maanantai 27. toukokuuta 2013

Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Akka epäkunnossa

Epäilen, että olen mennyt rikki. Tai vähintään joku osa aivoistani. En onnistu tekemään oikein mitään. Kaikki hyvät ideat ja suunnitelmat päättyvät toistuvasti kaaokseen.

Ennen pidin itseäni melko järjestelmällisenä ja taitavana multitäskääjänä. On siis vaikea hyväksyä, että yhtäkkiä olenkin melko kelvoton hutiloitsija. Asiat jäävät kesken, kun unohdan mitä olin tekemässä. Tiputtelen, rikon ja hukkaan tavaroita jatkuvasti. Ruokaa laittaessa, unohdan joukosta ainesosia ja poltan perunat pohjaan.

Asioiden, pientenkin, tekeminen nykyään kuluttaa aivan uudella tasolla. Mikään ei oikein onnistu tuosta vaan ohessa vaan kaikki vaatii ponnistelua ja ryhtymällä ryhtymistä. Päivän päätteeksi voi tuntua siltä kuin olisin tehnyt suuriakin urotekoja, mutta se uroteko on saattanut olla kaupassakäynti.

Tältäkö vanh(emm)uus tuntuu?

*

Kaksvuotisneuvola suoritettu. Edelleen tädille oli liian vaikea ymmärtää kalenteri-iän ja kehitysiän ero. Aika tyhjänpäiväistä oli tädin kanssa jutella, mutta saatiin sentään mitat päivitettyä.
11kg ja 83cm, 8,3kg ja 76cm.

Aa kuulemma piirtää 3-vuotiaan tasoisesti. Muuten kaikki oli ilmeisesti niin kuin kuuluukin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Onko järkee vai ei?

Palataampa ajassa pari blogi tekstiä taakse päin. Siis siihen, jossa pyörittelin mielessäni lapsenhankinnan järjettömyyttä.

Ei ole nimittäin mitään järkeä siinä, että minulla on aivan valtava vauvakuume.

Joinain päivinä kaikki faktat ja olosuhteet sanovat, että pois moiset mielestä. Meillä ei seuraavalle/seuraaville riitä oikein mikään. Ei tila, ei aika, ei voimat eikä rahat. Nuo kaksi ensimmäistä imevät meidät kuiviin.
Sitten on vielä ura ja ylikansoittuminen.

Toisenlaisina päivinä mikään ei tunnu olevan lapsen/lasten hankinnalle este. Ei edes se toisten kaksosten mahdollisuus.
Onhan sitä muutkin. Kyllä ennen vanhaankin näihin neliöihin mahtui isompikin perhe. Ja riittää ne rahat muillakin. Samaan konkurssiin, mitä tässä nyt enää ois hävittävää.
Ja kun mä haluun!!

Toisina päivinä on varmaan nukuttu paremmat yöunet kuin joinain.
Kummatkohan päivät on niitä järkipäiviä?

Viime yönä näin unta, jossa olin raskaana. Olin hehkeä ja elinvoimainen, täynnä onnea. Uni oli todentuntuinen ja aamulla tuo hehku vain jatkui.
Tänään on koko päivän kutissut mahanpohjassa ja ollut ehdottomasti tuollainen toisenlainen päivä.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.