torstai 29. marraskuuta 2012

Akan imurointi

Kävin pitkästä aikaa katselemassa blogini tilastoja. Blogiini on päädytty hakusanoilla pöllö silmalasit päässä, tuskan parahdus ja akan imurointi ärsyttää.
Pistää miettimään, että mitä näillä oikeastaan ollaan yritetty löytää? Onko joku nähnyt metsässä pöllön, jolla on silmälasit ja on nyt yrittänyt selvittää pöllön lajin? Onko jollain päässyt turkan parahdus ja on koettanut googlettaa mahdollisen diagnoosin ennen lääkärille menoa? Ja onko tuo yksi toivonut löytävänsä vertaistukiryhmän akan ärsyttävästä imuroinnista kärsiville?

Jos tunnistat, hyvä lukijani, itsesi moisten hakusanojen takaa, niin kertoisitko kommenttilaariin mitä ihmettä olit etsimässä?
Ja jos olet tuo ärsyttävästä imuroinnista kärsivä, niin kerro vielä mikä siinä imuroinnissa ärsyttää? Onko se just nimenomaan se, että miten se akka imuroi? Onko sillä erityisen väärä tekniikka ja toivoisit, että se imurois vähemmän ärsyttävästi? Tekeekö se jotain erikoisia kuvioita vai mistä kiikastaa?
Vai ärsyttääkö sittenkin se, että sitä akkaa on pakko imuroida?

Pätkittäin

Katselin eilen kuinka pikku-ukot ottivat toisiaan käsistä ja alkoivat oma-aloitteisesti leikkimään Piiri pinei pyöriitä. Ensimmäistä kertaa näin kun leikkivät keskenään, ilman äitiä. Ääni väristen ja silmät kyynelissä yritin saada laululla säestettyä leikin loppuun asti. Joutuivat tyytymään kahteen säkeistöön, kun halaustulva keskeytti tanssin.

*

Bee sai turautettua tänään ensimmäistä kertaa pökäleen pottaan. Sen jälkeen hän tomerasti siivosi potan, nostamalla pökäleen kädessään pönttöön.
Ei se taida oikeen olla vauva enää.

*

Kotiapu tulee meille nykyään pareittain. Ne vuosikymmeniä työtään tehneet, lastensuojeluperheissä työskennellee rautaiset ammattilaiset eivät suostu tulemaan meille yksinään.
Samanaikaisesti olen helpottunut ja loukkaantunut. Olen helpottunut, koska jos nuo tädit eivät pärjää täällä paria tuntia yksinään, niin en ole kitissyt turhasta. Lievästi kolhittu olo on, koska lapseni aivan oikeasti ovat siis niin riiviöitä, että niiden kanssa ei yksin pärjää. (Jälkimmäinen tunne ei ole järjellä selitettävissä, enkä aivan ymmärrä sitä itsekään.)

*

YT-neuvottelut saadaan päätökseen tällä viikolla ja ensi viikolla kuullaan tuomio. Piinaavaa tälläinen odottelu. Oikeastaan aivan sama mitä päättävät, kunhan päättäisivät jo.

*

Tänään mennään poikien kanssa joulukonserttiin. Toivon, että saan imettyä tunnelman itseeni. Joskos alkava adventin aika ja joulun tunnelmointi peittoisi sisällä epämääräisesti möyryävän haikeuden. 

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ihanakamala nukutus

Viime yönä säntäsin kahden aikaan ulos poikien huoneesta sohvalle itkemään. Itku kumpusi jostain syvältä, sellaista toivottomankuuloista rääyntää.

Olin koko päivän yrittänyt parhaani mukaan saada niskaani rentoutumaan. Käynyt aamulla punttisalilla, venytellyt, maannut piikkimatolla. Mikään ei auttanut. Niska tuntui jäykistyvän entisestään ja päänsärky teki tuloaan. Kun pääsin sänkyyn yhdentoista aikaan, oli vaikeaa mahdotonta löytää asentoa jossa olisi rento olo. Toivoin nukahtavani nopeasti, jotta ei tarvitsisi moista ajatella.

Kun olin juuri saamassa unen päästä kiinni, Bee sai aivan kauhean yskänkohtauksen. Yskää seurasi itku. Nousin ja lähdin uudelleennukuttajaisiin.
Alkuun näytti taas hyvältä, että poika nukahtaisi hetimiten uudestaan. Oma olo oli sellainen, että päätin syödä lääkkeitä kunhan tästä pääsisin. Vaan taas tuli yskä. Lopulta Bee oli täysin hereillä ja virkeä, mielessä kaikki paitsi nukkuminen. Yritin epätoivoisesti saada häntä rauhoittumaan, ennen kuin Aakin heräisi.

Siinä vuodevaatelaatikossa lapsen kanssa painiessa, tunsin kuinka niskani jumiutui hetki hetkeltä pahemmin. Päätä särki. Lopulta alkoi tunto paeta niskasta, kädestä, takaraivosta ja kasvoilta. Kipu ja väsymys saivat aikaan epätoivon. Kun yhtäkkiä tajusin kiroavani lasta mielessäni ja puristavani sylissäni ehkä hieman liian tiukasti, tajusin ettei tästä tule mitään ja säntäsin ulos ovesta.

Mies heräsi rytinään ja tuli luo, halasi kovaa. Bee köpötteli huoneestaan ja iloitsi hereillä olevista vanhemmista.
Mies keräsi peittonsa ja tyynynsä ja lähti nukutuspuuhiin. Minä söin lääkkeitä ja menin omaan sänkyyn.

Arvaatteko mitä ajattelin kun tein unta yksin sängyssä? Arvaatte kuitenkin väärin, joten kerron:
Kuinka ihanaa on, että meidän poikia saa nukuttaa! Kuinka paljosta olemme jääneet ensimmäisenä vuonna paitsi, kun ehdottomasti ovat nukahtaneet vain ja ainoastaan omassa rauhassa. Kuinka iso ja intiimi asia nukuttaminen on ja kuinka tärkeää kiintymyssuhteen kannalta.

Ehkä tämä on nyt se mitä osaamme arvostaa vaikean alun jälkeen. Viime viikkoihin asti pojat on aina vain laitettu nukkumaan, ei nukutettu. Itsekin olemme olleet sitä mieltä, että se on hieno homma ja iso helpotus. "Jos tässä kaikenlaista on ollutkin, niin nukkuvat ja nukahtavat sentään helposti ja päästävät meidät vähällä."
 Nyt näen toisin. Olemme olleet häiriö ja este nukkumiselle, omille lapsillemme. Meitä ei ole kaivattu, vaan työnnetty pois. En ole sanut ihastella nukkuvan lapsen kauneutta tai kuunnella hänen unituhinaansa. En ole saanut kokea olevani tärkeä turvantuoja. En ole saanut suojella lastani.

Nyt vihdoin he tahtovat meidät lähelleen ja turvakseen. Voiko mitään hienompaa olla! Tuntuu kuin olisin rakastumassa lapsiini uudestaan, ehkä jossain mielessä ensimmäistä kertaa. Syntymän jälkeisinä päivinä muistan tunteneeni jotain samanmoista kasvamassa sisälläni, mutta silloin se piti tukahduttaa. Titenkin olen rakastanut lapsiani koko ajan, mutta tällaista lämmintä pulppuamista en ole tuntenut. 



*

Käytiin aamulla puntarilla neuvolassa. Aan paino oli tippunut. Pituutta tullut silti lisää. 74,2cm ja 7,6kg. Beelläkään painoa ei ollut tullut, mutta ei ollut tippunutkaan. Pituutta sekin oli taas kahminut. Bee on veljeään 6cm pidempi ja 3kg painavampi.

Ravintoterapeutti määräsi taas jälkkäripakon.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Kahden kirjaimen pituinen uhkaus: YT.
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.

Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..

Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.

Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.

Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.

Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.

*

Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.

Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.

Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen? 

Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.

Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kotiapu on lähtenyt rullamaan hurjalla vauhdilla. Viime viikolla saatiin apukädet tänne kolme kertaa! Tänään ja huomenna tulee taas apua. Sen verran tässä joutuu joustamaan, että tällä tahdilla ei saada aina yhtä ja samaa tätiä. Vaan väliäkö sillä, minulle kelpaa kaikki ja pojatkin ovat seuran suhteen joviaaleja.
Olivat siellä keskenään kotiavussa juonineet, että neljä eri tätiä käy meillä ain avaan kun jollain tyhjää on. Kaikki neljä ovat ihania, luotettavia ja oikeasti avuksi.

Erityisen onnellinen olen avun saapumisesta juuri nyt, koska voimat alkaa taas huveta. Aa on lopettanut nukkumisen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta alkaa olla sellainen olo, että me nukutetaan sitä isompi osa päivästä kuin mitä se nukkuu. Viikonlopun jäljiltä sekä mies että minä alamme muistuttamaan haamuja.
Äsken poika vihdoin nukahti päviäunille helposti. Olisiko ne ehkä ne hampaat ja ehkä ne olisivat nyt hieman helpottaneet?

*

Olemme käyneet nyt jo jonkin aikaa ulkoilemassa lähellä olevassa aidatussa puistossa, jossa lähialueen perhepäivähoitajat ulkoiluttavat hoidokkejaan. Oma piha alkoi Been seikkalumielen takia olla liian jännä.
Tähän asti olemme miehen kanssa olleet melkolailla perhepäivähoidon kannalla poikien tulevan hoitopaikan suhteen. Perhepäivähoitajien toimintaa puistossa seuranneena, alan epäillä onko ajatus sittenkään hyvä.

Pph:lla on alueellamme selvästi jonkinnäköinen kastisysteemi. On ne muutama hoitaja, jotka seisovat piirissä kesekellä puistoa ja juttelevat mukavia. Katsovat hiukan lastenkin perään ja saattavat mennä jopa lasten luo, jos tilanne on päällä.
Sitten on se toinen porukka. Nämä toiset kasaantuvat puiston ainoa penkin ympärille. Ne kaksi joilla on isoimmat ja leveimmät takamukset, valloittavat penkin. Loput parveilevat siinä ympärillä. Yksikään näistä ei vaivaudu liikahtamaan sijoiltaan lasten takia. Lasten ohjaaminen, kieltäminen ja neuvominen tapahtuu laiskasti huhuillen. Pääsääntöisesti kuitenkin keskitytään juoruamiseen.

Tänään selvisi, että näillä penkinluona olevien pph:en keskuudessa on ilmeisesti vielä tarkka nokkimisjärjestys. Toinen noista ylempiarvoisista penkilläistujista nousi viedäkseen roskan roskapönttöön. Tällä välin penkinluonaseisojista yksi kehtasi istua penkille. Istujan saapuessa takaisin, seisoja selitellen ja anteeksipyydellen nousi vikkelästi ylös päästäen istujan takaisin istumaan. 

Näiden lisäksi on vielä se venäjänkielinen pph. Se joka kiertää yksinään puistoa seuraten omien hoidokkiensa touhuja tarkasti, neuvoen lapsia ainakin äänensävystyä päätellen lempeästi ja hymyillen.
On käynyt mielessä opettaa meidän pojille venäjää.

*

Jonkun pitäisi kehittää sellainen nettipalvelu, josta selviäisi pihalla olevien lätäköiden määrä. On olemassa kaikenmaailman sääpalveluita, tuuli- ja ilmakosteusmittareita. Tielläliikkujille on ruuhkatiedotteita ja tienpinnanliukkausarvioita. Missä on kotiäitien lätäkkömääräpalvelu?

Kun asuu viideneessäkerroksessa ja kaikista ikkuinoista näkyy vain puita, on aivan mahdotonta tietää kuinka märkää pihalla on. Tänäänkin kaikesta päätellen piti olla kuivaa. Poutaista ja lämpötila nollan rajassa. Sellaista raikkaan kirpsakkaa talventekosäätä. Puin pojille toppahaalarit.
Ulos kun päästiin, niin maa olikin aivan märkä ja lätäköitä jokapuolella. 

torstai 15. marraskuuta 2012

Nukku-hommista

Olisihan se pitänyt ymmärtää, että isojenpoikien säkyyn siirtyminen lähti käyntiin aivan liian hienosti. Tietenkin kysessä oli vain jo lautapeliajoista tunnettu aloittelijantuuri. Nyt moinen on onneksi ohi. Nyt homma toimii niin kuin pitääkin ja voin saada marttyyriäitiydenhattuuni oikein mojovan ison sulan.

Tällä viikolla yöt ovat vierähtäneet suurimmaksi osaksi 80cm leveässä kolmen hengen sängyssä. Olen vääntänyt kehoni kuta kummallisimpiin asentoihin, yrittäessäni yhtäaikaa tarjota läheisyyttä kahdelle, samalla toimien julmana eristeenä veljesten välillä.

Joka yö päätän, että tähän en nukahda vaan heti kun homma rauhoittuu, niin siirryn omaan sänkyyn. Joka aamu herään juuri niiltä sijoiltani, jonkun toisen sormi nenässä/navassa. Niska jumissa, selkä kipeänä ja toinen käsi puuduksissa.
Yhtenä yönä unohdin ottaa oman peiton mukaani. Yritin säälittävästi lämmittää itseäni lapsen peitolla, sillä äitiyspakkauksesta saadulla. Tässä ruhossa moinen on kuin postimerkki elefantin kyljessä.

Eilen illalla sain pojat petiin ja uneen yllätyksellisen nopeasti. Päätin ilostuttaa itseäni lenkkeilemällä. Ulkona satoi, mutta kaikessa kurjuudessaan kesli jotenkin vain lisäsi lenkin ihanuutta. Kotikadulle takaisin kaartaessa haaveilin hyvin ansaitusta lämpimästä suihkusta, iltapalasta, teestä, sohvannurkassa vilttiin käpertymisestä ja telkkarin rikossarjasta.
Olin juuri astumassa suihkuun, kun Bee karjaisi. Miehellä oli työilta (Älkää kutsuko lastensuojelua! En jättänyt lapsia yksin kotiin lenkin ajaksi. Mies teki töitä kotona.) ja dead-line huohottamassa niskaa, joten uudelleen-nukuttajasta ei edes neuvoteltaisi. Raahauduin lenkkihikisenä ja suihkuttoman raikkaana takaisin poikien luo. 

Ei millään. Uni ei tullut, ei kummallekaan. Tai no Aalle ehkä, mutta Been levottomuus piti huolen siitä, että Aakin aina vaan uudestaan nousi taistoon unta vastaan. 

Koitin saada voimaa ajatuksesta, että juuri nämä nukutushetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Näissä on sitä läheisyyttä, jota tulevina vuosina kultaisina muistoina sydämessään kantaa. Ja nämä ovat niitä, joista lapsettomana ja myöhemmin keskolassa haaveilin. Nyt sietää siis nauttia.
Mutta. 
Olin nälkäinen ja janoinen. Joka hetki vei minut kauemmaksi aikaisesta nukkumaanmenosta. Kun tästä pääsisin olisi vielä pakko käydä suihkussa ja syödä. En minä heti syötyäni unta saa. Olisi varmaan kuitenkin pakko katsoa se rikossarja. Huomenna aamulla väsymys olisi taattu. Kun viimein kädestä alkoi taas tunto kadota, oli itku/huuto jo lähellä. 

Puolitoista tuntia myöhemmin pääsin suihkuun. Söin minimaalisen iltapalan ilman teetä. Katsoin höppäkomediasarjan  

tiistai 13. marraskuuta 2012

Puolitoistavuotissyntymäpäivälahjastakin

Sain vihdoin hankittua pojille lapsuudenmuistokirjat. Olen tuskaillut asiaa pitkään. Välillä jo luovutin ja päätin, että olkoon. Keskoselle ne monet saavat ikävän kaiun. Liian monessa keskitytään aivan liikaa odotukseen ja synnytykseen. Entä kun odotuksesta tai synnytyksestä ei ole oikein mitään kaunista kerrottavaa?  Ja aivan liian monessa on aivan liian tarkat oletusarvot kehityksen kulusta. Pahimpana Kulta-aika lapsuuden, jossa on jokaisen taidon kohdalla merkitty, milloin taidon pitäisi olla hanskassa. Osaan vain kuitella kuinka karmivalta moista kirjaa tuntuisi cp-vammaisen äitinä täyttää..

Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.

Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.

*

Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.

*

Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.

Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?

Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.






Keskosuudesta



 Maailman keskoslastenpäivää vietetään ensi lauantaina. Sen tiimoilta löysin muutaman videonpätkän, jotka saivat ainakin minut näkemään keskosuuden hieman uudella tavalla. Tässä niistä yksi.

En ole ennen tullut ajatelleeksi keskosuuden olevan yleisin vastasyntyneiden kuolinsyy maailmassa. En ole myöskään tullut jatelleeksi, että suuri osa ennenaikaisista synnytyksistä voitaisiin ehkäistä kunnollisella terveydenhuollolla ja valistuksella. Meille kenguruhoito on keskusteluissa periaatteellinen kysymys. Jossian muualla se on ainoa ja tehokkain hoitomuoto.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Hemmoteltu ja tökitty

Pääsin eilen hemmoteltavaksi. Yllätys vapaailta ennakkojoululahjana.
Miehen saavuttua kotiin, Been kummitäti nappasi minut mukaansa ja vei liotettavaksi kylpylään. Lotraamisen jälkeen pääsin rentoutumaan aromahierontaan ja illan päätteeksi vielä syömään.
Tällä välin kotona mies oli laittanut hihat heilumaan, pessyt lattiat ja kaikkea. Avuksi ilmaantui Aan kummitäti miehineen. (Kuulostaa muuten siltä, kuin sillä ois montakin miestä. Hih. Ei sillä oo. Yks vaan.)

Oli ihanaa. En muista koska olisin ollut kylpylässä aikuisseurassa vapaa-ajalla. Aivan uudenlainen nautinto. Ei kaitsettavaa lasta, ei opastettavaa aikuista. Ihan vaan pidin huolen itsestäni ja omista haluistani.
Hieronta oli mahtava kokemus. En ole aiemmin käynyt muualla kuin urheiluhierojalla. Moinen runnominen on saanut minut inhoamaan hierontaa ja ajatuskin moisesta saa  kavahtamaan. Vaan tämäpä olikin aivan eri maailmasta. Rentouttavaa, hellää, kaikinpuolin rentouttavaa. Melkein nukahdin. 

Jotain sitä on elämässään tehnyt oikein, kun ympärillä on ihmisiä, jotka moista mulle järjestää. Oon ihan soikeena liikutuksesta!

*

Oikeassa sängyssä nukkuminen on pojilta lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ensimmäisenä kahtenä yönä pistimme Been vielä pinnasäkyyn, mutta kolmannesta yöstä alkaen aloitettiin tositoimet. Aivan uskomatonta on, että viime yöhön saakka molemmat ovat nukkuneet puoli kahdeksaan tai kahdeksaan, heränneet ja ilman itkun itkua tai muuta mekkalaa, avanneet oven ja käpsötelleet iloisesti tarkistamaan mitä muualla kodissä tähän aikaan tapahtuu. Bee jopa tippui vuodevaatelaatikostaan yhtenä yönä, mutta nousi muina miehinä ja suoraan takaisin nukkumaan. 

Viime yönä jouduin siirtymään poikien viereen nukkumaan. Kello taisi olla kuusi, kun kuulin epämääräisiä ääni. Löysin pojat kylpyhuoneesta. Passitin takaisin sänkyyn, sillä edellinen ilta oli pojillakin venähtänyt ja tavallisten 12h yöunien sijaan nyt oli nukuttu vasta max. 8h. 
Loppu nukkuminen sujui melko levottomasti. Jatkuvasti jompikumpi pompsahti pysytyyn testatakseen minne nyt voisi sormeaan sovittaa: äidin nenään, silmään, varpaiden väliin, napaan... 

No jos jotain hyötyä levottomista yöunista, niin päikkäreille nukahtivat molemmat aivan ennätysajassa.    
 

torstai 8. marraskuuta 2012

Inlfuenssarokote, uhka vai mahdollisuus?

Olen viime päivät joka suunnalta kuunnellut (ja osallistunut) keskusteluja influenssarokotuksesta. Olen ymmälläni. Ystävieni kanssa, jokaisessa mahdollisessa verkostossani, niin netissä kuin oikeassakin maailmassa, pohtivat äidit päänsä puhki ottaako rokote vai ei. Minä en ollut edes ymmärtänyt kyseenalaistaa.

Minulle kyse on matematiikasta. Yksi viidestä alle kolmevuotiaasta sairastuu influenssaan vuosittain. Rokotetuista lapsista sairastuu 1-3 kymmenestä ja heillä oireet ovat rokottamattomia huomattavasti kevyemmät. (Faktoja täältä.)

Narkolepsian ja rokotteen yhteyttä ei aukottomasti ole todistettu, joskin melko selvältä näyttää että jokin yhteys niillä on. Rokote ilmeisesti myötävaikutti narkolepsian puhkeamiseen, jonkin tuntemattomaksi jääneen yhteistekijän kanssa. Rokotetuista lapsista kuitenkin vain pienen pieni osa sairastui narkolepsiaan. Toisinpäin: tuona Pandemrix vuonna narkolepsiaan sairastuneista lapsista vain 10% oli saanut kyseisen rokotteen. 90% uusista narkolepsiatapauksista puhkesi siis lapsille täysin ilman rokotteen vaikutusta.   (Jos olisin keltaisen lehdistön toimittaja, saattaisin näillä prosenteilla voisi provokatiivisesti ilmaista asian niin, että rokote jopa suojaa lasta taudin puhkeamiselta. En ole, joten en ilmaise.) (Faktat täältä.)

Aan keuhkotilanne on edelleen huono ja lääkäreille täysi mysteeri. Selvää on kuitenkin se, että tuo alipainoinen bpd-lapsi olisi huomattavassa menehtymisriskissä, jos influenssan saisi. Ei nyt ehkä ole kyse mistään fifty-sixty todennäköisyydestä, mutta narkolepsiariskiin nähden merkittävästä kuitenkin. Tätä ajatellen, ei rokottamatta jättäminen tuntunut edes mahdollisuudelta.
(Sama lapsi sai aikanaan lääkettä, jolla oli 1/13 todennäköisyys puhkaista cp-vamma. Meiltä ei tuolloin mielipidettä kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin lääke olisi kuitenkin annettu. Cp-vamma vs, kuollut, ei ollut kovin vaikea valinta.)

Toinen syy lasten rokottamiseen, on yhteisvastuu. Jos kaikki alle kouluikäiset lapset rokotettaisiin influenssaa vastaan, koko kausi-influenssa saataisiin todennäköisesti marginaaliseksi sairaudeksi. Eikö se olisi ihanaa? Eriyisen ihanaa se olisi jokaikiselle erityislapsen perheelle. Niille perheille, jotka linnoittautuvat jostakin perussairaudesta tai muuten huonosta immuniteettisuojasta kärsivän lapsen kanssa kotiin suurimmaksi osaksi vuodesta, siltikään pystymättä varmuudella suojaamaan lastaan. Olen ehkä nähnyt hieman liikaa, kokenut myös, mutta  jos jättäisin lapseni rokottamatta, en pääsisi yli ajatuksesta, että minä olen osasyyllinen jokaiseen influenssan aiheuttamaan kuolemaan.

Yleisesti ottaen koen, että rokotteista vauhkoaminen Suomessa perustuu hyvin puutteellisiin faktoihin.Ymmärrän, että Yhdysvalloissa rokotusohjelmaa kritisoidaan. Siellä rokotuksia on mahdollista antaa lapselle yli 30 ja niiden yhteisvaikutuksella näyttäisi tutkimusten valossa olevan korrelaatio keskittymisvaikeuksiin tms. (Sori, tästä en faktalinkkiä löydä. Asiasta on ollut puhetta yliopistolla erityispedagogiikan luennoilla.) Kun jossain kohtaa Yhdysvalloissa yhteys tutkimuksessa ilmeni, nousi kohu. Kohu levisi yli maan rajojen ja rantautui meillekin. Joku luki jostain jotain, toinen jutteli kahvipöydässä eteenpäin ja kas, rikkinäinen puhelin oli keittänyt sopan.

Suomessa rokotuksia kuuluu kansalliseen ohjelmaan viisi, plus tuo influenssarokote. Jokainen rokote on tarkkaan harkittu ja perusteltu. Merkitys lapsikuolleisuuden vähentymiselle ja kansaterveydelle on kiistaton.
Onhan se hyvä, että asioita kyseenalaistetaan, purematta ei asioita turhaan kannata niellä. Se on tässä demokraattisessa tasavallassa (etu)oikeutemme. Silti. Elämme Suomessa kovin turvallisessa ja valvotussa ympäristössä, jossa valtio oikeasti haluaa kansalleen hyvää. Tuntuu oudolta, että iso osa ihmisistä tuntuu luottavan paremmin iltapäivälehtien toimittajiin, kuin valtion tutkijoihin ja virkamiehiin.

Ymmärrän hyvin, että terveen lapsen äiti pohtii influenssarokotetta. Varmasti moisessa onnen kultamaassa itsekin pohtisin asiaa aivan eri näkökannalta. Tuntuisi vaikealta tehdä itse se päätös altistaa lapsi moiselle tuntemattomalle uhalle. Toivoisin kuitenkin, että moisen koko kansan terveydelle merkittävän asian kohdalla ihmiset tukisivat enemmän faktoihin, tutkimuksiin ja numeroihin, kuin internetin kärkkäisiin mielipiteisiin ja mutuun. 

Kas näin. Yksi kärkäs mielipide suollettu taas internetin syövereihin. Just nyt oon tosi iloinen mahdollisuudesta blogata anonyymit kommentit pois blogistani.



maanantai 5. marraskuuta 2012

Bye bye pinnasänky

Teen päivitystä kännykällä. En oikein hallitse tätä vielä, jotta pahoittelut mahdollisista häiriöistä.

Syy kännykkäpäivitykseen on, että kaikki konerauha on talostamme kaikonnut. Aa kiipesi eilen kaksi kertaa ulos pinnasängystään. Enää ei lapsia tuosta vaan laiteta nukkumaan. Nyt nukutetaan meilläkin. Eikä enää lukita poikia päikkäreille parvekkeelle matkapinnasänkyihin. Ei siis enää huutakoot-ja-meuhkatkoon-minä-juon-nyt-kahvini-ja-päivitän-blogini-taukoa.
Oikeastaan minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten täällä päikkärit nyt nukutaan, vai nukutaanko lainkaan.

*

Viikonlopun vietimme appivanhempien luona. Nukuin, söin ja saunoin. Lauantaina pyhäinpäivää tai halloweenia merkityksellisempänä vietimme poikien puolitoistavuotissynttäreitä.

Halloweenikauhua saatiin eilen. Anoppi meni kurkkaamaan miten poikien päiväunet sujuu. Tuli takaisin keittiöön ja hieman kummastellen totesi minu nukuttaneen Aan lattialle. Ei kyllä minä sen sänkyyn olin laittanut. Kuulema se lattialla nyt kuitenkin nukkuu. "Oletko varma, että se nukkuu?!"
Se että maahan mätkähtämisestä ei ollut aiheutunut itkua tai muuta metakkaa, sai päässäni nopeasti aikaan kauhun.
Ryntäsimme, minä, anoppi ja mies, tarkistamaan oliko käynnissä päikkärit vai ikiuni. Lapsi raukka ei voinut käsittää miksi hänen hyvät unet keskeytetään moisella kalabaliikilla.

*

Tänään saapuu vanhan kunnon kotiavun virkailija tekemään arviointikäynnin. Toivo meidän aikaisemman, kultaakin kultaisemman kotiaputädin paluusta on herännyt!

perjantai 2. marraskuuta 2012

Ammupäiväpalaveri

Aamupäivän olen istunut sohvalla sairaalan lastenpsykiatrisen perhetyöryhmän työntekijän kanssa. Tulivat juttelemaan minun ja Aan välisestä vuorovaikutuksesta, mutta siihen aiheeseen ei missään välissä ehditty. Sen sijaan puimme perheemme akuuttia tilannetta, jokaisen perheyksilön tämän hetkistä vointia ja minun jaksamistani.

Kerroin ongelmista neuvolan kanssa. Kerroin neuvolan kautta saadusta kotiavusta. Olisittepa nähneet kun naisen silmissä alkoi salamoida ja korvista nousta höyry. Peittelemättä ärtymystään hän kertoi olevansa lopen kyllästynyt moisiin kaupungin tarjoamiin "tukitoimiin", joiden ainoa tavoite on saada tilastot näyttämään hyviltä.

Pojat tekivät parhaansa todistaakseen tädille, että apu tulisi tarpeeseen. Kiipesivät pöydälle, avasivat kaapit ja repivät sisällön lattialle, kiusasivat kissaa, tappelivat autoista, juoksivat huoneesta toiseen, hajaantuivat terrorisoimaan yhtäaikaisesti eri kiellettyjä kohteita. Koko vajaan kahden tunnin aikana Bee ei pysähtynyt. Aa pysähtyi Been tönäistyä Aan tuolilta alas.

Sanoin, että voisimme ottaa loppu vuodeksi kotiapua, mutta sen jälkeen varmasti jo pärjäämme. Miehen vanhemmat ovat muuttamassa lähelle meitä ja kohta meillä on neljä eläkeläisisovanhempaa muutaman kilometrin säteellä.
Työntekijä oli eri mieltä: puolivuotta. Viikkokertojen määrää voidaan vähentää joulun jälkeen, mutta ei ole tarkoitus myöskään kuluttaa isovanhempien voimavaroja loppuun.

Nainen sanoi ottavansa yhteyttä myös neuvolaan. Osaksi toimiakseen hyvän tavan mukaan, osittain näpäyttääkseen hieman.
Vähän jännittää, miten meihin tästä eteenpäin siellä mahdetaan suhtautua..
 
*

Tänään lähdetään appivanhempien luokse viikonlopunviettoon. Suunnitelmissa nukkumista, syömistä ja saunomista. Näin.


torstai 1. marraskuuta 2012

Putkitettu

Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.

Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.

Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.

Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.

*

Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.

Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.

Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)

*

Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai  muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!

Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.

Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen,  että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.

Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.