maanantai 29. lokakuuta 2012

Kirkastumisesta kaaokseen

Perjantai oli ihana. Vietiin pojat hoitoon ja jatkettiin matkaa kaupungille ravintolaan. Tultiin kotiin ajoissa ja nautittiin rauhallisesta koti-illasta. Nukuttiin.

Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.

Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.

*

Sitten tuli yö.

Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.

Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?

Kun lopulta väsyin niin, että sain nukahdettua molemissa saängyissä edes suurinpiirtein rauhoituttiin ja sain unen painajaisen päästä kiinni.

*

Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.

Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.

Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän. 

Nukuin päiväunet. 
 
*

Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.

Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3




torstai 25. lokakuuta 2012

Mobilisoidut

Parin viikon tauon jälkeen päästiin tänään taas perhekerhoon. Pojat otti takaisin menetetyt kerrat, suhaamalla yhdellä kertaa vähintääkin kaikkien kolmen kerran suhautukset. Teki mieli luovuttaa.

Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.

Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.

Silti.

Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.

Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat. 

*

Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Piikillä

Vietin eilisen päivystyksessä. Tällä kertaa yksin.

Perjantaina alkanut selkäkipu hellitti hetkeksi illalla. Lauantai aamuna kipu oli palannut. Aamupäivä meni pitkälti jumppapallolla lääkkeiden vaikutusta odotellessa. Edes täydet kipulääke määrät eivät taltuttaneet kipua. Sinnitteli ja toivoin, että yötä vasten otettava relaksantti edes toimisi. Ei toiminut.

Sunnuntaina, kun en saanut edes lehteä luetuksi selkäkivuilta, aloin huolestua. Kipu oli kestänyt yhtäjaksoisesti jo yli vuorokauden. Mikään ei auttanut. Ainoa asento, jossa kipu hellitti edes vähän oli vatsallaan jumppapallon päällä.
Maanantaina miehen olisi mentävä töihin ja minun pitäisi pärjätä poikien kanssa yksin. Näin mielessäni kuinka pidän pojat koko päivän pinnasängyssä, yövaipat päällään ja tungen pinnojen välistä välillä leipää nälänpitimiksi. Ihan aukoton suunnitelma, eikö vaan?

Päivystykseen ilmoittautuessani aloin itkeä. Itkin ehkä enemmän väsymystä kuin kipua, mutta eiköhän kyyneleet silti tehostanut viestiäni. Pääsin odottamaan vuoroani sängylle.
Vajaan parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin tutkittavaksi. Ystävällinen lääkäri oli hyvin ymmäräväinen, kuulema itsekin kärsii selän yliliikkuvuudesta. Määräsi piikitettäväksi ja tuhdimmat kipulääkkeet.
Kuuntelipa lääkäri vielä yskänikin. En edes tajunnut mainita yli viikon jatkuneesta vaivasta, mutta lääkärin huoneessa saamani valtavan yskänkohtauksen jälkeen lääkäri aivan oma-aloitteisesti pyysi saada hieman kuunnella keuhkojani. Kuulema samainen kipulääke auttaisi myös yskään. Mahtavaa.

Loppu ilta meni hymyillessä. En tiedä kumpi hymyilytti enemmän, kivun katoaminen vai morfiinijohdannaiset kipulääkkeet.

*

Viime yön nukuin hyvin. Ei kipuja, ei yskää, ei kutsua pinnasänkyjen väliselle patjalle.
Tänään aamulla teki mieli laulaa ja tanssia.
Parin viikon tauon jälkeen pääsimme poikien kanssa ulos.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Näillä mennään

Edelliset kaksi päivää vietettiin poikien kanssa evakossa. Jo aikaa sitten sovittu sähköremppa ajoi meidät pois kotoa. Mikäs sen mukavampaa väsyneenä ja kipeänä kun lähteä muiden nurkkiin. 

*

Kehoni vihaa huonoja elintapoja. (Ikävä kyllä luonteeni on aivan eri maata.) Pari päivää eineksiä/pikaruokaa tarkoittaa viikon ruuansulatusvaikeuksia. Muutama päivä ilman liikuntaa tarkoittaa viikkojen ajan selkä vaivoja. Yksi pala suklaata tarkoittaa kiloa lisää puntarilla. (Viimeinen kohta saattaa olla vähän liioiteltu, mutta edelliset kaksi on totta.)
Kipeänä oleminen on verottanut liikuntaa. HeiaHeiassa viimeisin merkintä on sunnuntailta. Tänään kostautui. Selkä on aivan jumissa ja joka liike sattuu.

En edelleenkään ole nukkunut kunnolla. Yskin niin, että päätä särkee. Keuhkoihin ja putkiin sattuu jatkuvasti. Tähän muutenkin mahtavaan olotilaan kun lisätään selkäkipu on tuloksena äreä, lyhytpinnainen, hidas ja itkuherkkä ihminen. Sen saman ihmisen pitäisi olla äiti. Ei kovin toimiva yhdistelmä.

Psykologi käski keskittyä nyt hetkellisesti vain ja ainoastaan tähän hetkeen, tästä selviämiseen. Lepäämiseen ja paranemiseen. Kielsi murehtimasta mennyttä ja tulevaa juuri nyt. Ajattelin yrittää. 

*

Lapsi/äitiblogeja on puitu viime aikoina paljon mediassa. Hyviä pointteja asiasta löytyi täältä.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Väsyttää

Meidän yöt ovat muuttuneet levottomiksi. Tuntuu, että joku valvoo aina vuorollaan. Viime yönä taisi valvoa taas kaikki.

On tietenkin aivan luonnollista, että juuri kävelleen oppineen lapsen yöt ovat leovttomia. Sama pätee flunssaiseen lapseen ja aikuiseen. Vaan entäpä ne yöt, kun lapset eivät nuku levottomasti, eikä ketään flunssa riivaa unia häiritsevästi. Mikä silloin saa äidin valvomaan?

Sänkyyn mennessä iskee levottomuus. Pyörin ja kierin. Etsin asentoa ja kohennan tyynyä. Kuuntelen äänikirjoja. Kun hiukankaan nukuttaa, suljen kirjan ja koetan nukahtaa. Nousen, käyn vessassa ja laitan taas kulokkeet korvilleni. Lopulta tuntien päästä vihdoin saan suljettua silmäni ja unen päästä kiinni.  Aamu tulee aina liian nopeasti.

Yritin miettiä mistä kiikastaa. Ei minua ahdista erityismmin, ei ainakaan sillä tavalla näkyvästi. Meillä ei ole akuutteja huolia tai murheita. Perheemme yleiskriisiä lukuunottamatta asiat ovat hyvin.
En millään saa kiiinni päivällä asioista, mitä yöllisinä hetkinä mietin. En kertakaikkiaan muista yhtäkään mietettäni.

Alan olla väsynyt.
Niin väsynyt, että viime yönä vihdoin putkahti päähäni ajatus, joka sävähdytti niin ettei unohtunut: voi kun tää kaikki vain loppuis.

Tiedän, etten oikeastaan sitä tarkoita. Olen elämässäni täyttänyt usempaan otteeseen eri kriisitilanteissa masennustestejä. Vaikka tulokset olisivat olleet mitä, en koskaan ole rastittanut kohtaa minulla on itsetuhoisia ajatuksia tai uskoni tulevaisuuteen on kadonnut. En edelleenkään rastittaisi. 
Siltikään en voi ohittaa ajatusta tuosta vain. Se todella tuli mieleeni. Ainakin tuon lyhyen hetken tuntui siltä,  että se tulevaisuus johon uskon, on liian kaukana. En jaksa sinne asti.

*

Luuletteko, että jos neuvolassa kertoisin
a) saisimme taas kotiapua 
b) lapset lähtisivät huostaan
c) äiti lähtisi huostaan?




maanantai 15. lokakuuta 2012

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki. 

torstai 11. lokakuuta 2012

Leijonaemon perjantai

Kun itseltä ei nyt irtoa, niin tässäpä linkki. Osui ja upposi, niin että viimeiset rivit piti lukea kyynelten läpi.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tänään äiti ei oikein toimi

Sain pojat juuri parvekkeelle päiväunille. Vielä jos olisi pitänyt jaksaa viisi minuuttiakin, en tiedä miten olisin selvinnyt. Puolituntia sitten istuin ruokapöydässä itkien seuraten vierestä, kuinka toinen maalaa perunamuusilla pöytää ja toinen tiputtaa suunnitelmallisen keskityyneesti lusikan jo lattialla olevan lautasen seuraksi. 

Oleminen noiden kahden kanssa on tällä hetkellä raastavaa paskamaista haasteellista. Tällä kertaa en keksi mitään ulkopuolista syytä:
 

  • En ole erityisen väsynyt. Edelliset pari yötä olen nukkunut hyvin ja pitkään. Osittain tästä on kiittäminen uutta älypuhelintani, jota en ilmeisesti osaa torkuttaa vaan onnistun ottamaan herätyksen aina kokonaan pois päältä. Niinpö eilen ja tänään ollaa nukuttu poikien kanssa aivan yllätys pitkään.

  • Olen saanut poistua kotoa ja tehä omia juttuja enemmän kuin aikoihin. Käynyt elokuvissa ja lenkillä, tanssimassa ja kahvilla. Ensi viikonlopuksi on luvassa kaksikin omaa menoa.

  • Olen saanut apua enenmmän kuin aikoihin. Eilen ystäväni tuli oma-aloitteisesti käymään auttaakseen kotitöissä. Tuli imuroitua koti taas parin viikon tauon jälkeen.
Puuttuuko listasta jokin ulkopuolinen tekijä, jota vielä voisi syyttää?


Haastellisuutta ja hermojen riittämättömyyttä lisää tällä hetkellä useampi asia:

  • Been ehdoton omaehtoisuus. Kulminoituu ruokapöydässä totaaliseen ruokalakkoon ja pöydällä seisomiseen. Kuinka kauan lapsi voi elää maidolla ja Herra Hakkarais -pastilleilla?

  • Aan usko siihen, että aivan kaikki asiat maailmassa on suunniteltu hänen kiduttamisekseen. Erityisesti vaatteet ja vaipat ja tietysti niiden pukeminen. 

  • Molempien poikien kuvitelma siitä, että pöydälle kiipeäminen on äidinkin mielestä hauska leikki. Sama pätee ruuan ja lautasten paiskomiseen sekä kissan häntään ja kissaan.  

  • Yökukkumiset. Nämä onneksi edelleen poikkeus eikä sääntö.

Koska kaikki listalta löytyvät aisat ovat aiva perusjuttuja lasten kanssa, olen tullut lopputulokseen, että minua ei ehkä olekaan luotu kotiäidiksi. Tai ehkä ei äidiksi ylipäätään. 

Ihmiset ympärilläni ovat aina ajatelleet, että olen lasten kanssa taitava. Joskus saatoin kuvitella näin myös itse. Useasta suusta olen kuullut ihasteltavan kuinka hyvä äiti varmasti olisin/olen. 
Tänään ei tunnu siltä. Tänään mietin ruokapöydässä alanko hutamaan vai itkemään. Tänään etsin netistä lasten talvikenkien sijaan työpaikkailmoituksia.


maanantai 8. lokakuuta 2012

Yöllisiä

Viime yö oli levoton ja pitkä.

Kävin illalla elokuvissa katsomassa Puhdistuksen ja se sai ahdistumaan siinä määrin, että ensin meni itsellä yhteen asti ennen kuin sain rauhoituttua nukkumaan. Parin tunnin päästä nukahtamisestani pärähti naapurihuoneen biologiset herätyskellot soimaan. Hetken rauhoittelun jälkeen vaikutti jo tovin siltä, että häiriö oli vain tilapäinen. Palasin sänkyyn, mutta eipä vaan taas uni tullut. Ei ollut tosin tarviskaan, sillä puolen tunnin päästä pääsin taas siirtymään lastenhuoneen lattialle.

Aa tarvitsi läheisyyttä. Ujutin käteni pinnojen välistä ja pikkuinen käsi tarttui tiukasti sormeeni.
Hetken päästä viereisessä pinnasängyssä iski kateus. Bee nousi seisomaan ja protestoi tiukkasävyisesti moista yhden lapsen suosimista. En millään saanut toista käsiäni ylettymään samaan aikaan molempiin pinnasänkyihin, joten Been oli tyytyminen jalkaani.

Ensin sormia työnnettiin varpaiden väliin. Kohta pian ukkovarpaani pääsi korvaamaan tuttia. Tovi myöhemmin pikku-ukko oli kääntynyt sängyssään 180 astetta ja läiskytti jalkaani omilla jaloillaan. Nukkumisesta ei ollut tietoakaan.

Juuri kun tuntui, että molemmissa sängyissä rauhoitutaan taas, kissa tepsutteli huoneeseen. Molemmat pojat popsahtivat sängyissään pystyyn. "Thisssh, thisssh, tissa!" Kissa kävi kuuliaisesti tervehtimässä molemmat, jonka jälkeen se kiipesi mahanipäälle, puski nenällään nenääni, tuijotti tiukasti silmiin ja alkoi kehräämään.

Ikuisuudelta tuntuneiden tuntien(?) ajan aina hetken rauhan jälkeen, jommassa kummassa sängyssä noustiin pystyyyn itkemään/juttelemaan/nauramaan/kissittelemään/tanssimaan. Kissa petasi paikan kainalooni. Missään välissä en ehtinyt saada unesta kiinni.

Yhtäkkiä heräsin jälleen. Aa oli noussut taas pystyyn, ovi oli laitettu kiinni ja kissa raapi ovea. Kuulin miehen olevan suihkussa. Aamu - jo vai vihdoin, en tiedä. Päästin kissan huoneesta, kampesin Aan selälleen ja päätin vielä koittaa hetken nukkua.

Bee herätti minut. Aa tuhisi täydessä unessa. Ulkoa kajasti valoa jo niin, että tajusin päviän olevan pitkällä. Nousin Been kanssa ylös. Kello näytti 10:39. Aa heräsi kun Bee meni varastamaan pinnojen välistä siltä unilelua. Aamupalalle päästiin yhdeltätoista. 

perjantai 5. lokakuuta 2012

Hyviä juttuja

Epäilen, että Aa on käynyt lukemassa blogiani. Ilmeisesti lapselle tuli paha mieli siitä, että on etäisyydellään aiheuttanut äidille huolta. Nyt on alkanut hurja paikkausoperaatio.
Se kellii sohvalla vieressä ja kerjää rapsutusta. Vinkuu syliin. Vaatii huomiota ja läheisyyttä aivan ennennäkemättömällä tavalla. Eilen sain tehdä kasvohierontaa, kunhan en suun ympärille koskenut. Lapsi näytti euforisen rentoutuneelta. Superhuipennuksena erään korvakipukohtauksen päätteeksi nukahti syliini suus uloisesti rinnan ympärillä niin kuin imeväisellä konsanaan. Siis tuolla meidän lapsella, jonka tissikokemukset on yhden käden sormilla laskettavana.

Haluaisin uskoa, että nyt ollaan saavutettu joku uusi vaihe kävelemään oppimisen myötä. Olenkohan mahtanut muistaa täällä edes mainita, että se tosiaan oppi kävelemään? Eikö tämä johdukin vain siitä, että nyt kun on itsenäisempi tarvii myös enemmän turvaa? Eihän tämä vaan johdu tuosta flunssa/korvatulehdusputkesta? En tahtoisi tämän menevän antibiooteilla ohi. 

*

Käytiin iltakylässä vanhempieni luona. Siellä on sellainen hieno suihkukaappi, jossa on suihkuttimia vähän jokapuolella, sadesimulaattori, radio ja höyrytoiminto. Kävin poikien kanssa kaapissa hengittelemässä höyryä. En tiedä auttoiko flunssaan pidemmällä juoksulla, mutta jotain se teki. Kaapista tuli ulos hih! kaksi punakkaa hyvin tyytyväistä lötköpötkö poikaa. Aa oli koko loppu illan aivan raukea. 

Voi kun olisi rahaa aivan loputtomasti, niin moinen vekotin tulisi meille heti. 

Äitini kertoi, että yksi teini-ikäinen lapsenlapsi pistää kaappiin jonkun sellaisen toiminnon, että suihkun suutin vaihtelee. Sitten se hyppii ja pomppii siellä kaapissa yrittäen väistellä vettä. Mielikuvana melko huvittava.  
 

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kasvava(ttomuus) ahdistus

En pääse yli poikien kasvun pysähtymisestä. Mietin pääni puhki asiaa. Tiedän stressaamisen olevan turhaa, mutta vaikea sitä on lopettaa. Tänään aamulla pukiessani pojat, teki melkein pahaa kun tajusin kuinka luisevaksi Beekin on muuttunut.

Eilen käytiin taas lääkärissä. Unohdettiin miehen kanssa ottaa viikonlopun reisuulle antibiootit mukaan ja kuurista jäi kolme viimeistä annosta antamatta. Lääkäri päätti jatkaa kuuria nyt muutamalla päivällä. Taas rauhoitteli kasvun suhteen. Ei auttanut.

On vaikea selittää tai edes ymmärtää miksi hidas kasvu tai sen pysähtyminen ahdistaa niin kovin. Pojat kehittyvät tavalliseen tahtiin ja jaksavat leikkiä. Aalta on verikokeissa tutkittu, että ravinteiden saanti on riittävää. Kyse ei siis ole mistään vakavasta, vain ja ainoastaan hitaasta kavusta.
Olisihan sitä ihan oikeitakin murheita mietittäväksi. Hävettääkin vähän moisesta asiasta vauhkota, vieressä kun niin monen viime kesän keskosen perheille on alkanut valjeta aivoverenvuotojen seuraukset.

Viime viikolla perhekerhossa eräs toinen äiti alkoi ihastella Aan menoa: "Oi kuinka söpö kävelevä vauva! Hänhän on aikaisin lähtenyt liikkeelle." Kyseisen äidin oma lapsi oli meidän poikia nuorempi. En tiennyt mitä sanoa. Ärsytti.

Tähän asti olen sietänyt läheisten ihmisten päivittelyt Aan pienuudesta. Heidän kanssa päivittely on ollut se hetki, jolloin saan kauhisteltua itsekin asiaa ääneen. Pikku hiljaa kuitenkin alkaa läheistenkin vauhkoaminen asiasta riittämään.
En tiedä miten asiasta sanoisin.


maanantai 1. lokakuuta 2012

Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

  • Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

  • Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

  • Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.