keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kotiapu/ahdistus

Kotiapu kävi. Kävi varmastikin sen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tuossa muodossaan en koe saavani sitä apua jota kaipaan, joten olen mieluummin ilman.

Oli tädistä hyötyä. Hän istui olohuoneen lattialla lukemassa poikien kanssa kirjaa sillä välin kun minä imuroin keittiön, eteisen ja vessan. Oli mukavaa saada tehdä hetki kotitöitä rauhassa ilman huolta siitä mistä toinen tippuu ja mitä se toinen taasen tunkee suuhunsa.

Keskusteluapu, mitä tätä kautta oli minulle luvattu, taasen oli enemmänin ahdistavaa kuin auttavaa. Keskusteluahdistus. Koko ajan minulle tuli enemmän ja enemmän sellainen tunne, että tämä meille avuksi tullut nainen kokee minun valittavan turhasta. Meillähän on asiat hyvin. Meillähän on hyvä parisuhde ja tukea toisistamme. Ajattele, että voisit olla yksinhuoltaja. Pojathan voivat kaikkeen nähden hyvin. 

Olin mennyt paljastamaan, että oma äitini on jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Yritin selittää, että äidilläni on kuitenkin lapsenlapsia jo kovasti paljon ja lisäksi oma hyvin iäkäs äitinsä, joka tarvitsee paljon apua. Lisäksi äitini edelleen työskentelee suurimman osan viikosta. Koen, etten häntä vielä aivan jatkuvasti voi rasittaa. Tuntui, että täti ei selitystäni suostunut ymmärtämään tai hyväksymään. 

Pojat eivät tädin mielestä olleet mitenkään erityisen vilkkaita. Aivan normaalin aktiivisia. Kerroin, että molempien papereissa on maininta hyperaktiivinen. Edelleen täti pidättäytyi kannassaan. Yritin sanoa, että nämä ovat nyt kipeinä ja siksi normaaliin nähden rauhallisia. (Tämän keskustelun aikana Aa kiipesi pöydälle valhetelematta kymmeniä kertoja ja Bee hajoitti puisen krokotiilipatsaan.) Täti pidättäytyi edelleen mielipiteessään.

Aloin jo epäillä omaa mielipidettäni poikien vilkkaudesta. Tajusin, ettei se ole minun mielipide. Minä itseasiassa en koe poikiani aivan erityisen erityisen vilkkaiksi, vain aktiivisiksi. Muut taasen katsovat hengästyen poikien touhua. Siskoni, vanhempani, appivanhempani, jokainen sukulainen, ystävä ja naapuri. Lääkärit ja hoitajat. Edellinen kotiaputäti. Jopa se naapurin kaksospoikien äiti. Jopa veljeni ja veljen vaimo, joiden pienellä ikäerolla syntyneillä kahdella lapsella virtaa riittää myös enenmmän kuin olisi tarpeen.
Kahden tunnin tapaamisen jälkeen (kahdessa eri erässä, jolloin molemmilla kerroilla pojat ovat olleet kipeinä) tämän kertainen kotiaputäti tietää kuitenkin paremmin. 

Menipä keskustelu myös minun vointiin. Sä näytät niin reippalta ja hyvin voivalta. Yhtään et näytä väsyneeltä. Ai. Oho. En ollut huomannut. Viime yönä nousin useampaan otteeseen, kierin ja pyörin sängyssä ja näin painajaisia. Hiukset on laitettu ponnarille eilen aamulla, eikä niihin ole sen jälkeen koskettu. Vaatteet on likaiset, kun en ole jaksanut niitä pestä. Eihän me täältä kotoa kuitenkaan minnekään mennä. Olo oli kaikkea muuta kuin reipas, hyvinvoiva ja levännyt. Luulen, että täti sotki reippaudeksi paniikin, jolla heiluttelin imuria ehtiäkseni tehdä kaiken tarpeellisen.

En ymmärrä. Soitin neuvolaan ja pyysin enneltaehkäisevää apua ennen kuin muutun taas zombiksi. Sain apua, mutta apu antoi ymmärtää, että soitin liian aikaisin. En ole vielä riittävän huonossa jamassa saadakseni ennaltaehkäisevää apua. Olenko ymmärtänyt väärin sanan ennaltaehkäisy? Olen ollut siinä pisteessä, että itkien soperran neuvolassa etten jaksa enää. Sain apua. Nyt osaan tunnistaa käyttäytymisestäni ne asiat, jotka kertovat lähestyvästä uupumuksesta. Eikö se ole se hetki jolloin apua kuuluu pyytää? Eikö siinä kohtaa ole se ennaltaehkäisevä hetki?

Ennen lähtöään nainen kysyi vieläkö sovitaan toinen käynti? Kysymyksen asettelusta viimeistään kävi selväksi, ettei nainen kokenut meidän olevan avuntarpeessa ja että hän ei meille tahdo enää tulla. Taisin naisen mielessä asettua siihen lohkoon, jolla kotiavun vastustajat perustelee vastustuksensa:  laiskat uusavuttomat nuoret piloille hemmotellut pullamössösukupolven äidit.
Tehtiin niin, että sain puhelinnumeron johon soittaa, jos apu tuntuu joskus vielä olevan tarpeen.

*

Eräs ystäväni oli neuvolassa valitellut väsymystä. Lapsen isä on joka toisen viikon ulkomailla töissä ja hoitovastuu on siis pitkälti äidillä. Lapsi herää joka yö useaan otteeseen ja unet ovat äidillä vähissä. Neuvolalääkärin komentti oli ollut "lapset ovat niin erilaisia".

Ystäväni on onneksi hyväosainen ja hänellä on keltä pyytää apua. Jäimme kuitenkin miettimään, mitä jos tilanne olisi ollut eri? Entä jos ystävälläni ei olisi perhettä, jolta pyytää apua? Entä jos ystäväni valittelu olisi ollut se hänen hätähuutonsa? Se hetki, jolloin apua on saatava ettei äiti ja tytär päädy lööppien otsikoihin. Kaikkien ääni ei ole kuuluva. Jotkut kuiskaavat. Eikö neuvolan pitäisi kuulla heidänkin huutonsa?

Samaa mietin kotiapumme kohdalla. Jos äiti on jo sanonut olevansa väsynyt, mutta kotiin tullut nainen vain tolkuttaa kuinka hyvin asiat ovat. Uskaltavatko kaikki olla erimieltä ammattilaisen kanssa? Miten käy niiden, jotka auktoriteettiuskoisina luottavan tuon naisen sanoihin, eivätkä enää pyydä apua kun kerran virallinen taho on sanonut ettei perhe sitä tarvitse?


tiistai 25. syyskuuta 2012

Tättärätättärää!

Ei aloitettu kortisonilääkitystä. Aloitettiin antibiootti. Aalta löytyi  - tättärätää - korvatulehdus! Lääkäri ounasteli, että yskä ja oksentelu voivat olla tulehduksesta johtuvia oireita. Sovittiin, että otan yhteyttä jos antibioottikuurin loputtua hengitys ei ole helpottanut.

Kaupanpäälle lääkäri kuikkasi myös Bee korviin. Ja - tättärätättärää - tulehdushan se siellä! Vielä kuulema kokeillaan ainakin kertaalleen antibiooteilla, lääkäri kun epäili että tää voi olla vaan nyt yksi ja sama tosi tosi pitkäksi venähtänyt tulehdus. Jos tämäkään ei auta, niin sitten katsellaan sitä lähetettä sinne korvalääkärille ja mietitään putkitusta.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Mukavien korvalöytöjen jälkeen käytiin puntarilla, että saadaan sitten sopivat annokset antibioottia laskettua. Ja arvatkaas mitä? Tättärätättättätäääääääää - kummankaan paino ei ole puoleentoista kuukauteen noussut lainkaan! Meidän 1v 2kk (kehitysikä) pojat painavat 7,4kg ja 9,7kg.
Lääkäri käski olla huolestumatta ja ahdistumatta asiasta, kun on infektioita niin näin voi kuulema käydä.
Arvaatteko olenko nyt a) täysin zen asian suhteen ja noudatan lääkärin ahdistumattomuus/huolestumattomuus ohjetta b) aivan kauhusta kankeana ja paniikissa c) käynyt jo ostamassa kermaa, voita ja suklaata lasten välipalaksi?
Oikea vastaus: b ja c


**

Huomenna tulee kotiapu


maanantai 24. syyskuuta 2012

Aikuisten oikeissa juhlissa

Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.

Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.

Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.

Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia juuri lainkaan.

Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.

Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.

Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle. 


**


Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.

Pelottaa.





torstai 20. syyskuuta 2012

Torstai-aatoksia

Korvatulehdus ei tullutkaan. Liekö auttanut diakonissaystävältä saatu vinkki karpalonmehun parantavasta voimasta vai kuvittelinko ne alku oireet, eikä mitään tulehdusta ollut tulossakaan?

Flunssa muutenkin on jo taittumaan päin. Tänään jäi vielä perhekerho välistä, mutta yökylää ei peruta. Se on sitten huomenna. *jännitysmusiikkia*

*

Olen pohtinut kovasti tuota tiistaista kotiapu-käyntiä. En ymmärrä. Eikö se sellainen apu, jota meille nyt tarjottiin ole sellaista syrjäytymisvaarassa olevien apua? Siis niille, jotka ovat oikeasti vähän eksyksissä eivätkä ihan tiedä miten kotona tai ulkomaailmassa toimia. Mielestäni emme kuulu tuohon ryhmään. Me ei olla syrjäytysmivaarassa vaan uupumisvaarassa.

Miksi neuvolan uusi matalankynnyksen kotiapu on muotoiltu sellaiseksi, että siitä oikeasti hyötyvät kuuluisivat sinne lastensuojelun ennaltaehkäisevään? Ja miksi taas se lastensuojelun ennaltaehkäisevä, jota saimme viime keväänä, oli sellaista mitä ainakin minun logiikan mukaan pitäisi neuvolasta saada silloin kun vanhempien unet ja voimat eivät vain riitä, kyvyt kyllä?

*

Eilen kävin iltakävelyllä poikien kanssa. Törmättiin meidän hyvämaineisessa lähiössämme useampaan tupakkaa polttelevaan teiniporukkaan.

Jäin miettimään millaisia meidän pojat mahtavat olla tuon ikäisinä? Entä millaisia vanhempia osaamme miehen kanssa olla teineille? Miehen ja minun molempien nuoruuteen liittyy kovin villejäkin muistoja. Auttaakohan omat kokemuksemme kohtaamaan lapseimme mahdolliset hölmöilyt? Olemmeko riittävän vahvoja ja rohkeita puuttumaan silloin kun tarvitsee? Olemmeko riittävän rohkea antamaan sopivasti vapautta ja vastuuta?

Mahtaako kukaan miettiä lapsia hankkiessaan, että samassa kaupassa tulee koululainen ja teini? Onko kukaan koskaan hankkiutunut raskaaksi, kun ois niin ihanaa tapella kotiintuloajoista?

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kehvatsu!

Nyt se on täällä. Syksyn ensimmäinen sairastuminen. Ensin Bee, sitten Aa ja sellanen kutina on kurkussa, että kohta myös minä.

Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.

Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.

*

Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?

Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen  hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)

Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?

**

Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.

Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.

Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?

Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.

maanantai 17. syyskuuta 2012

*huokaus*

*huokaus*
Maanantai. Uusi viikko tuli, vaikka edellinen tuntui loputtomalta. Niin läkähdyttävän raskas oli viime viikko, että en oikein tiedä millä voimilla tähän uuteen ponnistaisi.

Viime viikolla:
  •  Bee joi punaviinistä ja käsitiskiaineesta tehdyn kärpäsansan
  • Aa panikoitui vauvauinnissa
  • Bee yritti syödä tuntemattomia sieniä ja marjoja
  • Bee karkasi leikkipihalta
  • Bee valvotti kaksi yötä
  • Aa jätti yhden kokonaisen päivän päiväunet välistä
  • Bee söi tupakantumpin
  • Been silmä mustui (taas)
  • Mies oli koko viikonlopun poissa
  • Bee hävisi parkkipaikalla 

 Odotan tätä viikkoa pelonsekaisin tuntein. Onko joka-toinen-yö-äiti-nukkuu-lasten-huoneen-lattialla -traditio tullut jäädäkseen? Onko Been nenänvuotaminen oikeasti alkava flunssa vai rokotuksen jälkimaininkeja? Sairastuuko molemmat lapset? Toteutuuko poikien pe-la yökylä? Jaksanko/ehdinkö tällä vikkolla päivittämään tätä tai muita blogeja? Jaksanko/ehdinkö tällä viikolla lenkille/punttikselle? Joko tällä viikolla meillä vaikka imuroitaisiin kuukauden tauon jälkeen? Vieläkö itsehillintää riittää, vai joko tällä viikolla äiti sortuu syömään sen kaapissa lymyävän suklaalevyn? Joko tällä viikolla päästään vatsahuuhteluun?

torstai 13. syyskuuta 2012

Blogi äidit ruokkii


Sekä Lilli että Tiuhti haastoivat blogeissaan kaikki lukijansa Blogi äidit ruokkii -keräykseen. Operaatio nälkäpäivä starttaa virallisesti vasta tänään ja jo nyt blogiäideillä on reilusti yli tavoitteen tuo lahjoitussumma. Hienoa, eikö vaan?

Lahjoittaisitko sinäkin?



1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen täältä
.Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan 3-5 äitibloggaajaa. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.


Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa -blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heiltä saat tarvittaessa lisätietoa keräyksestä. Blogeissa raportoidaan myös keräyksen etenemisestä.




Haastan kaikki ne lukijoihini kuuluvat blogiäidit, jotka eivät vielä ole lahjoittaneet, lahjoittamaan nyt! Saataisiinko kasaan niin paljon, että tavoite tulisi tuplattua? Paljon ei enää puutu!

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kehitysraportti yömyssyllä

Aa kävelee. Pienen pieninä erinä, mutta kävelee. Nousee tuetta seisomaan ja lähtee etenemään. Niin hallittua on tuo sen kulkeminen, aivan varo-varovainen joka askel. Aivan muuta kuin veljen päätön laukka-askeltaminen.

Bee ui. Uimarenkaalla tai käsikellukkeilla poika pysyy pinnalla ilman apua. Vieläkin tuntuu hurjalta päästää irti, mutta pakko se on uskoa, että kyllä se osaa. Välillä tosin hiukan innostuu tai katsoo taakseen ja silloin on hyvä että äitiä/isää jännittää vielä niin paljon, ettei kovin kauas uimarista uskalla.

Aa osaa jo ties kuinka ja monta viittomaa: syödä, lamppu, maito, ulos, kengät, Herra Hakkarais -pastilli. Lisäksi on tullut uusia käsitteitä, kuten "kakka pois". Tuon sanaparin kuullessaan poika lähtee taapertamaan kohti kylpyhuonetta. Ei tässä kauaa mennyt siitä kun aloitin viittomien aktiivisen käytön. Onneksi aloitin. (Kiitos rohkaisusta!)

Bee aloitti eilen syömään itse. Otti lusikan ja lautasen ja söi. Ei olla enempiä harjoiteltu lusikan käyttöä, vaan jos pojat ovat syöneet itse, niin se on ollut selvästi sormiruokaa. Miten voikin osata kertalaakista noin hienosti? Parasta tässä on, että syöminen alkoi taas aivan eritavalla kiinostaa, eikä tuolissa tarvitse hyppiä ja riekkua ollenkaan niin paljon kuin tähän asti.

*

Bee tempaisi eilen yömyssyksi huonekärpäsansan. Mukissa oli punaviiniä, tiskiainetta, sokeria ja niitä kärpäsiä. Poika löysi mukin ikkunalaudalta, otti ja joi. Onneksi vain hiukan liian myöhään käännyin katsomaan, eikä Bee aivan valtavan paljoa ehtinyt juomaan.

Soitin myrkytystietokeskukseen. Palvelu oli tällä kertaa melko kehnoa. Selväksi kävi, että kyseinen tiskiaine ei ole vaarallista. (Sen oikeastaan tiesinkin, kun olen juuri näitä hetkiä varten ostanut kotiimme vain myrkyttömiä pesuaineita.) Tiskiaineesta aiheutuu korkeintaan limakalvoärsytystä. Punaviini sen sijaan jäi mysteeriksi. Viini oli seissyt mukissa jo kolmepäivää. Tällä välillä alkoholia on todennäköisesti jo melko paljon haihtunut. Tätä ei kuitenkaan pystytty laskuissa ottamaan huomioon. Lisäksi puhelimessa ollut nainen puhui jatkuvasti, että tuon kokoiselle lapselle 4dl on raja milloin lähteä lääkäriin. Kysyin, tarkottaako hän mahdollisesti 40ml. Kuulema tarkoittaa. Kuitenkin aivan läpi puhelun, nainen puhui neljästä desistä. 

Kysyin vielä mitä merkkejä lapsesta pitää tarkkailla. Ensimmäisenä oli väsymys ja tajunnan taso. Totesin, että on nukkumaanmeno aika, että jos lapsi on väsynyt, niin se ei kerro meille mitään. Seuraava oli pahoinvointi. Sen varmasti huomaisin. Kolmas oli sekavuus. Naurahdin puhelimeen ja totesin, että tuo lapsi on aina sekava. Toisessa päässä olevaa naista ei naurattanut. Pahoittelin ja totesin ettei tämä tietenkään ole naurun asia ja varmasti tunnistaisin omasta lapsestani milloin sekavuus on epätavallista. Hävetti...

Puhelun jälkeen testasin desimitalla mukin tilavuuden ja sen kuinka paljon mukissa oli jäljellä, kuinka paljon lattialla ja kuinka paljon siis Bee oli korkeintaan voinut juoda. Laskelmieni mukaan max. 25ml. Oli raja 4dl tai 40ml, alle lääkäriinlähtörajan oltiin varmasti. Parin tunnin ajan pidin poikaa hieman tarkemmin silmällä, kävin nukahtamisen jälkeen tarkkailemassa hengitystä. Ihan  kunnossa tuntui pieni mies olevan.

*

Alan pelätä, että siaraskertomuksen sijaan tästä blogista alkaa muodostua tapaturmablogi.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Kerho

Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.

Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
 
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?

Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.

Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.

Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.

Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.

Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kelvoton

Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.

Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.

Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.

Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.

Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.

Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.


*


p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON. 
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin. 

p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?


maanantai 3. syyskuuta 2012

Mökillä

Viikonloppu vierähti meren rannalla mökillä. Mietin siellä puuhastellessani hyväntuulisena, että joskos sittenkin sisälläni on maalaissielu. Miten voi saada tuulen humina ja aaltojen loiske ihmisen niin onnelliseksi? Tai puolukkametsä?
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.

Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.

Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.

*

Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.

Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.