Koko kesän tein sisäistä suursiivousta.
Ensin piti siivota isoimmat sotkut, puhua. Sanoa kaikki ne asiat mitkä painoivat mieltä. Asioita, joita en kiireen ja väsymyksen keskellä ollut osannut pukea sanoiksi.
Piti pestä huolella, itkeä se loputtomalta tuntuva itku sisältä pois. Istua miehen sylissä hyvällä ajalla halattavana ja vollottaa.
Oli tuuletettava, mökkeiltävä, ulkoiltava, nautittava luonnosta. Onneksi kesän säät suosi meitä. Vaikka kaikki muut tuntuivat purvaavan kesän kylmyyttä, meille sää oli mahtava. Kovin lämpimillä keleillä pojat kun eivät jaksa ulkoilla.
Viimeistelin siivon lepäämällä. Nukuttiin pitkään aina kun siltä tuntui ja pojillakin unta riitti. Nukuttiin päiväunia. Nukuttiin aamut, jolloin paikalla oli joku muu innokas lastenhoitaja.
Kesän lopussa olo alkoi tuntua keveältä. Kaiken sotkun alta löysin itseni. Tajusin kuinka paljon olen itseäni laiminlyönyt ja kuinka kovasti kaivanut minua.
Samalla tajusin kuinka rikki olen yhä edelleen.
Kun kaiken arjen aiheuttaman väsymyksen ja toivottomuuden sai kuunattua päältä pois, pystyin vihdoin hahmottamaan mikä väsymyksestä ja surusta oli vain tuota arjen tuomaa ja mikä trauman aiheuttamaa. Siivon jälkeen jäi jäljelle paljon korjattavaa.
Tänään pitäisi soittaa sairaalan psykologitiimille ja keskustella tarpeesta jatkaa tapaamisia syksyllä. Tekee mieleni sanoa puhelimeen "Tämä ja tämä on rikki, tulkaa ja korjatkaa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti