keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Erään luvun loppu

Kirjoitin blogiini ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun mies lähti isyysloman jälkeen töihin ja jäin yksin kotiin poikien kanssa. Tarvitsin jonkun jolle höpöttää mielessä vellovia ajatuksia. Tarvitsin paikan, jossa purkaa niitä tunteita, joita ei oikein kenellekään voinut kertoa. Selvitellä päässä sekamelskana sinkoilevia ajatuksia, joiden juonesta sai aina paremmin kiinni, kun ne kirjoitti auki. Blogi oli siihen mainio väline. 
Kauaa en täällä ehtinyt olla yksin, kun jo teitä lukijoita alkoi ilmaantua. Te teitte tästä vieläkin antoisampaa. 

Varmaan arvaatte mihin tämä teksti johtaa?

Huomenna alkaa miehen loma. Loman jälkeen töihin palaa miehen lisäksi myös höperöitynyt äiti. Pojille sain tänään tietää varmistuneen hoitopaikan aivan ihanasta päiväkodista.

En usko, että kesän aikana saan mitään kirjoitettua. Ajattelin keskittyä virtuaalielämän sijaan taas oikeaan elämään. Paitsi että olen niksahtanut Instagramin pauloihin. Se riittänee kesän ajaksi.

Syksyn tullen tämä blogi ei ole enää tarpeellinen. Syy, miksi blogin perustin, ei ole enää olemassa. Niinpä luulen, että tämä viesti tulee olemaan tämän blogin viimeinen.
Jollen sitten tule vinkkaamaan, mistä osoitteesta minut syksystä alkaen löytää. Jos löytää. Aivan itseäkin jännittää, iskeekö bloggaamiskaipuu vai ei.

Kiitos teille, jotka olette tätä kautta minua tukeneet, auttaneet ja neuvoneet! Kuulutte ehdottomasti osaksi niitä tärkeitä tukipilareita, joiden varassa tämä äiti ja tämä perhe ovat pysyneet pystyssä.

Jotenkin haikeaa. Blogin ensimmäinen kirjoitus oli niin selvästi jonkin uuden alku. Yhtä selvästi tämä kirjoitus on nyt erään luvun loppu. 
On hyvä, että olen kirjoittanut tänne kaiken, hyvän ja huonon. Että kun aika koettaa kullata muistoja, voin piipahtaa tarkistamassa, kuinka auvoista se nyt sitten oikeastaan olikaan. Vaikka olihan se sitäkin, auvoista, aina välillä. 

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Ihana autuas yksinäisyys

Alkaa olla lopuillaan tämä reilun vuorokauden kestänyt vapaus. Aivan pienenä jo kaihertaa ikävä ja kiire poikien luo, mutta vielä maltan istua alas ja juoda kupin kahvia rauhassa. Ja niin paljon kuin rakastan miestäni ja ikävä alkaa olla sitäkin, niin onhan tämä yksinolo harvinaista luksusta tässä elämänvaiheessa. 

Ihana vapaapäivä. Näitä vois olla toistekin.

Tämän aivan ihanan kesäkaupungin keskustassa oli ruokamarkkinoita jos jonkinmoisia. Oli lähiruokaa ja etelä-eurooppalaisia ihanuuksia.
Sen verran kaikenlaista herkullista löytyi, että kassi ja kädet eivät riittäneet. Ajattelin jonkun halvan kangaskassin käyn ostamassa. Toisin kävi kun törmäsin tälläiseen. Sain kantolaitteen, mutta ihan halpa se ei ollut. Hieno kyllä.

Kävin kosmetologilla. Melkein nukahdin mukavaan tuoliin, rauhallisessa hämyisessä huoneessa. Kunnes kosmetologi tuikkasi kirkkaan lampun kasvojeni päälle. Onneksi kosmetologi oli fiksu ja aina vaikutteluaikoinen sammutti lampun. 

Kosmeologin jälkeen tulin kotiin. Nukuin päiväunet. Oikeastaan nukahdin hieman itseltänikin salaa, en ajatellut olevani niin väsynyt. Mielestäni vain hieman köllöttelin sohavlla kissaa silittäen, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. 

Vuorokauteen sisältyi myös paljon herkuttelua: smoothie, salaattia, manchegoa, itse tehtyä pestoa, graavisiikaa, myslileipää, croisantteja, alkoholittomia mojitoja, jäälatte, macaroneja, kotimaisia mansikoita.  

Tärkeimpänä vuorokauteen sisältyi unta: 1,5h päikkärit + 10h yöunet = meilkein puolivuorokautta rauhallista, syvää, keskeytymätöntä unta!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Counting my blessings

Meistä saisi hyvän esimerkin.
Sopivasti varoittavan, mutta kuitenkin positiivisen tarinan siitä, kun asiat toimii niin kuin pitää.

Tarina alkaa siitä hetkestä ultraäänessä, kun todettiin ettei Aa enää kasva. Lääkärillä oli kiire, sillä väärinkäsitysten takia pääsimme ultraan vasta kun aikamme oli jo ohi. Kiire katosi kuin savuna ilmaan ja yhtäkkiä lääkärillä oli aikaa meille rajattomasti.

Seuraavana päivänä pääsimme ylilääkärin kanssa keskustelemaan. Kaiken muun työn ohella, ylilääkärillä oli aikaa ja kykyä selittää meille miksi lapsemme syntyisivät ennenaikaisina ja mitä se tarkoittaisi todennäköisesti kohdallamme.

Kun lapsemme sitten syntyivät, pääsimme hoitoon huippuluokan keskolaan. Sanon pääsimme, sillä näin jälkikäteen ajateltuna siellä todella hoidettiin lastemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Osaston niukista resursseista huolimatta hoitajilla ja lääkäreillä tuntui aina olevan meille aikaa. 

Poikamme saivat nimetyt omahoitajat, jotka aina kun vaan mahdollista, hoitivat pienokaisiamme. Mahdollista oli onneksi usein ja hoitajien, vanhempien ja poikien välille muodostui syvä luottamus. Hoitajat oppivat tuntemaan vanhemmat ja tiesivät lopulta meitä paremmin kykymme ja taitomme. Aina kun vain suinkin mahdollista, hoidimme itse lapsemme tai ainakin avustimme. Hoitajat pystyivät tukemaan vanhemmuuttamme ja rohkaisemaan meitä luottamaan siihen, että me olemme kuitenkin kaikesta huolimatta lapsiemme parhaita asiantuntijoita.

Pääsimme mukaan lääkärikierroille. Kiertojen aluksi lääkäri tahtoi kuulla vanhempien mielipiteen lasten voinnista. Vanhemmat otettiin tosissaan. Useammin kuin kerran, ennen hädän hetkeä, oli meillä ollut tunne että kaikki ei ole kunnossa. Noihin hetkiin oli aavistusten pohjalta osattu varautua.
Aina lääkärinkierron lopuksi ja muuten lääkärin kanssa jutellessa, lääkäri vielä varmisti, että olemme ymmärtäneet kaiken. 
Koskaan ei tullut tunnetta, että meiltä olisi salattu jotain tai etten tietäisi asioiden todellista laitaa. Turhaa pelkoa ei tarvinnut todellisen lisäksi kantaa.

Kun pääsimme kotiin, kiinnosti vointimme edelleen lääkäreitä ja hoitajia. Jälleen vointimme, sillä poikien voinnin lisäksi myös meidän vanhempien jaksamista seurattiin. Ja kun se hetki tuli vastaa, jolloin emme enää jaksaneet, löytyi resurssit meidän auttamiseen nopeasti. Saimme keskusteluapua, yhdessä ja erikseen,  ja kotiapua.

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, soittaessani sairaalaan, hoitaja muistaa meidät. Tunnen oloni turvalliseksi, kun tiedän minne tarpeen tullen soittaa.
Turvallisuutta lisää perheemme omalääkäri terveyskeskuksessa. Lääkäriä todella kiinnostaa perheemme hyvinvointi ja hän muistaa aina menneet ja tulevat. Tilanteemme erikoisuuden edessä lääkäri on rohkeasti ottanut yhteyttä sairaalaan, kysynyt neuvoja ja apua. Tuo ihana lääkäri sattuu olemaan vielä neuvolalääkärimmekin. Kuinka helppoa! Ja kun kohta hoitosuhteemme keskoslääkäreihin päättyy, voin luottaa siihen, että terveyskeskuslääkärimme ymmärtää perheemme kokonaistilanteen ja kaikki poikien erityisjutut.

Olemme saaneet tukea ja apua paljon. Kyse on tietenkin myös siitä, ettemme ole arastelleet pyytää, mutta aivan yhtä paljon siitä, että on ollut resursseja, joista kaikki tämä ammentaa.

Mietin, mitä perheellemme olisi tapahtunut, jos lääkäriellä ja hoitajilla ei olisi ollut meille aikaa. Jos neuvolassa ei olisi pysähdytty kuuntelemaan itkuista äitiä. Jos ennaltaehkäisevää kotiapua ei olisi olemassa. Jos kellään ei olisi aikaa istua välillä meidän vanhempien kanssa alas kuulemaan, miten meillä menee nyt. Jos minulla ei olisi minne soittaa. Jos en tuntisi luottamusta mietä ympäröivään henkilökuntaan.  

Meidän perheemme on kokenut kauheita. Olemme eläneet läpi erittäin vaikean ja stressaavan ajan, jonka vaikutukset näkyvät vielä pitkään. Ilman näitä kaikkia yksittäisijä asioita matkan varrella, tuskin olisimme pikku hiljaa siirtymässä aikalailla tavalliseen lapsiperheen arkeen. 
Oikeastaan en edes halua kuvitella, mikä tuo vaihtoehtoinen todellisuus olisi.

Kauhulla seuraan, kuinka kunnissa mietitään jälleen mistä leikataan ja kuinka paljon. Miten käy niiden perheiden, joilla kaikki nuo vaikeat ajat ovat vasta edessä päin?

torstai 13. kesäkuuta 2013

4 ongelmaa, 1 ratkaisu!

Neiti Marplemaisena ratkaisijana tein sen taas. 
Keksin ratkaisun kaikkiin viikonlopun ongelmiin.

Ongelma 1. Mies on poissa koko viikonlopun. Valmiiksi väsyneenä minun pitäisi jaksaa kaksi viikkoa putkeen, Ilman mitään taukoa, kaitsea poikia aamusta iltaan.

Ongelma 2. Viikonlopun kevennykseksi olimme sopineet menevämme lauantaipäiväksi mökille. Paikalla melkolailla sekalainen seurakunta, jonka ruokahuolto olisi minun kontolla. Paikalla olevilla olisi seuraavat ruuan suhteen huomioonotettavat tilat: alipaino, Menieren tauti, Parkinson, metabolinen oireyhtymä, kihti, muistisairaus, osteoporoosi ja holtittomasti suonenvetoja ja huimausta.

Ongelma 3. Oman ajan puute. Unen puute.

Ongelma 4. Mies potee syyllisyyttä koko viikonlopun meidän jättämisestä keskenään, eikä hyödy harrastuksen parissa vietetystä ajasta lainkaan. 

Ratkaisu: Mökkireissu peruttu. Sovittu pojille yökylä la-su appivanhempien luona.

Olen aivan tohkeissani kun mietin kaikkia niitä loputtomia mahdollisuuksia mitä aivan kertakaikkinen yksinolo tarjoaa! Nukkumista, telkkaria, lenkkeilyä, virkkaamista, ompelua....Kaikkea ei ehdi, mitkä valitsen?

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Keskiviikkoinen väsähtänyt pihahdus

Olemme koettaneet lähestyä nukahtamisongelmaa ratkaisukeskeisesti.

Eristimme pojat eri sänkyihin ja sängyt etäälle toisistaan. Se helpotti riekkumiseen muttei nukahtamiseen.

Kokeilimme lykätä nukkumaanmenoaikaa tunnilla. Se toimi illalla, mutta kostautui aamulla kun heräämisaika pysyi samana. Tällä malilla sain iltasella ja koko aamupäiväksi seurakseni väsymysärripurrilapsia. 

Poikien päiväunet tuntuu olevan poikkeus, eikä sääntö. Ilman niitä ei kumpikaan jaksa, joten luovuttaakkaan ei voi.

Alan kyllästyä. Oma-aika on huvennut olemattomiin.
Olen seurannut paria sarjaa, joissa kuvasto on sen laatuista, ettei poikien hereillä ollessa niitä voi katsoa. Olen viikkoja sitten tippunut kärryiltä juonienkuluista.
Virkkasin keväällä sarjoja katsellessa itselleni kesäksi villatakkia. Se on ollut hihoja vailla valmis pitkään.

Kun tälläiset mitättömät asiat tuntuvat aivan järkälemäisen tärkeiltä, alkaa taas kyseenalaistamaan omaa äitiyttään. Jos en moisesta omasta ajasta pysty luopumaan ja nauttimaan telkkarin sijasta ajastani lasten kanssa, niin miksi ikinä edes hankin lapsia? 

Katselin kaihoisasti kalenteria ja mietin missä välissä voisin karata viikonlopuksi vaikka purjehtimaan. Ensimmäinen mahdollisuus löytyi syyskuulta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ketjutetut

Taas oltiin viikonloppu mökillä. Ei loppunut mökkeily päivystykseen, muttei myöskään suunnitellusti rippijuhliin. Aa aloitti oksentamaan ja ripuloimaan sunnuntain vastaisena yönä. 

Koska tauti jäi lyhyeksi, eikä kellään muulla tunnu olevan oireita, päädyimme koko shown johtuneen jostain mitä Aa oli syönyt tai juonut. Vaihtoehdoista löytyy esim. merivesi ja kynttilän tali.

*

Tänään aamulla, kesken aamukahvin, kuulin ulko-oven rämähtävän kiinni. Kun tajusin, että mies oli lähtenyt jo aiemmin, tuli kiire.
Löysin pojat odottamassa hissiä, Bee kenkä kädessä.

Soitin miehelle ja selitin, miksi meillä on tästä eteenpäin aina turvaketju ovessa.

*

Poikien nukuttaminen on taas toistuvasti tuskaisaa. Koska unet jäävät jatkuvasti liian lyhyiksi, ovat pojat jatkuvasti väsyneitä, iniseviä ja toistensa kimpussa. Pitkin päivää vuorollaan lojuvat ties missä nurkassa sen näköisinä, että nyt nukahtaa. 
Vaan kun laitetaan sänkyyn, niin alkaa sirkus. Sänky on vuoroin pomppulinna, vuoroin kiipeilyteline. Välillä nauretaan ja kikatetaan, välillä lyödään, purraan ja porataan. 

Alan olla melkolailla kyllästynyt. Sana melatoniini on käynyt jo useaan otteeseen mielessä, mutta en millään tahtoisi turvautua pillereihin, varsinkaan hormoonipilleireihin. Tiedän, että niistä on monille apua ja monessa kohtaa ne ovat täysin paikallaan. Tiedän myös, että pojille ne on, tai pitäisi olla, vain hetkellinen apu, sillä melatoniini sotkee testosteroiini tuotannon. 

Tänään tulee kylään täti lasten psykiatriselta. Katsotaan, mitä mieltä täti on.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.
On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään? 


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Lammas suden vaatteissa

Ratkaisin koodin rauhalliseen iltaan, jolloin ehtii koneelle päivittelemään blogia:

Aamusta kaksvuotiaat kaksoset ja teini-ikäinen kummityttö autoon ja huristellen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle mökille. Nakujuoksentelua, vesileikkejä merenrannalla, kurpitsojen istutusta, grillaamista, pallopelejä ja isomummon loputonta pullatuputusta.

Nyt kaikki kolme röhnättää sohavalla hiiren hiljaa tuijottelemassa Pikku Kakkosta. Päivänä, jolloin mies tlee kotiin vasta poikien nukkumaanmenon jälkeen, tälläinen on luksusta. Tai no, minä päivänä vaan.  

*

Kävin tuossa takaperin valaisevan keskustelun terapeuttini kanssa.

Kerroin tuskastuneena kuinka välillä mielessäni käy suuttumuksen hetkellä pelottavia mielikuvia lasteni fyysisestä kaltoinkohtelusta. Kerroin kuinka jälleen yksi epätoivoinen maratonnukutus päättyi siihen, että ajatus nuijanukutuksesta tuli hieman liian elävänä mieleen. Pelästyin moista ajatusta, jätin lapsen niille sijoilleen ja menin vessaan itkemään.

Kertoessani pelkäsin koko ajan terapeutin reaktiota. Onko tässä se raja, jolloin miestä tehdään lastensuojeluilmoitus? Nytkö olen tunnustanut sen hirviön sisätäni, jonka julkitulemisen jälkeen joudumme suurennuslasin alle tarkkailuun?
Hämmennykseni oli suuri, kun terapeuttini kertoi minun toimineen esimerkillisen hienosti.

Kuulema, tuo mielikuva on se, joka erottaa minut niistä, jotka todella lyövät lasta. Tuo hetkellinen ajatus, on se joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan, että niin ei pidä tehdä. Ne, joilta tuo mielikuva välistä puuttuu, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Eikä tuo mielikuva terapeutin mukaan ole mikään tavaton. Lapset tekee sitä, ajavat vanhempansa äärimmilleen. Se on kuulema lasten tehtävä. Vanhempien tehtävä on suuttua. Sitä kautta lapset löytävät omat ja vanhempiensa rajat, oppivat maailmaa. "Aggressiota tarvitaan rajojen asettamiseen."
Ei ole kuulema supervoimia omaavia supersankareita, ei vanhemmissakaan.

Vielä sain pisteet kotiin tuosta itkemisestä. On ilmeisesti äärimmäisen terveellistä ja turvallista kyetä  myöntämään itselleen moiset tunteet ja ajatukset. Vessassa yksin itkeminen todistaa, etten lalkaissut hätäpäissäni tunteitani maton alle, jossa niihin vaan kompastuisi myöhemmin. Uskalsin tunnustaa itselleni, että aivan ihka oikeasti ajattelin moista.  

Hirviö sisälläni olikin lammas suden vaatteissa. Se minkä olin pelännyt olevan jotakin hallitsematonta ja eläimellistä, olikin osoitus inhimillisyydestäni ja itsehillinnästäni.

En ole vielä aivan sisäistänyt ajatusta.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Mökkielämän testaus

Koko revohka on taas terveenä. Tai no, mies epäilee olevansa flunssassa. Minä epäilen allergiaa.
Viikonloppuna käytiin testaamassa mökkielämää. Se toimi. 

Aivan käsittämätöntä kuinka tuollaiset pienet ihmiset,jotka viime kesästä eivät voi muistaa mitään, heti perille päästyä ymmärsivät, että nyt tultiin kivaan paikkaan. Ja kuinka seinien katoaminen ympäriltä sai myös kaiken nahistelun ja ulinan kaikkoamaan. Ja kun ne seinät eivät aivan heti tulleet vastaan, niin vanhempien pinnakin muuttui paljon elastisemmaksi. Mieletön vaikutus tuolla luonnolla.

Tänään meno onkin ollut sitten aivan muuta. Kaupungissa helteet saavat aivan erilaisen otteen niin lapsista kuin aikuisista ja puoleenpäivään mennessä oltiin aivan äärillä kaikki kolme.
Ratkaisu löytyi kolmen viikon matkalta eilen palanneista, lapsenlapsiaan palavasti ikävöineistä appivanhemmista.
Tätä näpyttelen hienossa kahvilassa jäälattea siemaillen.

Mutta palataan jutussa takaisin mökille. 
Pojat tykkäsivät merestä juuri sopivasti. Kahlailivat siellä mielellään, mutta eivät kovin syvällä. Sama päti ympäröivään metsään. Päättelin, että kun ympärillä oli riittävästi luvallista virkettä, niin luvattomia ei tarvinnut yrittää. Saunassakin käyttäytyivät kuulema hienosti. 

Matkalla mökille pidimme autossa pojille puhuttelun. Ei palovammoja, ei holtittomasti verta vuotavia haavoja suuhun tai muuallekaan. Ei mitään minkä takia pitäisi soittaa myrkytyskeskukseen, hälytyskeskukseen tai päivystykseen. Mies oli jotakuinkin varma, että viime vuoden meno jatkuu ja jokainen mökkireissu päättyy tapturmaan.
Puhuttelu tehosi. Aa ihan vähän meinasi tukehtua banaaniin ja mökkiin sisälle lentänyt lintu lähes nokki Aan silmät pois päästä, mutta muuten ei perus naarmuja pahempaa. Hyvä me!

(Lintuepisodi muistutti ikävästi tätä. Muistatteko vielä? Taas seisoin ikkunan takana katsoen kauhuissani kun hätääntynyt lintu lentelee samassa tilassa nukkuvan lapseni kanssa. Tällä kertaa lankomies pelasti ja kävi hakemassa linnun pois.)