keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

sänkyralli

Onni on ihmiset, joille voi soittaa ja pyytää ihan mitä vaan. Vaikka että, voisitteko käydä meidän puolesta kaupassa ostamassa pimentävän rullaverhon, tulla sen kanssa meille ja asentaa sen. Ja sitäkin isompi onni on, että on niitä, jotka sitten tekee tuon kaiken ja vielä hymyillen.

Meillä uniajat ovat lyhentyneet lyhenemistään. Yöaikaan meillä pörisee sänkyralli, jossa kaikki viisi vaihtaa sänkyä ja paikkaa kerran jos toisenkin. Aamulla ihmetellään kuka herää mistäkin nurkasta ja kenen kanssa.

Pääorganisaattorina yörallissa on ollut Bee. Ukkeli herää siinä yhden aikoihin, eikä saa unta. 1-4h se keksii kaikenlaista puuhaa, välillä ehkä torkahtaa, mutta pompsahtaa vieteriukkona aina vaan uudestaan ylös.Vaihtelevalla menestyksellä se saa myös Aan lietsottua leikkeihinsä.
Jotenkin tuon kanssa vielä elettiin, mutta nyt kevätauringon myötä Aa alkoi heräilemään kuuden aikaan.

Viikonloppuna oltiin lopulta niin väsyneitä kaikki, että mistään ei tullut enää mitään. Aluksi mietittiin onko pojat tulossa kipeiksi kun ovat niin vetämättömiä ja kärttyisiä. Mietin jo lääkärillekin soittamista. "Hei! Mun lasta vituttaa. Oisko teillä mitään lääkettä?"
Lopulta luovuimme sairastumisteoriasta ja totesimme miehen kanssa, että poikia ihan vaan väsyttää. Kun kumpikaan ei ole varmaan viikkoihin nukkunut kunnollisia yöunia ja päikkäritkin jäävät aina lyhyiksi, niin johan siinä ketä tahansa harmittaa.

Kun itse emme asioille ehtineet/kyenneet/jaksaneet, tartuin puhelimeen ja soitin lankomiehelle. Paria tuntia myöhemmin poikien ikkunassa komeili pimennysverho. Nyt ollaan nukuttu kaksi yötä aamu seitsemään asti. Jotenkin mystisesti verho tuntui auttavan myös Beetä ja sänkyrallitkin ovat edellisinä öinä jääneet väliin.
Joskos sitä tästä taas pikku hiljaa joku saisi hymynkin tuserrettua naamalleen.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Verkostopalaverin saldo

Verkostopalaveri pidetty ja poikien päivähoitopaikkahakemus lähetetty eteenpäin. Oli aivan yllättävän helppoa. Yhtään ei tarvinnut leijonaemoilla sittenkään.

Mies kiteytti palaverin hyvin: Olitiin kaikki paikallaolijat hellyyttävän yksimielisiä kaikesta. Yhteistuumin totesimme, että päiväkoti on ehdottomasti parahin vaihtoehto.  Vieläpä kaikki yhtämieltä mikä päiväkoti. Erityisen paljon meitä vanhempia lämmitti se, että kyseessä on päiväkoti johon toivoisimme saavamme lapsemme, vaikka mitään erityistarpeita ei olisikaan.

Nyökytellen kaikki ammattilaiset totesivat, että hyvä on laittaa tuollaiseen paikkaan, jossa on niiitä ihan tavallisia päivähoitoryhmiä, mutta sitten samasta talosta löytyy erityispuolen pienryhmät, jos myöhemmin ilmenee tarvetta. Ei sitten tarvi turhaan taloa vaihtaa, kun jos niin käy.
Kaikki sulassa sovussa tahtoivat myös tehdä parhaansa tukeakseen meidän perheen yleistä jaksamista. Päiväkoti on sopivan lähellä ja pojat laitetaan samaan ryhmään. 

Mahtava tunne tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Papukaijamerkin tahtoisin jakaa poikien lääkärille. Ilman lunttilappua lääkäri kertoi poikien sairaus/kehityshistorian syntymästä tähän päivään. Kahteen vuoteen on mahtunut yhtä jos toista ja niin vaan muisti kaiken kertoa. Huikeaa.
En olisi itse pystynyt. Minulla oli paperille kirjoitettu neljän kohdan lista tärkeimmistä Aata koskevista asioista ja Beestä kahden. Olisin unohtanut varmastikin puolet ilman paperia.

*

Aa luikautti ilmoille ensimmäisen lauseen. Ei nyt ihan täydellistä vielä, mutta ensimmäinen oma yritelmä yhdistellä sanoja. "Lusikka lattia." Opittujen fraasien lisäksi ei koskaan aiemmin ole tullut kummankaan pojan suusta kahta sanaa yhdessä.

Ehkä ne vielä sittenkin joskus oppivat puhumaan.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Selviytyjä-äiti

Leijonailin. Soitin kotiapuun ja kerroin mistä kiikastaa. Heti rankaisivat. Nyt ensi viikolla tulevat oikein joukolla meille puhumaan asiasta.

Itseasiassa puhelimen päähän saamani esimiesihminen oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen. Oli tyytyväinen, että saivat palautetta. Kysyi suoraan tuntuuko liian rankalta puhua tuon työntekijän kanssa kasvotusten vaikka hänkin tulisi paikalle. Päädyimme ratkaisuun, jossa kaikkien meillä käyvien kanssa keskustelevat ensin siellä keskenään tilanteesta. Ensi viikolla tulevat meille ja sovitaan yhteiset pelisäännöt mitä sitten kaikki noudattavat. Kirjataan siis paperille, että pöydät pyyhitään ja ruuat laitetaan takaisin jääkaappiin.


*

Muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni kovin uupuneeksi. Ei siis sillä tavalla perinteisesti väsyneeksi vaan sellaiseksi...uupuneeksi. En millään keksi parempaa sanaa. Uupumus tuntuu lihaksissa. Se ei ole sellaista uupumusta mitä tulee urheilusta. Kuvittelisin, että tältä tuntuisi Selviytyjä-saarella, kun ei saa kunnolla syödäkseen tai nukkuakseen ja jatkuvasti on kuitenkin tehtävä töitä olemisensa eteen.


Tänään juttelin psykologin kanssa. Kerroin sattumuksesta marketissa, kun en tiennyt missä olin. Tai miten olen alkanut unohtelemaan asioita ja tavaroita yleensäkin.
Kerroin kuinka herkästi minua nyppii kaikki. Suorastaan kihisen kun joku kommentoi lasteni ulkonäköä, minun ratkaisuja vanhempana tai mitä ikinä. Aivan epäminämäisesti hermostun asioista.

Psykologi yhdisteli kertomaani uupumuksesta, hermostumisesta ja unohtelusta. Kulema kaikki oireita ihan siitä virallisesta uupumuksesta, burn-outista.

Suhtauduin skeptisesti moiseen diagnoosiin, mutta mielenkiinnosta kuitenkin googletin ja löysin seuraavaa. Kun tekstistä korvataan sanat työ=äitiys, ammatillinen=äidillinen ja asiakas=lapsi, niin alkaa kuulostaa tutulta:

Työuupumuksen ilmeneminen

Työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.

Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.

Kyynistyminen tarkoittaa, että epäilee oman työn merkitystä ja kokemus mielekkyydestä katoaa. Kyynistyminen toimii eräänlaisena puolustuskeinona mahdottomassa työtilanteessa, mutta se ei ole tahdonalainen valinta. Ihmissuhdetyössä kyynistyminen saattaa ilmetä myös suhteessa asiakkaisiin, esimerkiksi mekaanisena suhtautumisena, kun taas muissa töissä se ilmenee lähinnä suhteessa työhön ja sen merkitykseen.

Ammatillinen itsetunto koostuu siitä, että kokee pystyvänsä työhönsä. Pystyvyyden ja aikaansaamisen kokemukset vähenevät työuupumuksen kehittyessä. Aikaansaaminen koetaan huonommaksi omaan aiempaan ja muiden suoriutumiseen verrattuna.
(Teksti täältä.)

Tunnistin tekstistä itseni lisäksi useamman tuntemani äidin. Diagnoosina hankala kun sille ei vaan voi mitään. Hoituu ajalla. Oireita voi lievittää Fazerin sinisellä.

*


Olis muuten fantastinen ohjelmaformaattia tuo Selviytyjä-äiti. Siinä kilpailijat laitetaan asumaan esikaupunkialueelle omakotitaloihin, jossa niillä ois hoidettavana vaikka kolme sellasta harjoituslapsinukkeja per kilpailija. Niitä sitten pitäis hoitaa päivin öin. Ja tietty pitää huoli siitä asunnosta. Ravinnoksi ois vauvanruokien jämiä, suklaata ja kahvia.

Tietty ois palkintotehtäviä. Taas myöhässä -kisassa pitäis kantaa kaikki kolme vauvaa esteradan läpi ja lopuksi kiinnittää vauvat auton turvaistuimiin. Mihin v***uun mä sen jätin -tehtävässä pitäisi etsiä tietty esine (esim. unilelu) pimeästä huoneesta, jonka lattia on täynnä leluja (pikkuautoja yms.). Palkinnoksi olisi jonain viikkona korvatulpat, toisena lämmin ruoka, jonka saisi syödä ilman vauvoja.

Sitten ois ne pudotuskisat. Vatsatautirallissa  ympäri kaltevaa kisa-aluetta ois sijoitettu ämpäreitä, jotka satunnaisessa järjestyksessä kaatuisivat. Ämpäreiden sisältönä olisi vaihtelevia eritteitä ja keilapallo. Voittaja on se, kenen alue on ensin siivottu. Muita hyviä ois tietysti tarkkavaisuutta vaativa syöttötehtävä, jossa voittaja on vähimillä roiskeilla selvinnyt kilpailija ja kestävyyttä testaava Nuku-nuku-koliikkini.
 

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kitinää kotiavusta (taas...)

Kotiapu kävi. Tätinä se yksi, josta en pidä. Tällä kertaa koitin oikein tarkkaavaisesti analysoida, että missä mättää. Onko oikeasti asioita, joista olla närkästynyt vai onko kyse vain minun nirppanokkaisuudesta.

Edellisen yön oli suurimmaksi osaksi valvonut. Myös sitä edeltävän. Mietin hetken, että pitäisi varmaan puntille menon sijaan jäädä nukkumaan, kun kerta mahdollisuus on. Sitten totesin, että tuon naisen läsnäollessa en tahdo nukkua. Jotain siinä ihmisessä on, mikä häiritsee minua niin etten tahdo olla kotona silloin kun hän on täällä.

Ovesta sisään tultua täti ensimmäisenä yritti luikerrella meiltä ulos. Kuulema kurkussa tuntuu hieman oudolta. Sanoin, että saa jäädä. Ei me millään voida vältellä kaikkia ihmisiä, joiden kurkussa tuntuu vähän hassulta. Siis kun mitenkään täti ei vaikuttanut kipeältä muuten. Jos nenä valuisi tms. niin olisi eri asia.

Kuulema ulos ei voi mennä. On aivan liian kylmä Aalle. Kyselin hieman tarkennusta ja totesin, että ehkä se sitten on viisasta jäädä sisälle. Tympi silti tyyli, millä täti ilmoitti asian. Tiedän-kyllä-sinua-paremmin-mikä-teille-on-hyväksi-asenne ei loppunut siihen. Seuraavaksi täti ilmoitti minulle, mitä minun pitää tehdä tuon parin tunnin ajan. "Ota sinä tuo Bee ja lähde hänen kanssaa viettämään kahdenkeskistä aikaa."
Tyrmistyin.* Keksin hätäisen valkoisen valheen ja pakenin punttisalille.

Crosstreinerillä laukkaillessani mietin asiaa. Tajusin, että tuo nainen ei ole kertaakaan kysynyt mitä minulle kuuluu. Aivan kuin nainen olisi täysin sokea kasvoiltani paistavalle väsymykselle ja kuuro rivien väleille. Aivan kuin naista ei oikeastaan kiinnostaisikaan se, miten perheemme ja minä voimme ja miten hän todella voi auttaa meitä jaksamaan paremmin.
Jokainen muista kotiaputädeistä kysyy joka kerta minun voinnista. Kuinka olen nukkunut ja muuten jaksellut? Mistä minä koen, että juuri tänään olisi meille suurin hyöty? Olisiko vielä jotain mitä voisi tehdä? Ja toisaalta, kun minusta on huokunut aivan loputon uupumus, on minut passitettu sänkyyn ja todella otettu vetovastuu lapsistani ja kodistani. Vaikka en olisi pyytänyt imurointia, on muilla ollut silmää katsoa ympärilleen ja tarttu imuriin jos tarvetta on ollut.

Kun saavuin kotiin pääsin vielä todistamaan käynnin grande finalea: Ruuat oli jätetty pöydälle. Tällä kertaa ei siis ainoastaan poikien annoksista ylijääneitä, vaan myös se vielä koskematon ruoka, joka piti syödä seuraavana päivänä.

Tädin lähdettyä jäin siivoamaan jälkiä. Leluja kerätessäni mitein, että jos mies jättäisi tällä tavalla kaiken levälleen, niin johan mäkättäisin. Miten se sitten on niin vaikeaa sanoa tuolla naiselle? Osittain kyse on silkasta kohteliaisuudesta. En halua aiheuttaa välikohtausta vieraan ihmisen kanssa kotonani. Osittain tunnen olevani niin suuressa kiitollisuuden velassa, etten voi valittaa saamastani avusta. Ja osaltaan taas kyse on alistumisesta. Tuo ihminen on ammattilinen, eli jonkin lainen auktoriteetti. Mikä minä olen häntä kyseenalaistamaan? Vai saisinko sittenkin suhtautua niin, että kun minun kotiini tulaan, niin minun tahtoani kuunnellaan. Meidän kotona on tietyt tavat ja tietyt säännöt. Ei kai se ole niin, että vain koska ihminen saa meille tulosta palkkaa, niin hän saa keksiä omat tavat ja säännöt?

Halt! Melkein syyttä suotta prajasin tätiä aivan loputtomasti. Tällä kertaa nimittäin täti teki jotain ennen kuulumatonta ja vei roskikset. Ta-daa!

Tänään soitti eri täti ja kysyi pääsisikö meille maanantaina. Melkein hihkaisin reimusta.


*Pakko tarkentaa. En tyrmistynyt siis sitä, että minulle ehdotetaan että voisin viettää aikaa lapseni kanssa kahden. Olemme asiasta kyllä keskustelleet. Tällä hetkellä vain se ei ole päälimmäisenä ongelmana. Varsinkaan kahden valvotun yön jälkeen. Tyrmistyin siitä, että täti ei ensin kysynyt minulta onko minulla sovittuja menoja tms. Otti asiakseen tulla ja määräillä.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Suutarin lapset

Olen kommunikaation ammattilainen. Erityisesti sellaisen kommunikaation, joka ei ole puheeseen tai kieleen perustuvaa. Niinpä on jotenkin häpeällistä myöntää, että minua tympii aivan älyttömästi etteivät pojat vieläkään puhu!

Hävettää, etten jaksa aivan normaaliin rytmiin etenevää puheenkehitystä, vaan turhaudun poikien puhumattomuuteen tällä hetkellä aivan täysin. Hävettää, että minä, puhumattomien ihmisten äänitorvi ja ikuinen puolustaja, en jaksa enää ollenkaan yrittää ymmärtää pienistä eleistä ja ties mistä merkeistä mitä ne oikein haluavat sanoa. Eikö ne nyt vaan jo voisi puhua?!

Tiedättekö mitä lausetta olen töissä ja opinnoissa toistellut jokaisessa mahdollisessa hetkessä? "Jokaisella ihmisellä on kommunikaatio, vaikka kieltä ja puhetta ei olisikaan. Jokainen voi tulla ymmärretyksi, kunhan meillä kuulijoilla on aikaa ja halua ymmärtää." 
Ja vielä jatkan lapsien kohdalla, että "tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, perustui se sitten mihin tahansa kommunikaation muotoon".
Hävettää.   

Meidän ukkeleilla on aivan valtava repertuaari erilaisia kommunikaatiotapoja. Sanoja on jo melkoinen määrä, samoin viittomia. Kun niitä ei ole, kekseliäisyydellä selvitään. Äitiä voi aina tuuppia tai repiä sormesta haluamaansa suuntaan. Esinekommunikaation ovat oppineet aivan opetamatta. Äänteitä ja eleitä käytetään hyvin luovasti. Ja se tärkein, eli sinnikyys, sitä löytyy. Kaikenkaikkiaan, jos tapaisin moiset jannut töissä, kehuisin heitä maasta taivaaseen nimeomaan kekseliäisyydestä ja sinnikkyydestä.

Miten sitten omiani en jaksa? Yhtään ei riitä kärsivällisyys.
Vai onko tässä nyt se iänikuinen suutarin lapset -tilanne? 

*

Olen yrittänyt olla leijona. Ties kuinka monta kertaa olen soittanut kotiapupomon numeroon. Joka kerta joudun keräämään kaiken rohkeuteni, että saan numeron näpyteltyä. Ja joka kerta olen joutunut pettymään, kun eukko ei taaskaan vastannut.

Neuvolan suhteen mietin jänistämistä. Kun jos oikein tarkaan miettii, niin sen jälkeen kun sairaalasta täti soitti ja ojensi selväsanaisesti neuvolantätiä, ei olla tädin kanssa tavattu ilman että olisi lääkärikin ollut paikalla. Täti kun on vähän vanhakantainen, niin voihan olla että sen lyhytsanaisuus ja tympeys onkin johtunut herrapelosta. Pitäisikö siis kuitenkin antaa sille vielä yksi mahdollisuus 2v. käynnillä? Miehen mielestä ei.

*

Minua kosiskeltiin keuhkosairaiden lasten kesäleirille ohjaajaksi. Tyrmäsin ajatuksen alkuun täysin. Eihän minulla ole mitään annettavaa, kun itse olen täysin siellä vastaanottajien puolella.
Vaan sitten. Olisiko siinä juuri se vahvuus? Että kaikki ei olisikaan ylhäältäpäin annettua vaan oikeasti samalta viivalta jaettua.

Asia jäi kytemään, minulle kuin leirin järjestäjille.

*

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Antakaa kaikkien kukkien kukkia!

Seurakunnan perhekerhossa ohjaajatäti kommentoi poikien hiuksia. Että ovat jo aika pitkät. Että varmaan jo kannattaisi hieman leikata.
Teki mieli ärähtää enemmän tiukasti kuin lempeästi. Mitä ihmettä se tuolle tädille kuuluu? Onko joku säädös siitä kuinka pitkiksi alle 2v. pojan hiukset saa kasvaa? Ja haluaisimpa tietää, että jos pojat olivatkin tyttöjä, niin olisiko täti mahtanut sanoa mitään?

Ollaan me leikkaamista mietitty, Been hiukset kun ylettyy jo reilusti olkapäille ja pikku hiljaa edestäkin silmille. Vielä vaan ei ollla lopulta koskaan ryhdytty tuumasta toimeen. Vaiva tuntuu vielä tarvetta suuremmalta.

Tiedostan, että poikien hiukset alkavat olla hieman vauhdikkaan pitkät. Silti en ymmärrä miksi asia muiden ihmisten napaa kaivaa niin kovin.  Täti ei nimittäin ollut ensimmäinen, joka hiusten pituutta kommentoi. Aiemmat kommentaattorit ovat kuitenkin olleet lähipiiristämme, jolloin tilanne on eri. Vaikka en heidänkään kohdalla täysin ymmärrä miksi tuo hiusten pituus on mitenkään merkittävää, niin läheisillä on eri tavalla oikeus mainita moisista.

En ole aivan varma mistä ärsytykseni asiaan kumpuaa. Hetken mietin asuuko sisälläni sittenkin sukupuolisensitiivi kiihkoilija. Vai enkö vain voi sietää ajatusta, että joku arvostelee lasteni ulkonäköä. Lopulta päätin, että sisäinen hippini se siellä vaan huutelee, jotta "antakaa kaikkien kukkien kukkia!" Minun lapseni ovat vielä niin luonnon tilassaa kuin leikkaussalin kautta käynyt lapsi nyt voi olla. Miksi ei saisi olla?

Ihan kiusallanikin jätän leikkaamatta.

*

Viikonloppuna käytiin marketissa. Normaalisti käymme tuossa lähimarketissa, mutta tällä kertaa lähdimme merta edemmäs kalaan Aan uusien lasien perässä.

Kesken ruokaostostelun pysähdyin kärryjen kanssa. En tiennyt missä olin. Nopeasti tajusin olevani Prismassa, mutta missä niistä? Miten ihmeessä olimme tulleet tuonne? Mikä päivä on ja miksi me ollaan jossain aivan oudossa Prismassa?

Kuvitelkaa kuinka pitkältä tuntuu vain muutaman kymmenen sekunnin pituinen hetki, jolloin ei kertakaikkiaan pysty paikantamaan itseään. Tuntui iäisyydeltä.

Pitäisi varmaan nukkua enemmän tai paremmin.

 

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Supersankarin uhmis

Viime viikkoina olen käynyt keskustelua uhma/tahtoiästä niin psykologien kuin äitienkin kanssa. Olen miettinyt Been ja yleensäkin keskosten kovin voimakkaan kehitysvaiheen syitä ja seurauksia. Keskustelujen ja pohdintojen pohjalta väitän seuraavaa:

Kun lapsi normaalisti syntyy rv40 tienoilla, on hän kehitykseltään juuri otollisessa iässä siirtymään äidin sisäpuolelta ulkopuolelle. Varmasti kaikille syntymä on jossain määrin traumaattista, mutta luonto on kaiken suunnitellut niin, että juuri tuossa kohtaa on hyvä syntyä.
Ulkomaailmaan lapsi pääsee pikku hiljaa totuttelemaan äidin sylistä ja rinnalta. Se turvallinen ja tuttu on vieressä koko ajan ja reagoi aina kun tuo pieni ihmisen alku vähääkään osoittaa merkkejä siitä, että tarvitsisi tukea, turvaa tai ihan vaan huomiota.
Näin lapselle syntyy turvallinen olo ja hyvä perusluottamus maailmaan.

Sitten on keskoset. Pienet keskeneräiset ihmisen alut, jotka joutuvat irti äidistä aivan liian aikaisin, täysin epäkypsänä kohtaamaan kohdun ulkopuolisen maailman. Yleensä ei riitä, että lapsi joutuu ulkopuolelle äidistä, vaan hän joutuu kokonaan irti äidistä ja irti kaikesta fyysisestä kontaktista ihmisiin.

Keskolassa tuo pieni olento joutuu totuttelemaan liian koviin ääniin, liian kirkkaisiin valoihin, liian koviin harsoihin. Kun hän yrittää äännellä, pyytää lohtua, tukea, turvaa tai vaan huomiota, ei sitä kukaan kuule. Hengityskone estää äänen muodostumisen. Ja vaikka ei lapsi olisi joutunutkaan hengityskoneeseen, ei paikalla välttämättä juuri tuolla hetkellä ole ketään, joka ehtisi pyyntöön reagoida.

Kaiken tuon lisäksi, jos lapsi sattuu olemaan kaksonen, on hän joutunut äidin lisäksi eroon myös toisesta merkittävästä ihmisestä. Siitä, joka on koko ajan ollut vierellä ja jonka tuntee jo nyt paremmin kuin kenetkään muun.
Ja vielä, kaksosperheessä (tai kenties missä tahansa monilapsisessa perheessä) kotituessaankin on täytynyt sietää odottamista. Vaikka kuinka huutaa ja itkee, ei kukaan välttämättä ehdi heti paikalle.

Miten ihmeessä tuollainen alku voisi olla vaikuttamatta lapseen? Kun elämän pohjaksi ei olekaan tullut luottamus siihen että tulee huomatuksi, vaan kaiken perustaksi tulee trauma, epävarmuus ja eristys.

Onko se siis mikään ihme, että uhma/tahtoiässä rajoja koetellaan ehkä muita kovemmin? Ehkä nämä pienet supersankarit haluavat nyt varmistaa kahta kauheammin, että nyt pohja pysyy ja rajat kestää. Haluavat varmistuksen siitä, että nyt ei kaikesta tarvitse selviytyä omin voimin. Että tuo aikuinen, joka tuossa nyt on minua varten, eihän se mene minnekään ja voihan siihen nyt varmasti luottaa, että se suojelee minua kaikelta maailman pahuudelta? Keskonen tietää, että pahaa maailmassa on. 

Voi kunpa minusta nyt olisi olemaan noille kahdelle se supersankariaikuinen. Se, joka paikkaa tuon kaiken epävarmuuden. Että jaksaisin olla lempeä ja rakastava, johdonmukainen ja jämpti. Mitä milloinkin tarvitaan. Antaa niitä rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Niin, että saataisiin kaikki reijät siitä huterasta pohjasta paikattua ja kasattua siihen päälle oikein hyvä elämä.
  

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Leijona vs. lahna

Pitäisi olla leijonaemompi.

*
Pitäisi avata suunsa lähipiirille, että nyt sitten sitä suuta soukemmalle.
En vaan keksi mitään korrektia tapaa. En tiedä onko minusta suoraansanojaksi.

*
Verkostopalaveri lähestyy. Olen selvitellyt etukäteen eri hoitopaikkoja ja -muotoja. Etteivät sitten pääse yllättämään takavasemmalta ja saa meitä suostumaan johonkin mitä emme aivan ymmärrä. Ajattelin myös kirjoittaa itselleni muistiinpanot kokousta varten, etten unohda tärkeitä argumentteja.
Silti olen melko varma, että pupu ehtii pöksyihin juuri ennen palaveria ja siellä nyökkäilen kaikkeen kuin hyvin koulutettu koira.

*
Neuvolantädin kanssa ei vieläkään ole päästy samalle sivulle. Tuntuu, että edellisen episodin jälkeen sen suhtautuminen on entistä nihkeämpää.
En vaan ole saanut selvitettyä miten se vaihtaminen oikein tapahtuu ja että pitääkö sitä olla vallan niin suoraselkäinen, että ihan sille tädille itselleen pitää kertoa että me ei enää haluta olla sen kaa.

*
Pahimpana kaikesta, pitäisi kitistä taas kotiavusta. Tuntuu elitistiseltä olla närkästynyt avusta, jota saa ilmaiseksi kotiin. En tiedä kehtaanko edetä asiassa. Joka tapauksessa minun täytyy kotiavun esimieheen ottaa yhteyttä, sillä työnmuoto pitäisi muuttaa, mutta pystynkö samalla sanomaan, että me ei sitä yhtä tätiä sitten haluta.

Viime syksynä sovimme, että meille tulee kotiapua 1-3 kertaa viikossa aina miten työntekijöille sattuu sopimaan. Ei yhtä ja samaa tätiä joka kerta, vaan aina se ketä ehtii. Niinpä meillä on ravannut jos jonkinmoista tätiävähän milloin sattuu.
Järjestely oli meille tähän saakka mitä mainioin. Saimme usein apua monta kertaa viikossa. Pojat eivät tätejä vierastaneet, joten vaihtuvuus ei ollut ongelma. Siis tähän saakka. Nyt on.

Bee - vähän myös Aa, mutta lähinnä Bee - on alkanut oireilemaan epärutiineja ja epäjärjetystä. Se saa aivan suhteettomia raivareita kun asiat eivät mene hänelle ennakoitavissa olevalla tavalla. Kaikki muutokset ovat vihollisia ja kaikki epänormaali silkkaa kiusantekoa häntä kohtaan.
Ymmärrän, että juuri tuossa ikävaiheessa moinen on suht normaalia, mutta kuten mainitsin, pojan reaktiot tilanteisiin on täysin suhteettomia.

Puhuin asiasta miehen kanssa. Kyselin neuvoa sairaalan lasten psykiatriselta ja neuvolapsykologilta. Yhteistuumin totesimme, että niitä asioita joita voimme helpottaa, niin olisi syytä helpottaa. Yksi näistä kotiavun muuttaminen takaisin siihen malliin, että aina sama täti ja saman päivänä.

Tämä asia on tietysti vielä aivan helppo esittää kotiapupomolle. Vaan kun samalla haluaisin varmistaa, että se ketä meille sitten tulee, ei ole se yksi tietty täti. Se, joka vaikuttaa aina siltä että se ei halua meille tulla. Se, joka ei tee edes puolia siitä mitä laiskinkin niistä muista tädeistä tekee. Se, joka jätti ruuat pöydälle ja pöydän pyyhkimättä minun mennessä nukuttamaan poikia ja lähti tuntia sovittua aikaisemmin lounastunnilleen. 

*
Entä jos ei ole lainkaan leijona, vaan pelkkä lahna?