin 56-kokoisiin bodeihin mahtuva poika voi vielä osata seistä. (Tähän kohtaan mun piti kirjoittaa mitä sen kokoiset tekee, mutta tajusin etten tiedä. Ei mulla oo tavallisesta kehityksestä enää mitään käsitystä.) 

Pahoitin mieleni. En edes tiedä ihan tarkalleen miksi. 
Päähäni mahtui oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa:
a) Äidit kauhistelivat minun pitävän lastani nälässä ja aiheuttavan lapseni pienikokoisuuden.
b) Äidit luulivat Aata kokoisensa ikäiseksi ja kauhistelivat tapaani retuuttaa ja kohdella lastani.
 Vasta kotona mieleeni juolahti kolmaskin vaihtoehto:
c) Äidit miettivät aidon ihmeissään, mikä vamma tai sairaus pojalla mahtaa olla.

Ymmärrän, että Aahan kiinnittää huomiota. Tuohon pieneen kroppaan kun yhdistää vielä silmälasit, ei kysymyksiltä ja hämmästelyiltä voi välttyä. Ja tiedän varsin hyvin, ettei kysymykset ja hämmestelyt ole merkki pahantahtoisuudesta ja syllistämisestä. Itse olen aivan haltioissani kaikista vammoista, oireyhtymistä, kehityshäiriöstä jne. Kun näen jossain erityislapsen/aikuisen katson itsekin pitkään. Yritän toki olla hienovarainen enkä möllöttää kuin lehmä. Enkä katso pahalla, vaan mielenkiinnosta. Testailen osaamistani ja koetan tunnistaa mahdollisen oireyhtymän tai syndrooman.

Miksi siis pahoitan mieleni niin kovasti, kun meitä tuijotetaan? Siksikö, että se rikkoo ajatukseni meidän tavallisuudesta? Siksikö, että se muistuttaa minua siitä kaikesta mikä meni vikaan? Vai olenko vain niin epävarma itsestäni, että koen katseet aina arvosteluksi minua kohtaan?

En ole koskaan ymmärtänyt, että tuijottaminen voi aiheuttaa moisia tunteita.
Tekee mieli pyytää anteeksi kaikilta, joita olen ikinä katsonut hetkeä pidempää.



p.s. Edelleen tahdon puolustaa erityisesti lasten oikeutta tuijottaa. Lapsen nähdessä jotain uutta, oli se sitten suuri puu, uusi eläin, pyörätuoli tai mitä tahansa, pitää lapsen saada katsoa ja ihmetellä. Muuten ei lapsi opi ymmärtämään. Jos häveliäisyyden takia kielletään katsomasta, kun vanhempia hävettää että lapsi tuijottaa vammaista, oppii lapsi ainoastaan, että siinä ihmisessä on jotain outoa ja sitä pitää kohdella eritavalla, ehkä vähän pelätä.





  

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Arkisempaa lomaa

Lomaelämä on kiireistä. Niin kiireistä, ettei ehdi blogia päivittelemään, eikä nettitelkkareita seuraamaan. Ihan just en muista, että mitä sarjoja seurasin, mutta sen tiedän että tärkeitä juonenkäänteitä on jäänyt näkemättä. Niin ja että varmaan olen unohtanut blogiin kirjoitella olennaisia käänteitä meidän elämästä.

Onkohan tässä päässyt käymään niin, että on tullut keskityttyä siihen ihan oikeaan asiaan?

*

Viimeviikon kaupunkilomamatkan jälkeen ollaan vietetty aika arkista loma-aikaa kotona. Tiivistettynä viikko on mennyt näin: Maanantaina miehen kanssa laitettiin "kerralla kaikki kuntoon" ja paljon saatiinkin aikaiseksi. Tiistaina siivottiin ja illan suussa tuli ystäviä meille syömään. Keskiviikkona puuhailtiin taas päivä ja illalla mentiin ystävien luo syömään.
Eilen minä ilmoittauduin työttömäksi.
Tänään ukkokulta joutuu hiukan uurastamaan oman pienimuotoisen yritystoimintansa parissa ja me lähdetään pikku-ukkojen kanssa kohta lastenkirppikselle.

Muutaman yksityiskohdan ehkä sittenkin tahdon viikosta jakaa.

1. Maanantaina yksi hoidetuista asioista oli apuvälinekeskukseen soitto. Aan syöttötuoliin apuvälinekeskuksessa tehty kaari nimittäin hajosi. Sillon kun kaari saatiin, asiasta oli puhetta että näin voi käydä. Sillon saatiin ohjeeksi soittaa ja tilata uus, jos niin käy. Mitat ja mallit otettiin sinne talteen.
Nyt kun soitin, oli toimintaterapeutti vaihtunut. Uusi ihmetteli kovin, että ompa outoa, että omaan tuoliin on tehty osia. Yleensä ei ole ollut tapana. Aika erikoinen järjestely. Olisi pitänyt löytää koko tuoli lainaan, vaikka pandatuoli.
Selitin taas, ettei Aa tarvitse pandatuolia, vaan erikoispientä tuolia. Ja että sellaista kyllä etsittiin, mutta ei löytynyt, joten toimittiin näin. Ja että ei, Aa ei ole liikuntarajoitteinen, -vammainen tahi kehitysviiveinen, vaan vain ja ainoastaan pieni.
Asia jäin auki. En jaksanut asiasta enempää vängätä, eikä uusi toimintaterapeutti tahtonut ottaa moista harteilleen. Jätin sille ekan kaaren tehneelle tekniikanpuolen miehelle soittopyynnän kun palaa lomilta.

2. Olen edelleen hieman pöyristynyt siitä, että olen työtön. Vaikka mies on kotona nyt hetken jakamassa kanssani hommat, tuntuu tässä olevan ihan työpäivän verran hommaa molemmille.
Onneksi sain ymmärtäväisen virkailijan työvaoimatoimistossa. Hetken verran se tivasi, että jäänkö ihan aivan satavarmasti 13.8. hoitovapaalle. Selitin, että mulla on kotona kaksoskeskospojat. Ei tivannut täti enää, vaan merkkasi kiltiksi työnhakumerkintäni poistettavaksi 13.8.
Edellisen työsuhteen kohdalle piti merkata, että miksi se on päättynyt. Äitiysloma ei ollut vaihtoehtona. Täti teki temput ja nyt syynä on mulla ennenaikainen synnytys.

3. Yks tän viikon hommista, jota en ole vielä ehtinyt tekemään, ois poikien vaatekaappien läpikäyminen. Ovat molemmat hurauttaneet pituutta yhtäkkiä ihan kamalasti. (Enää ne ihan kaikken venahtaneimmat 56-koon bodyt mahtuu Aalle.) Mun kesävaatehankinnatkin on menneet ihan pieleen ja Beelle ei meinaa löytyä sopivaa päällepantavaa. Synttärilahjaksi pyysin pojille kesävaatteita ja kerroin ohjeeksi koot, jotka ounastelin varmasti menevän kesän ajan. Pieleen meni arviot. Nyt on Aalla päälle Been lahjahousut ja Aan lahjahousut odottamassa jotain kelle ne antaa eteenpäin. (Tai taaksepäin? Ne tuli perille sopivina, mutta viikossa menivät pieniksi. Sori S, että oon unohtanut kertoa, että tulivat jo ja että Kiitos, olivat ihanat!)     

*